Hyppää pääsisältöön
  • Tuomaroi kuin tyttö

    Emmi Nuorgam
    Emmi Nuorgam Urheilu-Suomi

    Somevaikuttaja Emmi Nuorgam kirjoittaa, että urheilussa, kuten yhteiskunnassakin, tasa-arvon saavuttaminen on kiinni siitä, miten paljon se halutaan saavuttaa.

    Suomalaista urheilua vaivaa tauti. Taudin nimi on näennäinen tasa-arvo, jolle gaaloissa ja vuosijuhlissa jaetaan palkintoja, vaikka todellisuus on toinen.

    Näennäinen tasa-arvo on sukua mahdollisuuksien tasa-arvolle. Siis sille tasa-arvolle, jolla perustellaan myös koulutusleikkauksia tai eriarvoistumista. Poliitikkoja ja urheilupäättäjiä yhdistää taito selittää musta valkoiseksi ja väittää, että elämässä tai urheilussa meillä kaikilla olisi samat mahdollisuudet. Todellisuudessahan näin ei ole.

    Urheilijanaisen euro on noin kolme senttiä urheilijamiehen eurosta

    Yle Urheilu aloitti joulukuussa mittavan juttusarjan naisten ja miesten palkkaeroista. Suomen, Ruotsin ja Norjan yleisradioyhtiöiden teettämässä tutkimuksessa selvisi, että urheilijanaisen euro on noin kolme senttiä urheilijamiehen eurosta. Urheilijanaiset rahoittavat olympiatason pelaamisen ja huippu-urheilun muilla töillä samalla, kun huonommin pärjäävät miehet nauttivat pelaamisestaan kuukausipalkkaa.

    Juttusarjaa myös arvosteltiin. Kritisoijat perustelivat eroja historiallisilla syillä. Miesten urheilulla on pidemmät perinteet ja se on ollut kulttuurillisesti merkittävämpää. Kukaan ei katso naisten urheilua. Naiset eivät kiinnosta, mutta miehet kiinnostavat. Väitteissä saattaa olla perää, mutta luulevatko kritisoijat, että miesten urheilu on syntynyt itsestään?

    Tasa-arvon tavoittelu - koski se sitten koulua tai urheilua - on aina valinta. Mutta kuten politiikassa, myös urheilussa järjestelmällisesti kieltäydytään puhumasta valinnasta. Kun Espoo United syksyllä päätti luopua naisten jääkiekosta ja koripallosta, lukivat joukkueet asiasta lehdestä. Omistajan mukaan päätös oli valitettava, mutta taloussyistä se jouduttiin tekemään. Aivan kuin valinnan jatkosta olisi tehnyt joku muu.

    Urheilijanaisten olemattomat palkat, joukkueiden tukirahat ja pienet sponsoritulot nekin vain tapahtuvat. Palkkaerojen kovaäänisimmät kannattajat ovat penkkiuheilijoita, jotka kieltäytyvät näkemästä syy-seuraus-suhteita esimerkiksi medianäkyvyyden ja sponsoritulojen välillä. Urheilumaailmassa elää sitkeä urbaanilegenda siitä, ettei naisten urheilu kiinnosta katsojia, vaikka todellisuus on tässäkin tarua ihmeellisempää. Naisten urheilu ei kiinnosta niin kauan, kun sitä on mahdotonta seurata missään. Naisten EM-jalkapallon katsojaluvut löivät viime kesänä kaikki ennätykset ja syy tälle oli hyvin yksinkertainen: jalkapalloa näytettiin ilmaiseksi Ylen kanavilla niin, että kuka tahansa saattoi sitä katsoa. Miten vallankumouksellista!

    Naisten urheilu ei kiinnosta niin kauan, kun sitä on mahdotonta seurata missään.

    Naisten urheilun esittäminen oli ja on yhä valinta. Yhtälailla on valinta olla näyttämättä Tyttöleijonien MM-kisoja samalla, kun Nuorille Leijonille on perustettu oma kisasivusto. Tai kompensoida naisten sponsorituloilla juonioriurheilun rahavajetta, peluuttaa naisia junnujoukkueiden vanhoissa palipaidoissa tai perustaa tyttöjen Prinsessafutisjoukkue ja ihmetellä, kun tytöt kyllästyvät höntsäämään tervapataa treeneissä. Puhumattakaan siitä, kun urheilupomo päättää twiitata törkeyksiä tuomarinaisen hilloviivasta Superpesiksessä.

    Lisää valintoja voisi tehdä vaikkapa lentopallossa, jossa miesten kärkiseuran viime vuoden budjetti oli lähes miljoona euroa ja naisten alle kolmasosa tästä. Tai jokaisessa lajissa, jossa miehet tuomaroivat pelejä ja saavat tuomaroinnista palkkaa, samalla kun naiset pyörittävät kanttiinia ja hyvässä lykyssä vielä maksavat siitä ilosta. Paremmat valinnat voisi myös ulottaa urheilukatsomoon, jossa naisporukka edelleen on kummajainen ja humalaisten keskikaljafanien seksististen vitsien kohde.

    Urheilun lasikatto ulottuu pelikenttien ja -kaukaloiden lisäksi myös valmentamiseen. Ammattivalmentajista vain noin neljäsosa on naisia ja naisten etenemistä uralla jarruttavat verkostojen ja kontaktien puute. Hälyyttävän moni urheilijanainen kokee sukupuolensa hidastavan urakehitystä ja vain muutama prosentti ammattilaisvalmentajanaisista valmentaa miehiä.

    Viime vuoden lopussa päättynyt Suomen Valmentajat ry:n “Valmentaa kuin nainen” -hanke teki neljä vuotta töitä, jotta naiset näkisivät valmentamisen ja liitto- ja seuratason tehtävät luonnollisena jatkumona ammattiurheilu-uransa jälkeen. Nostan hattua jokaiselle ammattiurheilijalle, joka haluaa jäädä työskentelemään urheilun pariin vielä senkin jälkeen, kun on ensin rahoittanut urheilu-uransa muilla töillä ja tulonlähteillä.

    Niin urheilussa kuin yhteiskunnassa tasa-arvon saavuttaminen on kiinni siitä, miten paljon se halutaan saavuttaa. Se vaatii kriittistä suhtautumista, oman etuoikeutetun aseman tunnistamista ja siitä luopumista. Tasa-arvon mallimaassa urheilijan ura tai taloudellinen toimeentulo ei nimittäin voi olla kiinni sukupuolesta, etnisyydestä, fyysisistä ominaisuuksista tai sosioekonomisesta asemasta.

    Pysyväislinkki
  • Urheilu harvoin palkitsee kannattajia – mutta tämän takia yhä fanitamme

    Tommy Lindgren
    Tommy Lindgren Urheilu-Suomi

    Laulaja-lauluntekijä Tommy Lindgren kirjoittaa fanittamisen mielettömyydestä – ja miten tärkeää fanittaminen on. Topi-katti, Lasse Virén ja tiikeriraitakypärät liittyvät kaikki toisiinsa.

