FI – Äidinkieli ja kirjallisuus, lukutaidon koe; aineisto

10.3.2020

1. Vuorovaikutus ja osallistumistavat tv-keskustelussa

1. A Video: Jälkiviisaat-keskustelu

TAUSTAA
Aineisto on katkelma Yle TV1 -kanavalla 23.11.2018 esitetystä Jälkiviisaat-ohjelmasta, jossa keskustellaan uutisviikon aiheista. Keskustelijoina ovat vasemmalta katsottuna toimittaja Ville Blåfield, kielitieteilijä Janne Saarikivi, toimittaja Kreeta Karvala ja juontaja Juha Hietanen.


Lähde: Jälkiviisaat. Ylen aamu-tv. Yle Areena. https://areena.yle.fi/1-50015820. Julkaistu 23.11.2018. Viitattu 7.2.2019. Muokkaus ja tekstitys: YTL.

2. Tietotekstin argumentaatio

2. A Artikkeli: Älä syytä vanhempia



Älä syytä vanhempia

Kotikasvatus ei vaikuta persoonallisuuteen, väittää amerikkalaispsykologi.

Miksi lapsi tai nuori käyttäytyy huonosti, ei käy koulussa, tupakoi, käyttää alkoholia tai huumeita? Johtuuko se hänen vanhemmistaan, kotikasvatuksesta? Entä skitsofrenia ja muut mielisairaudet, ovatko ne vanhempien syytä? Miten meistä oikein tulee niitä ihmisiä, joita me aikuisina olemme?

Psykologian ja psykiatrian piirissä usko kasvatuksen voimaan on vahva. Freudista lähtien vanhempia on syyllistetty erilaisista käyttäytymis- ja mielenterveysongelmista. Terapeuttien vastaanotot ovatkin täyttyneet omaa lapsuuttaan läpikäyvistä ihmisistä.

Poliitikot, sosiologit ja muut yhteiskuntatieteilijät uskovat nuorison "pahoinvoinnin" heijastavan kotien ongelmia. Yhdysvaltalainen perinnöllisyystieteilijä David Lykken puolestaan jäljittää rikollisuuden syyt kotikasvatukseen. Tuoreessa kirjoituksessa hän esittää, että biologisten lasten kasvattamisen tulisi olla luvanvaraista, aivan kuten adoptoitujenkin.

Jotta lapsista kasvaisi itsenäisiä, ystävällisiä, sosiaalisia ja tasapainoisia aikuisia, he tarvitsevat kannustavia ja avoimia, mutta samalla turvalliset rajat asettavia vanhempia. Näin ainakin kasvatusasiantuntijoiden mukaan.

Psykologi Judith Harris ei kuitenkaan usko, että kotikasvatuksella on mitään pysyvää vaikutusta lapsiin: "Lapsista kehittyisi samanlaisia aikuisia, jos jättäisimme heidän kodin ulkopuolisen elämänsä samanlaiseksi ja vaihtaisimme vanhemmat toisiin." Harrisin mielestä kasvatususkossa on kyse vain länsimaisen kulttuurin vaalimasta myytistä.

Vanhemmat antavat vain geeninsä

Miten kukaan voi kyseenalaistaa vanhempien vaikutuksen! Aiheestahan on tehty lukemattomia tieteellisiä tutkimuksia ja ne kertovat samaa tarinaa. Miellyttävien ja elämässään pärjäävien vanhempien lapsista tulee miellyttäviä ja pärjääviä. Ongelmaisilla vanhemmilla on yleensä ongelmaisia lapsia.

Harris on samaa mieltä. Lapset todellakin muistuttavat vanhempiaan. Toisaalta samassa perheessä kasvaneet adoptiolapset eivät muistuta toisiaan lainkaan ja biologistenkin sisarusten väliset erot ovat suuret. Saman kotiympäristön jakaneista identtisistä kaksosista ei tule toistensa tarkkoja kopioita. Sen sijaan eri perheissä kasvaneet identtiset kaksoset muistuttavat toisiaan yhtä paljon kuin samassa kodissa kasvaneet kaksoset.

