|
Torstai 26.7. oli matkan hurjimpia päiviä. Edessä oli vähän yli sadan kilometrin taival tiellä, jonka varressa ei ollut asutusta paimenten majoja lukuun ottamatta eikä puita 80 kilometriin. Hurjassa vastatuulessa yhdeksän kilometrin tuntivauhti vaatii raadantaa. Keskellä ei mitään on Tarzan-kahvila, joka ei ole auki.
Klo 10 jälkeen alkaa aurinko nousta jo niin korkealle, että kuumuus alkaa painaa. Väsyneenä hakeudun pois paahteesta varjoon tien alittavaan sementtirumpuun, jossa lepäilen ja syön seuraavat kahdeksan tuntia.
Illalla parin tunnin matelun jälkeen raatamisen motivaatio alkaa laskea, ja päätän virittää teltan yksinäisen palmun juureen, 50 metrin päähän tiestä painanteeseen, josta ei ole hyvä näkyvyys tielle. Jään päivän tavoitteesta 20 kilometriä, kohtaan, josta vuoristo alkoikin jo nousta kuivalta tasangolta. Aavikolla nukkuu hyvin, mukavan viileässä. Aamulla yksi juomapulloista on punaruskean hiekan peitossa, muutoin palmu on suojannut hyvin leirin.
Kymmenen kilometrin nousu yöpaikasta vuoristoon. Reitti kohti koillista ja kuivaa arotasankoa kulkee pehmeästi poimuilevan matalan vuoriston solien ja kuivuneiden jokilaaksojen kautta.
Rannikolle on matkaa enää nelisenkymmentä kilometriä, ja se näkyy jo kasvillisuudessa. Aavikosta seudun erottavat heinät, satunnaiset oliivi-, manteli- ja viikunapuut.
|