    Tämä kirjoitus on eräänlainen hätähuuto. Olen 40-vuotias aikuinen ihminen ja monet elämäni huumaavimmista elämyksistä liittyvät toisiaan vastaan kilvoitteleviin ihmisiin, joita en ole koskaan tavannut tai tuntenut. Sitä on vaikea tajuta.
    Minuun on jo varhain tarttunut rakkaalta isältäni peritty kiinnostus urheiluun. Olen kuullut hänen luettelevan kertotaulun lailla kaikki avauskokoonpanon pelaajat Hangon IK:n 60-luvun superjoukkueesta, joka nousi jalkapallon Mestaruussarjaan 1961 ja kaatoi Suomen maajoukkueen harjoitusottelussa 2-1.

    Isäni kuskasi minut syyntakeettomana kuusivuotiaana Olympiastadionille seuraamaan ihmeellisten atleettien suorituksia ensimmäisissä yleisurheilun MM-kisoissa 1983. Ja kun hurraavien ihmisjoukkojen keskeltä päästiin kotiin, toistelin heidän nimiään: Carl Lewis, Calvin Smith, Edwin Moses, Willie Banks…

    Samoihin aikoihin meille tuli mustavalkoinen maatiaiskissa Myrskylästä. Sain tietää, että Topi-katti oli kotoisin samasta paikasta kuin Lasse Virén. (Virénin sankariteoista oli tuolloin kulunut vähemmän aikaa kuin Teemu Selänteen Stanley Cup -voitosta nyt.) Topiin tarttui välittömästi hippunen olympiavoittajan gloriaa. Se ei tosin pelastanut kissaparkaa, joka kuoli vain muutaman vuoden ikäisenä sappikivileikkauksen komplikaatioihin.

    Rakkaus kissaeläimiin jäi. Ehkä siksi lankesin 80-luvun lopussa urheilujoukkueeseen, josta en ollut aiemmin tiennyt mitään: NFL-liigan Cincinnati Bengalsiin.

    Kulosaarelainen varhaisteini näki televisiosta steroideilla pumpattujen jenkkifutaajien oranssit, tiikeriraitaiset kypärät ja alkoi kannattaa urheilujoukkuetta Ohion osavaltiosta. Muodostaa siitä itselleen elämänmittaisen addiktion.

    En ole koskaan ollut lähelläkään Cincinnatia. Tai tuntenut muita Bengals-faneja (Twitteristä on löytynyt muutama suomalainen kohtalontoveri.) Jotenkin tämän vielä tajuaisi, jos Cincinnati olisi joskus voittanut jotain. Ei ole. Voitot ovat karttaneet Bengalsia kuin vaatimattomuus Paavo Väyrystä.

    Joukkue on saanut pilkkanimen Bungles, joka viittaa tunarointiin. 1989 Bengals yritti haastaa legendaarista San Francisco 49ersia Super Bowlissa, mutta hävisi neljällä pisteellä. Seuraavalla kaudella se voitti vielä yhden playoff-ottelun, mutta siitä asti on ollut hiljaisempaa. Kuolemanhiljaista.

    Bengalsin edellisestä playoff-voitosta on yli 27 vuotta. Pidempää kuivaa kautta ei ole yhdelläkään NFL:n playoffeissa pelanneella joukkueella. Ja minä idiootti vain jatkan. Pari vuotta sitten ostin Bengalsin pelipaidankin. Selässä on joukkueen ainoan tähtipelaajan AJ Greenin nimi ja numero 18. Tutuimmat lohdutuksen sanat itselleni ovat: “Ehkä ensi kaudella.”

    Muusikkoystäväni kuvasi äskettäin, kuinka hänen isänsä oli tullut aikoinaan Lontoosta kotiin mukanaan kaksi huivia, Arsenalin ja Liverpoolin. Isoveli oli saanut valita ensin, ja ystävälleni osui Liverpool-arpa. Itse valitsin Italian omaksi futissuosikikseni, koska äitini oli laittanut Azzurrin tähtihyökkääjä Paolo Rossin kuvan ilmoitustaululle puhelimen viereen maailmanmestaruusvuonna 1982.

    Miksi lapsuuden sattumanvaraisiin valintoihin kiinnitytään tällaisella voimalla? Enhän minä kuuntele enää Twisted Sisteriä tai Mötley Crüetakaan.

    Miksi näihin lapsuuden sattumanvaraisiin, usein todella tyhmiin valintoihin kiinnitytään tällaisella voimalla? Enhän minä kuuntele enää Twisted Sisteriä tai Mötley Crüetakaan. Enkä halua isona neuvostoliittolaiseksi kosmonautiksi tai McGyveriksi.

    Paras selitys on, että fanittamisen mielettömyydelle antautuminen tyydyttää jonkin tarpeen tässä läpeensä järkeistetyssä maailmassa.

    Muutoin urheilu harvoin palkitsee kannattajia. Suurin osa heistä ei koskaan saa kokea samaa riemua, jota FC Barcelonan, Bayern Münchenin, Marit Björgenin tai Roger Federerin fanit ovat voineet pitää melkein itsestäänselvyytenä. Mestaruuksia satelee vain harvoille. SaiPa:n jääkiekkokannattaja tietää taatusti, ettei vuodesta 1954 kiekkoa pelannut seura luultavasti ikinä voita Suomen mestaruutta. 63 vuodessa on tullut yksi pronssi.

    Toisaalta suurimmat mestaritkin voivat vajota syvälle. Boston Red Sox voitti viisi mestaruutta baseballin ammattilaissarjassa MLB:ssä vuosina 1903–1918. Kuudetta piti odottaa 86 vuotta. Siinä ajassa moni Red Sox -kannattaja ehti syntyä ja kuolla – vain pettyäkseen vuodesta toiseen.

    Urheilu voi suoda silti pienempiä, ihan riittävän kokoisia iloja, joiden ansiosta jaksaa olla polttamatta suosikkijoukkueensa paitaa. Paikallisvastustajan kukistaminen, pääsarjaan (tai edes yhtä sarjaporrasta ylemmäs) nouseminen, arvokisoihin selviäminen, pistesijat, isompaan seuraan kaupattu nouseva tähti, joku hieno maali silloin tällöin.

    Mikään niistäkään ei muuta kannattajan elämää suuntaan tai toiseen, mutta voivat silti tuottaa ohikiitävän onnen tunteen ja vääntää naaman hetkeksi hölmistyneeseen hymyyn.

    Onhan sekin jotain.

    Tommy Lindgren on HJK:n, HerTo:n, Huuhkajien, Azzurrin, Cincinnati Bengalsin ja Notre Dame Fighting Irishin kannattaja


    Kaikki Vieraskynä-kirjoitukset löydät täältä

    Pysyväislinkki
  • 16 urheiluselostuksen kuolematonta lausetta – osaatko tulkita ne ”oikein”?