Nämä käyttäytymisgeneettiset tulokset osoittavat, ettei kotikasvatus tee lapsista samanlaisia kuin heidän vanhempansa. Geneettisesti täysin samanlaiset yksilöt eivät ole persoonallisuudeltaan sen samanlaisempia kasvoivat he sitten samassa tai eri kodeissa. Vanhempien ja lasten väliset yhtäläisyydet selittyvätkin geneettisellä samanlaisuudella.

Tekeekö kotikasvatus lapsista sitten erilaisia? Tunnettuahan on, että esimerkiksi sisaruksilla kotiympäristö on erilainen. Vanhemmat myöntävät tutkimuksissa suosivansa nuorimmaista, ja monet isosiskot ja -veljet ovat joutuneet kantamaan vastuuta perheen pienimmistä.

Harrisin vastaus on tyly: kotikasvatus ei tee lapsista erilaisiakaan. Esimerkiksi sisarusjärjestyksellä ei ole systemaattista vaikutusta henkilön persoonallisuuteen. Isoveljet ja -siskot eivät ole sen tunnollisempia, neuroottisempia tms. kuin pikkusisarensakaan, eikä päinvastoin.

Harrisin mukaan eroja ei aiheuta sekään, kasvaako yksilö ainokaisena vai sisarusparvessa, käykö kasvattaja työssä vai ei, onko hän naimisissa vai yksinhuoltaja, homo vai hetero.

Vanhempien vaikutus lastensa aikuisiän persoonallisuuteen on siis vain geenien mittainen.

Ikätoverit tärkein ympäristö

Geenit eivät kuitenkaan selitä koko persoonallisuutta, eikä Harris niistä varsinaisesti olekaan kiinnostunut. Mutta mikä ympäristössä muokkaa luonnettamme, jos ei koti? Ikätoverit, Harris vastaa.

Ihminen on sosiaalinen eläin, jonka täytyy omaksua ympäröivän kulttuurin arvoja, sääntöjä ja keksintöjä. Koti ei olekaan lapsen koko ympäristö, vaan hän on laajemman yhteisön jäsen. Harrisin mukaan ikätoverit, muut lapset ja nuoret muodostavat tärkeimmän ympäristön, johon yksilön täytyy sopeutua.

Ikätoverien merkitys tulee selvimmin esiin, kun tarkastellaan tapauksia, joissa vanhempien ja lasten kulttuuri eroaa toisistaan. Esimerkiksi maahanmuuttajalapsi ei omaksu ensisijaisesti vanhempiensa kulttuuria, vaan uuden kotimaansa kielen ja tavat, paitsi jos lapsen toveripiiri koostuu ainoastaan muista maahanmuuttajista.

Samoin nuorten "uusia ajatuksia" on kirottu ainakin antiikista lähtien, mutta jo leikkikouluikäiset osaavat ja haluavat erottua aikuisista. Lasten kulttuureihin erikoistunut sosiologi William Corsaro kuvaa kuinka pikkulapset tietoisesti ja salaa rikkovat aikuisten asettamia sääntöjä ja näin korostavat ikäryhmien välisiä eroja.

Lapsi tai nuori ei halua olla samanlainen kuin edeltävän sukupolven aikuiset, vaan hän haluaa pärjätä omassa ikäryhmässään.

Seura tekee kaltaisekseen

Ryhmän jäsenyys perustuu yhdenmukaisuuden vaatimukseen: "me" olemme samanlaisia ja erilaisia kuin "ne". Jotta lapsi voisi kuulua ikäryhmäänsä hänen on omaksuttava kavereidensa tai ihailemansa ryhmän arvot, normit, uskomukset ja asenteet.

