Perjantaisarja 3

Saksalaisvenäläinen Alfred Schnittke (1934-1998) jätti jälkeensä laajan tuotannon: 9 sinfoniaa, 6 concerto grossoa, kymmenkunta soitinkonserttoa, kamarimusiikkia sekä kolme oopperaa ja sama määrä baletteja. Tämän lisäksi Schnittke sävelsi 1960-luvun alusta, liki neljännesvuosisadan kuluessa musiikin peräti 66 elokuvaan. Suuri elokuvamusiikin määrä selittyy osittain sillä, että jätettyään toimensa Moskovan konservatorion soitinnuksen opettajana juuri filmiteollisuus tarjosi Schnittkelle mahdollisuuden toimeentuloon. Schnittke totesi itse, että juuri elokuvamusiikin kirjoittamisella oli merkittävä vaikutus hänen sävellystekniikkaansa.

Säveltäjän suhde neuvostojärjestelmään oli ongelmallinen: toisaalta häneltä tilattiin teoksia ja yhtäällä niitä kieltäydyttiin esittämästä sekä arvosteltiin niiden estetiikkaa ja yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Vasta Gorbatshovin aikana, -80-luvun puolivälissä, Schnittke saattoi matkustaa seuraamaan teostensa esityksiä muualla Euroopassa. Vuonna 1990 hän muutti pysyvästi Hampuriin. Ensimmäinen halvaus oli iskenyt säveltäjään jo -80-luvun puolessa välissä. Viimeiset vuotensa Schnittke vietti vuoteen omana kokonaan halvautuneena.

Uransa alussa, sukupolvensa muiden neuvostosäveltäjien tavoin Alfred Schnittke oli vahvasti Shostakovitshin vaikutuksen alainen. 1960-luvulla hän kiinnostui
12-säveljärjestelmästä, sarjallisuudesta ja aleatoriikasta. Seuraavalla vuosikymmenellä Schnittke päätyi ilmaisussaan monityyliseen postmodernismiin, jolle on ominaista sekä sitaatti- että kollaasitekniikan viljely.

”Schnittke oli saksalaista syntyperää ja olisi houkuttelevaa pohtia millainen säveltäjä hänestä olisi tullut jos hän olisikin syntynyt vaikkapa Länsi-Saksassa. Mikä hänen tyylissään on sisäsyntyistä, mikä opittua ja mikä ulkoisten olosuhteiden muokkaamaa? Säveltäjiä tutkittaessa analysoidaan liian vähän elinympäristön vaikutusta. Tekikö neuvostoyhteiskunta Schnittkestä useita tyylejä yhdistelevän monikasvon vai oliko tämä musiikillinen synkretismi hänen todellinen minänsä?”, toteaa Hannu Lintu

Illan päättää Pjotr Tšaikovskin Pateettinen sinfonia. Hannu Lintu sanoo, että ideat ohjelman rakentamiseen syntyvät usein alitajuisesti. ”Kun Vadim Gluzman sanoi haluavansa soittaa Schnittken 4. konserton, minun oli pakko tunnustaa, etten ollut teosta ikinä kuullutkaan. Tutustuttuani siihen oli heti jostain syystä ilmiselvää, että sen kanssa pitää soittaa Tshaikovskin 6. sinfonia”.

Outi Paananen