    Virpi Salmi
    Virpi Salmi Urheilu-Suomi

    Toimittaja Virpi Salmi tulkitsee Vieraskynä-kirjoituksessaan urheiluselostajien sanomisia. Tämän luettuasi et enää kuuntele selostuksia samoin. Tai ainakaan nauramatta.

    Urheiluselostajien kieli saattaa vaikuttaa kliseiseltä, kaavamaiselta ja joskus jopa aivan järjettömältä, mutta siihen kätkeytyy koko maailma, kun oikein silmin katsotaan. Vai silmiin? Tulkitkaamme siis urheiluselostajien sanomisia.

    ”Ja pistää, pistää muuten pitkälle, AAAAAAAAAAAAAAAAA.” Urheiluselostaja voisi kai teoriassa olla kiihkoton, objektiivinen tarkkailija, jonka tehtävänä olisi kuvailla tapahtumien kulkua mahdollisimman selkeästi, mutta ANTAKAA TÄNNE SUOMEN LIPPU, PAITA POIS, ÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖ, POIKA SAUNOO, DEN GLIDER IN, DEN GLIDER IN I MOOL IJEEEEEEEEEEEN.

    ”Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua.”
    No niin, tervetuloa tänne Kannonkivikkoon seipäänheiton piirimestaruuskisoihin Suomen suloisessa suvessa. Ei anneta tämän neljä viikkoa jatkuneen tihkusateen nyt häiritä, vaan kannustetaan oma poika Seppo voittoon. Seppohan on heittänyt tänä vuonna tuloksen 21,75, jolla on maailmanlistalla hienosti sijalla 1175. Sieltä teltasta lämmikkeeksi pahvikuppiin kahvia ja paperiin b-luokan grillimakkaraa, jotka on tänne ilmaistyövoimalla järjestäneet naiset niin kuin aina, ja voitothan menevät perinteiseen tapaan urheiluseurojen miesten saunailtoihin. Mutta siellä Seppo jo nyppiikin tikkuja kämmenistään harjoituskierroksen jälkeen, joten Rampe ja Naukkis, vetäkääs tähän sähköurkuintro.

    ”Aijai, JJ:n auton takaosasta sijaitsevista suuttimista tulee savua.” Ja JJ:llähän viittaamme tässä mieshenkilöön, jonka etunimi rimmaa tyrki-sanan kanssa ja sukunimi muodostuu Suomen yleisintä vesistöä kuvaavasta sanasta sekä Tuntemattoman konekiväärikomppanian kolmannen joukkueen ensimmäisen ryhmän johtajan nimestä. Takaosan suuttimet ovat Keke Rosbergin peräloosterista lähtevät kaksi kankaasta ommeltua, onttoa pötköä, joiden sisällä on lihasta ja karvasta tehdyt patukat.

    ”EI VOI OIJOIJOIJOI. Kaksi sekuntia aikaa! Kaksi sekuntia aikaa! Ja Venäjä on lyöty, Venäjä on lyöty. Suomi tasoittaa kolmeen kolmeen, Jere Karalahti. Nyt saa itkeä, nyt saa huutaa.” Muistattehan, kuinka Leijonat marssivat Izvestija-turnaukseen ja hakkasivat Suomi-jääkiekkomailalla jatkosodassa Punakoneen. Moskova joutui lopullisesti antautumaan Leijonille yökerhossa, kun Jere Karalahti sekakäytti kaikki pöydän alle.
    No, ehkä tässä eivät ihan kaikki faktat ole tikissä, mutta urheilussa ei olekaan kyse faktoista vaan suurista tunteista. Saa itkeä, saa huutaa!

    Joskus selostus herättää enemmän kysymyksiä kuin selventää urheilutapahtuman tilannetta.

    ”Ruotsin puolustus pelataan kebabkioskille.” Joskus urheiluselostajan selostus herättää enemmän kysymyksiä kuin selventää urheilutapahtuman tilannetta. Eikö kebabille mennä baari-illan jälkeen? Eihän kebabia myydä kioskeissa vaan ravintoloissa? Eihän ruotsalaisten tunnettu pikaruoka ole kebab vaan tunnbrödsrulle? Rakas urheiluselostaja, tarkoitatko siis, että ruotsalaisten ilta on nyt ohi ja on yöpalan aika?

    ”OoooooOOOOOOoOOOOOOOoooooOOOOO!” Hyvin usein urheiluselostamoista kuuluu ääni, joka saattaa vaikuttaa siltä kuin urheiluselostajien saunaillassa joku tiputtaisi vahingossa saippuan suihkun lattialle. Ei ole kuitenkaan syytä tehdä heti heppoista johtopäätöstä, sillä syy huutoon voi olla a) selostajalla on laulutunti heti työpäivän jälkeen ja hän tekee äänenavausläksyjään b) selostajalla on ulvovan myllärin syndrooma ja hän on onnekkaasti löytänyt työn, jossa siitä ei ole haittaa c) selostaja katsoo samaan aikaan läppäriltään kissapo…videoita ja kohdalle sattuu aivan poikkeuksellisen koskettava video.

    ”Katsoo, syöttääkö, vetääkö? Ei tee mitään.” Selostajan työ voi olla yhtä turhauttavaa kuin lastenhoitajan työ: itse näkee, mitä pitäisi tehdä ja osaisi tehdä sen tuhat kertaa paremmin kuin ne kolmevuotiaan tasolla olevat tunarit, jotka hyvä kun saavat puurolusikan osumaan naamansa keskellä olevaan aukkoon.

    ”Ellei sitten ehtinyt ensimmäiseksi, niin minä syön hattuni.” Aina paraatipaikalla oleva selostajakaan ei tiedä, mikä on urheilutilanteen lopputulos, mutta onneksi sen voi korvata yleisölle syömällä asusteensa. Toisaalta, Bubi, melko laimea veto, sillä milloin sulla on muka ollut hattu.

    ”Ai jai jai jai, siellä on jälleen ruotsalaista suklaajunaa muistuttava meininki katsomossa.” Nykyisinä kaikesta loukkaantumisen aikoina urheiluselostaminen on virkistävä keidas, jossa saa laukoa homosteluvitsejä ruotsalaisista sielunsa kyllyydestä, ah.

    ”Massiivisen kokoinen on… Isabelle Forrerin juomapullo.”Siis ihan oikeasti sekä urheilumaailma että urheiluselostajat ovat täysin tasa-arvon kannalla, mutta minkäs sille voi, että miehet ovat parempia urheilijoita ja naisurheilijoilla on tissit heti siinä selostajien silmien edessä.

    ”Heillä on tuollaiset kiinnostavan näköiset asusteet yllään.” Kenelläköhän olisi ”kiinnostavan näköiset” asusteet yllään? Ehkäpä viitataan miesmiekkailijoihin tai jopa kalliokiipeilijöihin? Ei, vaan näin urheiluselostajan kielellä kerrotaan, että beach volleyn pelaajilla on päällään naisten uima-asut, jotka muuten hieman selostajia kiinnostelee. Koska TISSIT.