Lapsi omaksuu arvoja myös kotona, mutta Harrisin mukaan niillä ei välttämättä ole laajaa merkitystä: yksilö voi toteuttaa kotinsa arvoja sen ulkopuolellakin mutta vain, jos hänen ryhmänsä hyväksyy ne. Kotona lapsi oppii kuinka käyttäytyä kotona, mutta kaveripiirissä hän oppii kuinka toimia kodin ulkopuolella.

Lapsen käyttäytyminen hiekkalaatikolla tai koulussa voikin olla hyvin erilaista kuin kotona. Vanhempien edessä kiltisti ja hillitysti käyttäytyvä nuori saattaa olla koulussa ulospäinsuuntautunut rämäpää.

Pääosan elämästään ihminen viettää lapsuuskodin ulkopuolella. Siksi toveripiirissä tapahtuneella sosiaalistumisella on Harrisin mielestä kotia merkittävämpi vaikutus yksilön aikuisiän persoonallisuuteen. "Lapsuuskodin minä" aktivoituu vain vanhempien seurassa.

Kasvatuksen myytti on vahva

Mutta jos vanhemmilla ei ole vaikutusta, niin miksi lukemattomissa terapiaistunnoissa on surtu epäoikeudenmukaisia, väkivaltaisia, vaativia ja ilkeitä vanhempia? Harrisin mielestä kyse on psykokulttuurisesta myytistä: terapeutti, asiakas ja jopa asiakkaan vanhemmat uskovat kyseenalaistamatta kasvatuksen voimaan, ja siksi ongelmien syyn oletetaan olevan lapsuuden kodissa.

Harriskin myöntää, että äärimmäinen henkinen tai fyysinen väkivalta aiheuttaa ongelmia, mutta useimmilla terapiassa käyvillä kotiympäristö on ollut suhteellisen hyvä. Ehkä terapiassa tulisikin harkita myös vaihtoehtoisia selityksiä.

Terapiakeskusteluissa käytetään harvoin sanaa "geeni", mutta vanhempien masentuneisuus, impulsiivinen väkivaltaisuus tai muu häiriintynyt piirre on voinut periytyä lapselle. "Psykoterapeutteja ajatus ei ehkä miellytä, koska sehän voisi tarkoittaa, etteivät heidän asiakkaidensa ongelmat ole parannettavissa", Harris toteaa kirjassaan Kasvatuksen myytti. Geneettisyys ei kuitenkaan merkitse, ettei ominaisuuteen voisi vaikuttaa.

Ongelmien syitä voi etsiä myös pihaleikeistä. On mahdollista, että ikätoverit ovat kohdelleet lasta kaltoin. Harris kertoo tutkimuksesta, jonka mukaan aikuisista "vain 9 % oli eniten pahoittanut mielensä vanhempien kohtelusta tai nurjasta suhtautumisesta. Sen sijaan 37 % kuvasi kokemuksia, joissa oli joutunut toveriensa kaltoin kohtelemaksi, ja vastaajat arvelivat näillä kokemuksilla olleen heihin pysyviä haittavaikutuksia."

Luonne on monen tekijän tulos

Moni psykologi varmasti myöntää, ettei persoonallisuuden kehitystä voi eristää yhteen tai kahteen tekijään, vaan se kannattaa nähdä perimän, vanhempien, ikätovereiden, idolien, opettajien, sukulaisten, muiden aikuisten, satunnaisten elämäntapahtumien sekä erityisesti lapsen itsensä muovaamana prosessina.

Harrisin näkemykset ovat kuitenkin niin rajuja, ettei psykologinen valtavirta ole katsellut hiljaa akateemisen maailman ulkopuolelta tullutta häirikköä. Ryhmäsosialisaatioteoria on saanut osakseen voimakasta kritiikkiä. "En tiedä yhtäkään tutkimusta, joka osoittaisi Harrisin väitteen todeksi. Ikätoverit vaikuttavat pukeutumistyyliin, musiikkimakuun ja puhetyyliin, mutta eivät persoonallisuuspiirteisiin", kehityspsykologi Jerome Kagan jyrisee.