    ”Tarkoitushan on olla pelissä parempi, eli tehdä enemmän maaleja.” Urheiluselostaminen on hyvin yksinkertaisten, itsestään selvien asioiden toistelua vuodesta toiseen: on kilpailu, jossa parempi voittaa. Yritäpä itse kertoa se sama saakelin asia säkenöivän mielenkiintoisesti miljardilla eri tavalla.

    ”Taivas varjele, mitä sieltä tulee, sieltä tulee maaaaaaaaaali!” Ei voi kuin ihailla urheiluselostajan lapsenomaista asennetta maailmaa kohtaan joka päivä. Hän on siellä selostamassa kuudettasadatta jääkiekko-otteluaan ja on vilpittömän ihmeissään, kun tulee maali.

    ”Sehän menee maailman kaikkien aikojen tilastossa ykköseksi. Sehän on maailmanennätysaika!” Jos nyt luulette, ettei urheiluselostajalla ole muuta tekemistä kuin kytätä kopissa silmä kovana jotain loppuaikoja ja -tuloksia, olette väärässä. Joskus kopin seinällä voi kiipeillä mielenkiintoinen hyönteinen, kopin seinä on hiljattain maalattu ja maalin kuivumista on jännittävä katsella tai kuka nyt ylipäätään muistaa ulkoa jotain satasen maailmanennätysaikoja, ei kukaan.

    ”Mitä kovemmin ajat, sen paremman lähtöruudun saat!” Mitä, jos joskus parhaimman lähtöruudun saisi se, joka pysähtyisi ihastelemaan leppäkerttuja, keittelisi radan varrella kunnon pannukaffet ja köröttelisi kiireettömästi pikkuteitä pitkin filosofisia ajatuksia mietiskellen.

    ”Paketti on kunnossa ja näillä mennään.” Tämä on suomalaisen urheilun ja kansanluonteen perustila. Kaikkemme annettiin. Mihinkään se ei riittänyt. Ruotsi voitti taas.


    Kaikki Vieraskynä-kirjoitukset löydät täältä

    Pysyväislinkki
  • Hei urheilutietäjä, osaatko Vikin ja Köpin lajikieltä?

    ylex aamujuontajat
    ylex aamujuontajat Urheilu-Suomi

    YleX:n urheiluhullut Viki ja Köpi chattaavat Vieraskynässä heitä puhuttavat jutut poikki ja pinoon – kumpi laulaa toisen suohon tässä battlessa?

    chat keskustelu
    chat keskustelu NHL

    Urheilu-Suomen Vieraskynässä kiinnostavat kirjoittajat avaavat näkökulmia urheilun maailmaan. 10-osainen dokumenttisarja Urheilu-Suomi on suuri tarina suomalaisesta huippu-urheilusta. Katso uusin osa tästä:

    Pysyväislinkki
  • Lasten urheiluharrastuksissa kiusataan tutkitusti enemmän kuin haluamme uskoa

    urheilu-suomi sitaattikuva
    urheilu-suomi sitaattikuva tutkijat

    Lasten ja nuorten liikunnassa ja urheiluharrastuksissa kiusataan karusti ja asialle on aika tehdä jotakin. Nuorisotutkija Mikko Salasuo herättää Vieraskynä-kirjoituksessaan vakavaan aiheeseen.

    Miksi lasten ja nuorten kokemaa kiusaamista liikunta- ja urheiluharrastuksissa ei ole tutkittu enemmän? Asia tuntuu kummalliselta, sillä onhan julkisuudessa keskusteltu jo muutaman vuosikymmenen ajan vaikkapa koulukiusaamisesta.

    Tämän ajatuksen pohjalta olin mukana tekemässä vuonna 2016 julkaistua Lasten ja nuorten liikuntakäyttäytyminen Suomessa -tutkimusta (LIITU). Kyselyyn vastasi yli 7500 lasta ja nuorta ikäryhmistä 9-, 11-, 13- ja 15-vuotiaat. Tein tutkimusosioni yhdessä Antti Laineen ja Pertti Matilaisen kanssa. Kiinnostuksemme kohteena oli erityisesti kiusaaminen ja syrjintä liikunta- ja urheiluharrastuksissa.

    Tarkempi perehtyminen olemassa olevaan kirjallisuuteen osoitti, että tutkimuksen vähäisyydestä huolimatta hälytyskellojen olisi pitänyt soida liikunnan ja urheilun piirissä jo ajat sitten.

    Huolen olisi pitänyt herätä, kun vuonna 2013lapsiuhritutkimuksessa todettiin että:

    • 25% vastanneista oli kokenut henkistä väkivaltaa valmentajan/ohjaajan taholta
    • Fyysistä väkivaltaa oli kohdanut 3,5%
    • Seksuaalista häirintää tai väkivaltaa 2,4%

    Nämä vastaajat olivat 12-15 -vuotiaita.

    Hälytyskellojen olisi pitänyt soida myös, kun vuonna 2012 julkaistiin Marja Kokkosen tutkimus seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen syrjintäkokemuksista liikunnassa ja urheilussa. Tulokset olivat järkyttävää luettavaa, koska:

    • Suurin osa tutkimukseen osallistuneista oli nuoria.
    • Syrjintä ja epäasiallinen kohtelu johtivat monilla psyykkiseen ja psykosomaattiseen oireiluun, vakaviin mielenterveyden ongelmiin ja pahimmillaan itsensä vahingoittamiseen ja itsemurhaan liittyviin ajatuksiin.

    Asiaan tarttuminen olisi ollut ajankohtaista myös silloin, kun LIKES julkaisi vuonna 2014 raportinlasten ja nuorten oikeuksista liikunnassa ja urheilussa . Kyseisen raportin johtopäätöksissä todettiin, että lapsioikeudellinen näkökulma on puuttunut lasten ja nuorten liikunnan ja urheilun perusarvopohjasta ja valtionapuperusteista.

    Edellisten valossa Liitu-tutkimuksen tulokset eivät yllättäneet.

    • Kiusaamisesta kysyttiin noin 3000 lapselta ja nuorelta ja heistä yli kolmannes (37 %) kertoi kokeneensa syrjintää tai kiusaamista.
    • Kiusaamisesta ja syrjinnästä 20 % tapahtui liikunta- ja urheiluharrastuksissa
    • Enemmän kiusaamista esiintyi ainoastaan koulussa ja internetissä.
    Miten aiheeseen ei ole herätty aiemmin?

    Tutkimustiedosta piirtyvä kokonaiskuva lasten ja nuorten liikunnassa ja urheilussa kokemasta kiusaamisesta ja syrjinnästä on karu.

    Tämä herättää joukon vakavia kysymyksiä. Miten aiheeseen ei ole herätty aiemmin? Onko liikunnan ja urheilun toimialalla tahoa, jonka tehtävänä olisi huolehtia lasten ja nuorten oikeudesta harrastaa ilman joutumista kiusatuksi tai syrjityksi – valmentajan tai ohjaajan taholta koetusta väkivallasta puhumattakaan? Millä tavoin liikunnan ja urheilun saralla kiusaamiseen ja syrjintään on puututtu – enkä tarkoita yksittäisiä hankkeita tai jonkun sivutoimena tekemää puuhastelua? Tiivistettynä: kenelle tämä hiljattain myös liikuntalain lähtökohtiin kirjattu perustavanlaatuinen asia kuuluu tai kuuluisi?

    Halusin vastauksia, joten käännyin Valtion liikuntaneuvoston puoleen. Tiesin, että neuvostolla on ollut keskeinen rooli aihetta käsittelevän tietopohjan ja toimenpiteiden kokoamisessa ja seurannassa.

    Vastaus lähettämääni sähköpostiin tuli heti seuraavana päivänä. En suinkaan ole ainoa, joka kantaa huolta kiusaamisesta ja syrjinnästä liikunnassa ja urheilussa.

    Liikuntaneuvoston pääsihteeri nosti vastauksessaan esiin vuonna 2015 voimaan tulleen liikuntalain, sen tavoitteet ja lähtökohdat, joihin kuuluvat tasa-arvo, yhdenvertaisuus, yhteisöllisyys, monikulttuurisuus, terveet elämäntavat sekä ympäristön kunnioittaminen ja kestävä kehitys.

    Saamassani vastauksessa todettiin, että Opetus- ja kulttuuriministeriö on ottanut askeleita oikeaan suuntaan vaatiessaan yhdenvertaisuus- ja tasa-arvosuunnitelmaa valtionavustusta hakevilta liikuntajärjestöiltä. Lisäksi eettisyys, tasa-arvo- ja yhdenvertaisuus ovat jatkossa entistä keskeisemmässä roolissa myös neuvoston arvioidessa valtion toimien vaikutuksia liikunnassa ja urheilussa – sillä onhan ne nyt kirjattu liikuntalakiin.

    Saamastani sähköpostista selvisi paljon, mutta silti en saanut selkeää vastausta siihen, kenen asia olisi reagoida liikunnassa ja urheilussa esiintyvään kiusaamiseen ja syrjintään.

    Kenen vastuulla on huolehtia ilmiön seurannasta, esimerkiksi toistuvien kyselyiden avulla, ja nostaa aihe julkiseen keskusteluun? Onko liikunnassa ja urheilussa tahoa, jolle epäasiallisesta kohtelusta tai koetusta väkivallasta voi turvallisesti ilmoittaa ja ennen kaikkea, kuka tilanteeseen puuttuu ja millä keinoin? En tarkoita lyhytkestoisia hankkeita tai jonkun sivutoimena tekemää puuhastelua. Tiivistettynä: kenelle tämä asia ihan oikeasti kuuluu?

    Tulkitsin vastauksen siten, että asia kuuluu suomalaisessa liikunta- ja urheilujärjestelmässä jokaiselle, muttei varsinaisesti kenellekään – aivan kuten ounastelinkin.

    Ne kerrat, kun kiusaaminen ja syrjintä liikunnassa ja urheilussa ovat nousseet julkiseen keskusteluun, vakuuttelevat toimialalla kaikki, että toimiin on jo ryhdytty ja asia on hoidossa. Niin käy luultavasti tämänkin kolumnin kohdalla.
    Se vaan ei valitettavasti pidä paikkaansa.

    Urheilu-Suomen Vieraskynässä kiinnostavat kirjoittajat avaavat näkökulmia urheilun maailmaan.

    Katso Urheilu-Suomen uusin jakso:

    Pysyväislinkki
  • Valmentaja karjuu, lapsi vaikenee

    Toimittaja Julia Thurén
    Toimittaja Julia Thurén kolumnistit

    Toimittaja Julia Thurén kirjoittaa kolumnissaan, että ei ole harvinaista, että lapsi pelkää urheiluvalmentajaansa. Mitä seurauksia sillä on ja mitä me vanhemmat voimme asialle tehdä?

    Olen neljävuotias ja katson kauhistuneena, kun vaaleanpunaiset verkkarihousuni muuttuvat vähitellen tummanpunaisiksi. Huomaavatko kaikki? Nolottaa aivan järjettömästi. Olen onnistunut sinnittelemään satujumppatunnilla valtavassa pissahädässä. En ole uskaltanut kysyä ohjaajalta, saisinko käydä vessassa kesken tunnin. Lopulta en pysty enää pidättelemään. Häpeä on niin suuri niin, että en halua mennä enää koskaan satujumppaan.

    Lapset ovat hassuja, ja äärimmäisen herkkiä olentoja. En muista, että kyseinen jumppaohjaaja olisi ollut pelottava. Aikuinen oli kuitenkin lapselle niin valtava auktoriteetti, että en uskaltanut vaivata häntä kesken tunnin.

    On myös kokemuksia, joissa harrastuksen valmentaja on oikeasti uhkaava tai kohtelee lapsia huonosti. Kysyin näitä blogissani, ja niitä kertyi lukuisia. Yhden ratsastuksenopettaja kutsui muita ryhmäläisiä etunimellä ja syrji kyseistä tyttöä kutsumalla häntä hevosen nimellä. Toisen voimisteluohjaaja piti lasta varamiehenä kilpailusta toiseen. Kolmannen tennisvalmentaja oli kutsunut tyttöjä sioiksi. Mikäli joku oli onnistunut lyönnissä tai syötössä, valmentaja oli huutanut kentän laidalta: ”Tuurilla onnistuit” tai ”Seuraava lyönti epäonnistuu!” Eräs kertoi, että hänen uimajoukkueensa vanhemmat ryhmäläiset kiusasivat häntä esimerkiksi piilottamalla saunan jälkeen hänen vaatteensa ja uimapukunsa. Tyttö oli joutunut etsimään vaatteitaan alastomana, itku kurkussa. Joukkueen valmentaja yllytti muita tyttöjä kiusaamiseen pienillä sanoilla ja eleillä – pahin kiusaaja oli hänen tyttärensä.

    Lapsi ajattelee usein, että kaikki johtuu hänestä ja on hänen vikaansa.

    Lapset ovat lojaaleja olentoja. Lapsi ajattelee usein, että kaikki johtuu hänestä ja on hänen vikaansa. Lapsi ei osaa välttämättä edes pukea sanoiksi epäoikeudenmukaisia tapahtumia. Moni tajuaa vasta aikuisena, että valmentaja on kohdellut häntä huonosti. Aikuisuuden hyvä puoli on, että surkean jumppaohjaajan tunneille ei tarvitse toiste mennä tai ilkeän kommentin laukoneesta tennisvalmentajasta voi tehdä virallisen valituksen.