Harris myöntää, ettei hänen teoriaansa ole suoraan testattu. Toisaalta teoria on varsin uusi ja se perustuu vakuuttavaan tutkimusten uudelleentulkintaan. Lisäksi hänen teoriansa on yhdenmukainen käyttäytymisgeneettisten tutkimusten kanssa ja se selittää havaintoja, jotka eivät sovi yhteen kasvatusnäkemyksen kanssa, kuten miksi lapsi käyttäytyy eri tavalla kotona ja kodin ulkopuolella.

Eikö sillä sitten ole väliä, miten lastaan kohtelee? Vaikka ilkeällä kasvatuksella ei ole vaikutusta lapsen aikuisuuteen, lapsuuden se voi pilata, Harris toteaa. Pilalle menee myös lapsen ja vanhemman elinikäinen suhde. Ja onhan vanhemmilla mahdollisuus vaikuttaa lapsensa kehitykseen asuinpaikkaa, koulua ja medioita koskevilla valinnoilla. Lapsen hyväksi voi toimia myös tietämällä keiden kanssa hän viettää aikaansa ja ehkäisemällä koulukiusaamisen.

Risto Selin

Risto Selin on lehden vakituinen avustaja. Artikkelin lähteenä mm. Judith Harris, Kasvatuksen myytti, Art House 2000 (suom. Johanna Heikkilä, Tiina Holopainen ja Pirkko Niinimäki).

Lähde: Risto Selin, Älä syytä vanhempia. https://www.tiede.fi/artikkeli/jutut/artikkelit/ala_syyta_vanhempia. Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2000. Julkaistu verkossa 1.1.2004. Viitattu 8.2.2019.