    Kun vanhemmat puhuvat lasten urheiluharrastuksista, muistetaan yleensä kolmen koon sääntö: Kustanna, kuljeta, kannusta. Urheiluvalmennusta tutkinut psykologi Satu Kaski lisää rimpsuun vielä neljännen K-kirjaimen: Kuuntele. Hänen mukaansa ei ole harvinaista, että lapsi pelkää valmentajaa. On hyvä merkki, jos lapsi menee mielellään treeneihin. Jos ei, kannattaa kysyä, millaista harjoituksissa on. Pieni urheilija ei välttämättä tule oma-aloitteisesti kertoneeksi vanhemmalleen kaikkea, mitä treenipaikalla tapahtuu eikä tajua, että kurjille tilanteille voi tehdä jotain. On väärin, jos lapsi lopettaa koko urheiluharrastuksen epäasiallisen valmentajan takia, vaikka laji olisi mieluinen. Kuinkahan monta huippu-urheilijaa Suomi on menettänyt kamalien valmentajien vuoksi?

    Totta kai valmentajatkin ovat ihmisiä. Tietysti jokainen menettää joskus hermonsa. Mutta jos valmentaja karjuu kentällä pää punaisena, pitää osata pyytää käytöstään anteeksi, ettei tilanne jää kummittelemaan vuosiksi mieleen.

    Kustanna, kuljeta, kannusta ja kuuntele.

    Psykologi Satu Kaskin mukaan urheiluvalmentaminen on viimeisten vuosien aikana ammattimaistunut ja koulutetut ammattilaiset ovat korvanneet amatöörivalmentajia. Suurin osa vetäjistä suhtautuu työhönsä intohimoisesti ja lapsiin kannustavasti. Etenkin harrastuksen alkutaipaleella valmentajalla on suuri vastuu kannustaa – juuri silloin, kun tarvitaan tsemppiä ja innostus harrastaa. Parhaimmillaan koutsista tulee elinikäinen idoli, joka sytyttää lapseen niin syvän rakkauden lajiin, että se ei sammu edes silloin, kun treenejä on kymmenen kertaa viikossa.

    Neljä koota: Kustanna, kuljeta, kannusta ja kuuntele. Muista kysyä lapselta, miten valmentaja häntä kohtelee ja millaista treeneissä on. Ja anna palautetta valmentajalle. Myös silloin, kun tämä tekee loistavaa työtä.

    Urheilu-Suomen Vieraskynässä kiinnostavat kirjoittajat avaavat näkökulmia urheilun maailmaan.

    Tuomas Kyrö kirjoitti keihäskansasta.

    Urheilu-Suomi-dokumenttisarja piirtää ison kuvan suomalaisesta urheilusta. Mukana on kirkkaimmat voitot ja katkerimmat tappiot. Katso uusin jakso tästä.

    Mikä maa on Saksa? Tiedätkö? Osallistu Suureen Urheiluvisaan.

    Pysyväislinkki
  • Tuomas Kyrö: ”Suomalainen heittää keihästä, koska muita ihmisiä ei ole lähellä”

    Tuomas Kyrö
    Tuomas Kyrö Kuva: Mika Tuominen Tuomas Kyrö

    Kirjailija Tuomas Kyrö maalaa Urheilu-Suomen Vieraskynä-kirjoituksellaan hienon kuvan keihäskansastamme. Kiroilevat ja rumat vanhan liiton miehet olivat niitä oikeita keihäänheittäjiä, vai miten se menikään?

    Isovanhempieni kesämökin pihaa reunustaneet kuuset merkitsivät 70, 80 ja 90 metrin merkkejä. Todellinen etäisyys oli kymmenisen metriä. Pieni perunapelto pihan päässä tarkoitti sadan metrin rajaa, DDR:n Uwe Hohnin lukemia. Sinne saakka en leppäkeihästä koskaan saanut.

    1987 olin jo siirtymässä mielikuvitusheitoista teini-ikään, kun maailmanmestaruuden voitti uusi nimi. Hän, joka heitti niin kuin kaivetaan ojaa. Krapulassa, voimalla, selkää säästämättä.

    Seppo Rädyssä tiivistyy maantieteellisväestötieteellinen totuus Suomen keihäsmenestyksestä. Hollantilaiset ja brasilialaiset ovat hyviä jalkapallossa, koska heitä on paljon pienessä tilassa. Aina on joku jolle syöttää ja keneltä saa syötön takaisin. Ympäristön luoma jatkuva paine luo loistavia keskikenttäpelaajia.

    Suomalainen heittää keihästä, koska muita ihmisiä ei ole lähellä. Keppiä voi paiskoa tallinvintiltä pellolle pelkäämättä, että se osuu johonkin. On myös pakko paiskoa, koska ei ole muutakaan tekemistä eikä mahdollisuutta päästä maalta pois.

    Seppo Räty tuli keihäspaikalle Koskelan Jussin viereiseltä suolta, Jorma Kinnusen ja Pauli Nevalan kipeistä kylkiluista ja Tapio Rautavaaran baritonihyminästä. Hän muutti käsityksen suomalaisista urheilijahaastatteluista. Sanomalla vähän sanoo paljon. Yksi lause vuodessa riittää, jos se osuu oikeaan paikkaan ja samalla logiikalla hän valmistautui tärkeimpiin kisoihin.

    Yksi lause vuodessa riittää, jos se osuu oikeaan paikkaan

    Seppo Rädyn mentaalinen valmentautuminen tarkoitti metsästämistä, kalastelua ja muutamaa keskiolutta. Maastavetotulos masensi kaikki paitsi Jan Zeleznyn. Keihäs oli Rädylle 800 grammainen rautakanki, joka piti paiskata niin pitkälle itsestä kuin mahdollista. Sitä sai ja sitä piti vihata.

    Urheilun ilo tai omasta urasta nauttiminen ei kuulunut Rädyn sanavalikoimaan. Hänen aikakautensa heittäjien toimeentulo perustui yhteen arvokisaheittoon, jolla piti vakuuttaa rakennusfirma sponsoroimaan ruokalaskua. Muuten täytyi palata samaiseen rakennusfirmaan töihin. Arvokisavoittajalle kunta lahjoitti tontin, josta piti olla ikuisesti kiitollinen.

    Räty oli tietyn yhteiskunnallisen kehityksen kuva, kuihtuvan maaseudun viimeinen asukki. Työntekeminen sattui, voitoista, mestaruuksista ja maailmanennätyksistä maksettiin ankara hinta. Hölmö paukuttelee henkseleitä jostain pronssista, kun huomenna halla korjaa viljaa. Elämä ei ole helppo nakki, jonka urheiluopisto tarjoilee kastikkeen ja pitkien hiilihydraattien kera neljästi päivässä.

    Ajat muuttuivat, Rädyn kipeistä kylkiluista periytyi rauhallinen insinööri ja unelmavävy Tero Pitkämäki. Pahin ulkolainen kilpakumppani, Norjan Andreas Thorkildsen oli hänen paras kaverinsa, jonka kanssa läppä lensi kesken arvokisafinaalin vaikka keppi ei olisi lentänytkään.