3. Esseen ajatuskulku

3. A Essee: Munat

Munat

Kun olin lapsi, meillä oli aina sunnuntaisin aamiaiseksi keitettyjä munia, ja vaikka tapa on jäänyt kauan sitten ja perhe, jossa sitä vaalittiin, on hajonnut, yhdistän vielä nykyäänkin keitetyt kananmunat sunnuntain tunnelmaan. Kotimme lähellä eivät soineet kirkonkellot eikä perheemme käynyt kirkossa, vain yksi koko asuinalueelta kävi, mutta seitsemänkymmentäluvulla uskonnon hallitsemista ajoista oli vasta niin vähän aikaa, että niistä näkyi vielä heijastuksia, samanlaisia kuin taivaalla auringonlaskun jälkeen viipyvä päivänvalo, joka vasta vähitellen hiipuu. Sunnuntaisin kaupat olivat kiinni eikä ostoksia siis tehty, eikä pahemmin töitäkään, koska kaikilla oli vapaapäivä, vaan silloin käytiin niin sanotulla sunnuntaikävelyllä tai sunnuntaiajelulla ja nautittiin niin sanottu sunnuntaipäivällinen, joka oli hienompi ja vaativampi kuin arkiateriat. Vaikka mikään ei ollut muuttunut ja sekä koti että ikkunasta näkyvä maisema olivat entisellään, vitivalkoisen kananmunan näkeminen keittiön pöydällä ruskeassa munakupissa riitti tekemään päivästä erilaisen kuin muut. Aivan kuin keitetty muna olisi suorastaan luonut sunnuntaitunnelman, joka muutti tietä reunustavien puiden lomasta kuultavan valonkin sunnuntaivaloksi. En minä sitä tietenkään tiedostanut, istuin vain pöytään ja kopautin munaa painavan tuntuisella ruokaveitsellä noin kolmen sentin päästä sen laesta. Kuori rikkoutui, ja metalliterä työntyi pehmeään sisukseen, minkä jälkeen yläosan, joka oli täynnä hyytynyttä valkuaista, pystyi nostamaan pois kuin kannen esimerkiksi teelusikan avulla. Sen tehtyäni otin suolasirottimen, käytin sitä ensin kannen ja sitten avatun munan päällä ja naputtelin siitä etusormella suolakiteitä munalle. Jos muna oli haalea, kiteet jäivät nököttämään kuin pikkuruiset, kovat kivet niihin verrattuna suunnattoman pehmeän, valkoisen pinnan päälle, ja jos muna oli kuuma, ne sulivat ja hävisivät heti, mutta hetken päästä makusilmut havaitsivat ne pieninä suolaisuuden pistoksina, jotka ikään kuin tuikkivat ympäriinsä kielen päälle syntyneestä lempeästä massasta. Äitini, joka meillä yleensä keitti munat, ei käyttänyt munakelloa, ja niiden koostumus vaihteli hyvin löysistä, joissa valkuainen löllyi kuoren sisällä harmahtavana vellinä ja keltuainenkin valui, vähän sakeampana vain, ihan kivikoviksi keitettyihin, joissa valkuainen oli vähän kumimaista ja sinertävää ja ruskuainen jökötti valkuaisen sisällä kuin kuiva keltainen pallo ja mureni kun siihen työnsi lusikan. Ihan äkkiä ei tule mieleen, että sellaisella voisi olla jotain tekemistä elämän kanssa, keitetty munahan näyttää sangen tyylitellyltä – sen muoto on täydellinen soikio ja pinta sileä, ja sisuksen keltainen osa on aivan kuin huolellisesti pakattu valkoisen osan sisään –, eikä elämää todellakaan tunneta tyylittelystä ja säntillisestä säännöllisyydestä. Luonnossa miltei kaikki on rosoista, uurteista, kulmikasta, muhkuraista ja epätasaista, sekoittunutta ja rajatonta. Munakin muuttuu sellaiseksi, kun sen sisältä kuoriutuu tipu, ja ehkä juuri siitä syystä muna on niin keskeisessä asemassa monissa luomistarinoissa, esimerkiksi taolaisessa; sen mukaan maailmankaikkeus oli alussa muna, joka halkesi kahtia kun sen sisältä syntyi jumala, ja munan toisesta puolikkaasta tuli taivas, toisesta maa. Elämä sotkee järjestyksen ja murskaa symmetrian, se on sen elinehto, ja jos tarkastelee avaruudessa vallitsevaa säännöllisyyttä – pyöreät planeetat kiertävät pyöreitä aurinkoja pyöreillä radoillaan, ja auringot muodostavat systemaattisen spiraalinmuotoisia galakseja, vaikka niitä erottaa toisistaan valtava tyhjyys –, elämä täällä maapallolla on sen täysi vastakohta: kissanpennut pinkaisevat liian kovaan vauhtiin, huomaavat sen liian myöhään ja koivet tikkusuorina ajautuvat päin seinää tai lyövät päänsä siihen, pojat kusevat sähköaitaan ja saavat sätkyn, pariskunta grillaa pienessä hiprakassa puun alla, puu syttyy tuleen, ja kun me tulemme kotiin, he tuijottavat sitä neuvottomina, ja vaimoni hakee äkkiä sisältä sammuttimen ja ruiskuttaa valkoista vaahtoa liekkeihin.

Lähde: Karl Ove Knausgård, Munat. Luku teoksesta Kesä (2016). Suomennos: Jonna Joskitt-Pöyry.

4. Romaanin ja elokuvan henkilöt ja ajankuva

4. A Kirjoitettu teksti: Katkelma romaanista Liian paksu perhoseksi

Kun linja-auton nostattama tomupilvi laskeutuu, Kaisu näkee tien poskessa rakennuksen ja kyltin: Ruutinojan sekatavara. Kyltti on maalattu sinisin koukerokirjaimin vaalealle pohjalle. Kaisun silmään pistää nimen perään maalattu huutomerkki. Hän tarttuu kiinni huutomerkin ihmettelemiseen kuin se olisi jokin tärkeäkin ajatus tässä tilanteessa. Onkohan se siinä vain täyttämässä laudan päähän jäänyttä tyhjää tilaa?