    Sellaista ei hyväksytty Seppo Rädyn aikakaudella saati Pauli Nevalan aikana. Olympiastadioneilla ei kaulailtu kilpakumppaneita kun ei halattu edes vaimoja ja lapsia.

    Tämän päivän huippu-urheilusta saa välittyä ilo, nautinto, koulutus ja taloudellinen menestys. Nykypäivän maailmanmestaruus takaa heittäjälle leivän ja markkina-arvon miltei loppuelämäksi. Tulokset ja voitot ovat väline matkalla parempiin sopimuksiin, joita urheilijagentit solmivat.

    Uuden liiton miehen naamalla voi ongelmitta myydä ihonhoitotuotteita. Vanhan liiton miesten aikaan miehen ihonhoitotuotteen nimi oli järvivesi. Miehet olivat rumia, koska maailma oli. He näyttivät tismalleen siltä miltä näyttää mies, joka nostaa ja paiskoo ammatikseen rautaa.

    He juoksivat selostajia karkuun päästäkseen tupakalle. Vanhan liiton miehissä oli virhe, siksi he ovat osa kansanperinnettä.

    Urheilu-Suomen Vieraskynässä kiinnostavat kirjoittajat avaavat näkökulmia urheilun maailmaan.


    Laura Friman kirjoitti jääkiekkopelien yhteiskunnallisesta merkityksestä.
    Sisua tutkinut Emilia Lahti kertoo, miten käytät suomalaista ydinvoimaasi mahdollisimman hyvään.

    Katso Urheilu-Suomen jakso Keihäskansa:

    Pysyväislinkki
  • Jäähalli on koko Suomi pienoiskoossa

    Toimittaja Laura Friman
    Toimittaja Laura Friman kolumnistit

    Toimittaja Laura Friman kasvoi jäähallin katsomossa. Hän kertoo Urheilu-Suomen Vieraskynä-kirjoituksessaan, mitä kaikkea se opetti.

    Se on siellä! Sormi painaa play-nappulaa. Tuhannet takapuolet pomppaavat pystyyn oransseilta muovipenkeiltä. Sitten hoilataan väärään nuottiin sitä laulua, jota tässä kaupungissa on aina hoilattu yhteen ääneen.
    ”Taas hassuttelee vastustajaa HPK! ”

    Tavallaan olen kaupungin onnekkain tyttö. Vuosi on 1990, olen kymmenvuotias, ja isäni toimii tiskijukkana Hämeenlinnan Pallokerhon peleissä. Kun pohdin tätä tarkemmin aikuisena, isäni oli nykyisen ottelu-dj:n prototyyppi, eräänlainen Amanda Harkimon esi-isä ja kantamuoto. Lapsena päällimmäinen ajatukseni on yksinkertaisesti se, että ilmainen kausikortti Rinkelinmäelle on koulussa kovinta mahdollista sosiaalista valuuttaa. Ottelun jälkeen saan luikkia isän perässä parkkipaikalle pitkää pukukoppikäytävää pitkin ja yrittää bongata matkalla pelaajia. Kaikkialla tuoksuu keinokuituisiin pelipaitoihin imeytynyt, kitkerä hiki. Se on yhtä aikaa kodikasta ja ällöttävää.

    Isäni sivutyön ansiosta käytännöllisesti katsoen kasvoin jäähallilla. Se, että olen oppinut suunnilleen kaiken elämästä hallin pleksien paukkeessa, on ollut sekä kirous että siunaus. Kirous siksi, että jääkiekkokulttuuri ei ole aina lempein kasvuympäristö. Inhosin jo pienenä kaupungin paikallisylpeyttä, yleisön äänekkäintä lohkoa, vastustajaa säälimättä solvannutta sikakatsomoa. Vielä vähemmän saatoin ymmärtää, miksi jääkiekon kaltaista hauskaa peliä keskenään harrastavat jörrikät saattoivat keskellä kaukaloa heittää hanskansa pois ja alkaa mukiloida toisiaan raivokkaasti. Välillä joku kannettiin paareilla pois ja jäälle jäi roiskaus verta. Se tuntui aina absurdilta ja ahdistavalta, vuodesta toiseen.

    Kävi ottelussa miten tahansa, sen jälkeen käteltiin.

    Pääosin opin hallilta kuitenkin fiksuja, liikuttavia juttuja. Kävi ottelussa miten tahansa, sen jälkeen käteltiin. Nekin kaksi, jotka olivat lyöneet toisiaan äsken kasvoihin kaukalossa, vaihtoivat poikkeuksetta jonkinlaisen kömpelön halauksentapaisen pukukoppikäytävällä pelin jälkeen. Tajusin, että vaikka aikuiset eivät aina hallitse töissäkään tunteitaan, he onnistuvat jotenkin nielemään kiukkunsa, pyytämään ja antamaan anteeksi, ja jatkamaan eteenpäin.

    Kaunista oli myös kaupungin sosioekonomiset kerrokset läpäisevä yhteisöllisyys. Sen hahmotin vasta teini-ikäisenä, mutta jäähallilla sen saattoi tuntea aina. Ihan kaikki jonottivat erätauolla samassa jonossa: teinit ja seniorit, pohatat ja punikit, näyttelijät ja sähköasentajat, laitoshoitajat ja toimitusjohtajat. Kaikille käärittiin ihanasti ritisevään voipaperiin sama, vaatimaton grillimakkara. Pelianalyysin saattoi aloittaa kenen tahansa kanssa. Tämä oli aikana ennen elitististä aitiokulttuuria.

    Kuten äänensävystäni voi tulkita, suhtaudun suomalaisen jääkiekkokulttuurin murrokseen sietämättömän setämäisesti, vaikka en ole vielä neljääkymmentäkään – sedästä puhumattakaan. Minkäs teet: ennen kaikki nyt vain oli paremmin ja aidompaa. Tämä tarkoittaa, että pyörittelen pöyristyneenä silmiäni, kun peli katkaistaan mainostaukoa varten. Ihmisiä vai markkinavoimiako varten täällä pelataan! Kieltäydyn myös kutsumasta jäähalleja sponsoribrändien mukaan tärvellyillä nimillä. Rinkelinmäki on Rinkelinmäki ja Äijänsuo Äijänsuo.

    Vaikka aika on selvästi ajanut ohitseni jo pari vuosikymmentä sitten, tullessani äidiksi en malttanut odottaa, että saisin viedä lapseni ensimmäiseen lätkäpeliinsä – synnyinkaupungissani, tietenkin. Valmistelut saattoivat mennä hieman överiksi: puin heille 90-luvulta saakka kaapissa jemmattujen pelipaitojen lisäksi HPK-pipot ja HPK-huivit. HPK-lipun heiluttelu ei riittänyt, vaan ensimmäisellä erätauolla ostin jenkkityylisen vaahtomuovisormen, jota saatoimme heristellä tuomarille.