Vihdoin Kaisu laskee silmänsä tarkastelemaan kaupparakennusta. Se on tavallisen omakotitalon näköinen, aika huonossa maalissa oleva rakennus, pieni näyteikkuna oven kummallakin puolella.

Kaupan ovi aukeaa ja portaille pelmahtaa kaksi naista, kapeaa, vaaleaa, keveän näköistä.

– Töm, toinen naisista sanoo. Töm töm. Hän hyppäsi tomupilvestä.

– Mitä hän tiellä seisoo, tänne tänne, tulee tänne, toinen huikkaa.

Naisia huvittaa kovasti, he hypähtelevät ja liikkuvat koko ajan siinä pienessä porrastilassa. Kaisulle tulee mieleen perhosten lepattelu.

Heidän takaansa tunkee esiin mies, joka kävelee käsi ojossa suoraan Kaisun luo.

– Päivää, mies sanoo ja antaa kapean kätensä Kaisun kouraan. – Minä olen Ernest, Erni. Me juttelimme puhelimessa. Tervetuloa!

Kaisu seisoo matkalaukkunsa vieressä maahan juuttuneena. Mies on päätänsä lyhyempi, käsivarret kuin suonikkaat tikut. Sillä on lapsekkaan näköinen lyhythihainen paita. Kaisun veljet eivät olisi ikinä vetäneet päälleen tuollaista vaatetta.

Nyt mies yrittää nostaa Kaisun laukkua, mutta maahan se jää, ja suu loksahtaa auki.

– Onko siellä lyijyä, se kysyy kuin hölmö.

– Lakanoota, Kaisu murahtaa.

Naiset riehaantuvat. Lakanoota, lakanoota, ne matkivat nauraen. Mutta vanhempi lopettaa kikatuksen ja astuu pontevasti Kaisun eteen.

– Täällä ei puhuta noin! Täällä ei puhuta murretta vaan kirjakieltä!

– Oho, pääsee Kaisulta ja hän ajattelee huutomerkkiä kyltissä.

– Tässä on minun äiti ja sisar Vivien, Viivi. Niin me sanomme, kauppias sanoo ja menee hämilleen, kun naiset eivät tartu Kaisun ojennettuun käteen.

– Onko hän käynyt kansakoulun loppuun, rouva sen sijaan kysyy pilkallisesti.

– Kävin minä keskikoulunkin loppuun, Kaisu suuttuu.

– Äiti, menkää te jo, mies yrittää – Laittakaa kahvia.

Helvetti, Kaisu ajattelee. Koskahan seuraava linjuri kulkee. Minä hyppään siihen, meni minne meni. Tuommoisten apinain kanssa minä en rupea elämään.

Mutta se sama ääni, joka teki puhelimessa Kaisuun vaikutuksen, puhuu hänelle. Se sanoo, että hyvä kun Kaisu tuli, hän tarvitsee apua niin kipeästi, naiset muuttavat pois, ja tämä liike jää hänelle.

Mies sanoo liike, ei kauppa tai puoti. Kaisua kummasti hävettää ja samalla säälittää.

He ovat nyt kaksistaan tien poskessa, Kaisu ja kauppias. Kauppias ottaa oikein käsivarresta ja puhuu. Kaisu kuuntelee enemmän ääntä kuin sanoja. Hän seisoo jalansijoillaan kuin karhu, katsoo miehen pyytäviä silmiä ja ruskeita käsivarsia. Hän tekee päätöksensä äkkiä. Olkoon. Katsotaan. Kun hän ottaa laukkunsa, helpotuksen ilme leviää miehen kasvoille. Ainakin tuo haluaa, että minä jään. Naisista ei tiedä. Niitä voi joutua huitomaan silmiltään vielä monta kertaa.

Kauppias pitää ovea auki, kun Kaisu koluaa matkalaukkunsa kanssa sisään. Ovella lyö vastaan kuuma ilma ja paha haju.

Myymälä on sekainen ja likainen. Kärpäset nuoleksivat sokerinmuruja tiskillä, lihatukki on paksussa töhnässä, sen tienoilla pörrää joukko sinikiiltäviä kärpäsiä. Vaatehyllyltä repsottaa reunojen yli kaikenlaisia vaatekappaleita. Lattia on kuin kanalassa.

Kauppias näkee uuden apulaisensa tyrmistyksen ja miehen silmät rupeavat mittaamaan myymälää; hänen itsensäkin on pakko katsella tuttua näkymää toisin silmin.

Sisähuoneista kuuluu naisten iloisia huudahduksia ja miestä alkaa suututtaa. Hän käy läimäyttämässä jonkin oven kiinni, ottaa lasikuvun alta korvapuusteja ja menee edellä keittiöön. Hän kaataa kahvia itselleen ja uudelle ihmiselle.

Kaisu tuijottaa hellaa. Levyjen välit ovat täynnä kahvinporoja ja muuta moskaa, paksut likarannut juoksevat kannelta lattiaan asti.

– Täällä on vähän siivotonta, kauppias sanoo.

Kaisu rupeaa katsomaan sientynyttä kuppiaan ja miettii, sopiiko äskeiseen vastata jotakin.

Myymälän kello kilahtaa, ja kauppias menee myymälään.

Kaisun ajatukset kulkevat yhtenä mylläkkänä. Pään sisus on ainakin yhtä sekainen kuin tämä keittiö. Ja äkkiä tulee ikävä sitä puhdasta keittiötä, jossa äiti joka aterian jälkeen tiskasi ja pyyhki pöydän ja hellan kiiltäväksi. Lattialla oli raitamatto ja ikkunalaudalla huonekasveja.

– Eihän vain tullut ikävä, kauppias sanoo ovella. Sen naamalla on epävarma, pyytävä ja toiveikas ilme.

– Eei, ei. Eipä juuri, Kaisu sanoo.

– Sepä hyvä. Tuli asiakkaita. Niitä on, kylältä lopetettiin osuuskauppa, ei pärjännyt kilpailussa, kauppias kehaisee.

– Sehän on hyvä notta on... Kaisu sanoo ja korjaa heti: että on asiakkaita.

– Ei pidä välittää. Puhu vain niin kuin puhut, kauppias lupaa.

– Sitä nyt tiedä vielä, jäänkö vai en.

– Jää, minä oikein pyydän. Minä en selviä muuten.

Kumma mies. Pyytelee tosissaan.

– Jos jään, minun pitää antaa tehdä oman pääni mukaan. Lika pitää saada pois ja kärpäset. Ja myymälä on... myymälä on...

– Niinkun pommitettu, kauppias sanoo ja nauraa. – Niin se on.

– Se pitää siivota ja järjestää, Kaisu sanoo.

Kauppias nyökkää. He juovat kahvia kupin toisensa perään ja miettivät. Kärpäset surraavat ympärillä, ja Kaisun matkalaukku seisoo keskellä keittiön lattiaa.

Lähde: Sisko Istanmäki, Liian paksu perhoseksi (1995).

4. B Video: Katkelma elokuvasta Liian paksu perhoseksi

TAUSTAA
Elokuvan alussa Kaisu saapuu töihin kyläkauppaan Pohjanmaalle. Kaisun roolissa esiintyy Kaarina Hazard, Ernin (Ernestin) roolissa Mika Nuojua, Elliidan roolissa Liisa-Maija Laaksonen ja Viivin roolissa Anna-Elina Lyytikäinen. Elokuvan on ohjannut Heidi Köngäs ja dramatisoinut Tove Idström.


Lähde: Heidi Köngäs (ohjaus), Liian paksu perhoseksi (1998). Yle Areena. https://areena.yle.fi/1-4284211. Julkaistu 5.2.2019. Viitattu 17.2.2019. Muokkaus ja tekstitys: YTL.