    Tietysti sitä käytin ennen kaikkea minä. Lapsiani ottelu ei nimittäin kiinnostanut tuon taivaallista, eikä ole kiinnostanut myöhemmillä kerroilla yhtään sen enempää. Olen suhtautunut asiaan suhteellisen rennosti. Supisen välillä heidän korvaansa tietoiskuja lajin säännöistä ja lahjon heitä kiintymään katsomossa istumiseen irtokarkeilla. Välillä tarkastan, erottavatko he edes, missä päin kaukaloa kiekko kulloinkin liikkuu. Usein on niin, että eivät.

    Mutta se on sivuasia. Olemme ennen kaikkea jonkun suuremman ytimessä. Jäähalli on kaupunki – ja koko Suomi – pienoiskoossa. Kokonaisvaltaisempaa kokemusta saa hakea.

    Urheilu-Suomen Vieraskynässä kiinnostavat kirjoittajat avaavat näkökulmia urheilun maailmaan.


    Lue edellinen Vieraskynä, jossa sisua tutkinut Emilia Lahti kertoo, miten käytät suomalaista sisuasi mahdollisimman hyvään.

    Pysyväislinkki
  • Sydämen sisun kautta kohti välittävämpää Suomea

    Sisututkija Emilia Lahti
    Sisututkija Emilia Lahti blogit

    Urheilu-Suomen Vieraskynä-sarjan ensimmäisenä vieraana kynään tarttuu sisua tutkinut Emilia Lahti.

    Sisu on ytimellistä voimaa, jonka avulla kiinnitytään elämän säikeeseen tosi paikan tullen tai otetaan ensimmäinen haparoiva askel kohti mahdotonta unelmaa. Sisukkuuden selittämättömältä tuntuva kyky nostaa yksilöt ennennäkemättömiin korkeuksiin ja on kutoutuneena kulttuuriseen tapaamme katsoa toisiamme Suomessa. Ajattelemattomasti tai väärin käytettynä tuo sama voima voi kuitenkin polttaa siipemme ja estää sen, että elämä toteutuu arvoamme ja mahdollisuuksiamme vastaavalla tavalla.

    Olen tutkinut sisua vuodesta 2013. Keräämäni yli tuhannen vastauksen aineisto nosti esiin huolen siitä, että liika sisukkuus vahingoittaa yksilöä, yhteisöä sekä rapauttaa ajattelukykyämme. Näin kerran blogin otsikolla "Sisu on syvältä." Vaikka teksti oli hieman yksioikoinen, on kirjoittaja tavallaan oikeilla jäljillä. Itse sanoisin: "Sisu on syvältä – jos minä olen." Suuri ihmisen äärikestävyyden yleismaailmallinen ilmiö, jota meillä Suomessa kutsutaan sisuksi ei ole itsessään hyvää tai pahaa vaan se arvottuu — kuten mikä tahansa voimavara tai työkalu — käyttötarkoituksensa mukaan. Perusolemukseltaan se on eteenpäin työntävää energiaa, jonka liikkeen suunta lopulta määräytyy arvojemme pohjalta ja suhteessa siihen mitä päämäärää varten käytämme sitä. Pyrkimys henkiseen kasvuun, itsemyötätuntoon ja inhimillisyyteen toisia kohtaan ovat rakentavan sisun ehtoja.

    Sisu on syvältä – jos minä olen.

    Sosiaalisesti tietoisen, hyvään pyrkivän henkilön käsissä periksiantamattomuus ja sisukkuus muuntuvat voimavaraksi myönteistä yhteiskunnallista muutosta tai yksilön kasvua varten. Omaa etuaan tavoittelevan ja toisia alleen polkevan henkilön resursseina periksiantamattomuus ja sisukkuus ovat vaarallisia, pahimmillaan vahingollisia ja siten kansankielellä “syvältä.” Jos uppoutuu omiin päämääriin liian sisukkaasti muiden tarpeet huomiotta jättäen, synnyttää railoja kanssakäymiseen. Omaan itseen kohdistuva armottomuus voi suuntautua oman perheen tai työyhteisön jäseniin saaden aikaan laajaa pahoinvointia ja jättäen jälkeensä haavoittuneita.

    Kysymys ei ole niinkään siitä mitä teemme vaan miten sen teemme. Yksilötasolla rakentava sisu edellyttää, että muokkaamme sitä lempeydellä emmekä sorru jääräpäisyyteen, joka pahimmillaan lukitsee pakkosuorittamisen loukkuun.
    Meissä on syvää voimaa, mutta emme ole rajattomia. Esimerkiksi urheileminen tai työnteko tavalla, joka ei huomioi riittävää lepoa ja kehon merkkien kuuntelemista voi johtaa siihen, että rikomme itsemme. Saatamme liiankin sisukkaasti jäädä kiinni tilanteisiin, toimimattomiin ihmissuhteisiin tai myrkyllisen ilmapiirin työpaikkoihin. Joskus on sinnittelyä vaikeampaa ja sisukkaampaa katsoa peiliin, myöntää tulleensa jonkin tien päähän ja vaihtaa rohkeasti suuntaa. Hankalissa risteyskohdissa voi kysyä itseltään: mahdollistaako se, mitä olen nyt tekemässä elämän jatkuvuuden pitkällä tähtäimellä? Tällaiset päätökset aina vaikeita, mutta itseään on lupa kunnioittaa valitsemalla ympärilleen inhimillisiä ihmisiä, jotka haluavat sinulle hyvää. Hinta tämän tekemättä jättämisestä on usein korkea.

    Tutkimukset ovat osoittaneet, että yksi ihmisen potentiaalin toteutumista eniten mahdollistava tila on psykologinen turvallisuus. Kun teemme päätöksiä sen ohjaamana, mikä luo mahdollisuuksia ihmisille ympärillämme ja millaista on toista arvostava puhe ja toiminta, on mahdollisuus luoda myönteisiä ketjureaktioita. On todettu, että yhteisöt, joiden jäsenet ottavat vastuun omasta vaikutuksestaan niin lähi- kuin laajempaan piiriin ja pyrkivät luomaan ympärilleen häpeästä vapaita tiloja, ovat onnellisempia, innovatiivisempia ja menestyvämpiä kuin yhteisöt, joissa haetaan aktiivisesti vikoja ja joissa vallitsee pelon ilmapiiri.

    Rakentavan sisun kulttuurin luominen ja sellaisen maailman rakentaminen, jossa elämä voi toteutua mahdollisuusista rikkaana ja kannattelevana entistä useammalle on dynaaminen prosessi, jossa meillä kaikilla on keskeinen rooli. Suomen tulevaisuus rakennetaan tämän päivän teoissa. Terve sydämen sisu kasvaa siellä, missä ihmisen potentiaalia alleviivaava katse kohtaa kulttuurin, jossa on sitouduttu tukemaan yksilön kasvua ja rakentavaa itsensä ylittämistä.

    Urheilu-Suomen Vieraskynässä kiinnostavat kirjoittajat avaavat näkökulmia urheilun maailmaan. Uusin Urheilu-Suomen jakso nähtävissä Yle Areenassa

    Pysyväislinkki