Yskä on aina piinannut suomalaisia. Vuodenaikojen vaihtelu ja tuberkuloosin kaltaiset kulkutaudit ovat panneet kansan keuhkot koville. Koko viime vuosisadan käytetyimpiä itsehoitolääkkeitä ovat olleet erilaiset limaa irrottavat ja yskänärsytystä hillitsevät aineet.
Yskänlääkkeillä on läpi historian lievitetty muutakin kuin yskää.
Vanhimpia yskänlääkkeitä ovat erilaiset yrtit, kuten lemmonmarja eli belladonna (Atropa bella-donna) ja hulluruoho (Datura Stramonium). Molemmissa on keuhkoputkia avaavaa atropiinia ja skopolamiinia.
Keuhkoihin vedetyn savun uskottiin auttavan yskään, keuhkotautiin ja hengenahdistukseen. Suomessakin myytiin viime vuosisadan alussa astmasavukkeita, jotka sisälsivät hulluruohon tai belladonnan lehteä. Belladonnaa sisältäviä lääkkeitä sai apteekeista vielä 1970-luvulla.
Hulluruoho ja belladonna ovat niin sanottuja deliriantteja. Deliriantit aiheuttavat voimakkaan sekavuustilan ja hyvin todentuntuisia hallusinaatioita. Niiden päihdekäyttö voi olla vaarallista ja johtaa jopa kuolemaan.
Toinen suosittu hengitysteiden avaaja on ollut efedriini, jota saadaan efedra-pensaista (Efedra Sinica). Aluksi lääkkeenä käytettiin kasvin osia. 1800-luvun lopulla efedra-kasvista opittiin eristämään puhdasta efedriiniä. Efedriini-siirappia määrättiin, ja määrätään yhä, kuivaan yskään, bronkiittiin, astmaan ja vastaaviin hegitystieoireisiin.
Jo 1950-luvulta lähtien yksi Suomen suosituimmista yskänlääkkeistä on ollut Sir Ephedrin, joka sisältää efedriiniä ja dekstrometorfaania. Pakkausselosteen mukaan lääke vaikuttaa keskushermostoon ja saattaa aiheuttaa unettomuutta ja tuskaisuutta.
Efedriinistä voidaan valmistaa synteettistä pseudoefedriiniä. Sekä efedriini että pseudoefedriini ovat sukua amfetamiinille, stimulantteja. Ne piristävät ja antavat euforisen olon. Efedriini ja pseudoefedriini on myös luokiteltu huumausaineiden lähtöaineeksi, koska niistä voidaan valmistaa erilaisia muuntohuumeita.
Rauno Räsänen muistelee Päreitä- blogissaan, että yskänlääkkeitä olisi 1970-luvulla jopa lurautettu booliin ”antamaan hiukan lisää mielihyvä-relaksoivuutta alkoholin stimuloivaa vaikutusta täydentämään”.
Yskä on vaivannut myös suomalaisia urheilijoita. Sekä efedriiniä ja pseudoefedriiniä että muita yskänlääkkeitä on käytetty doping-aineena kestävyys- ja voimailulajeissa.
Vuoden 1981 SM-kisoissa olympiahiihtäjä Arto Koiviston doping-näytteestä löytyi merkkejä efedriinin käytöstä ja suoritukset hylättiin. Koivisto kertoi käryn johtuneen lääkärin määräämästä yskänlääkkeestä.
Vuonna 1996 Jari Isometsä joutui selittelemään salbutamolia sisältäneen yskänlääkkeen käyttöään. Salbutamoli laajentaa keuhkoputkia, joten se kasvattaa suorituskykyä.
Myös jalkapallolegenda Diego Maradona kärysi vuoden 1994 jalkapallon MM-kisoissa efedriinistä.
1930-luvulla yskä levisi varsinaiseksi epidemiaksi: Mycobacterium tuberculosis –bakteerin aiheuttama tuberkuloosi tappoi jopa 10 000 suomalaista vuodessa. Tuberkuloosi oli Suomen suurimpia terveysongelmia 1950-luvulle asti.
Kun hätä on suurin, on apukin lähellä. Oopiumia ja siitä jalostettua morfiinia on käytetty yskä- ja flunssalääkkeenä. 1800-luvun lopulla saksalainen Bayerin lääketehdas toi markkinoille uuden tehokkaan särky- ja yskänlääkkeen: diasetyylimorfiinin eli heroiinin. Lääke levisi nopeasti myös Suomeen.
1920-luvulla myytiin Syrup. Cocillanae Comp. yskänlääkettä, jonka yksi keskeinen ainesosa oli heroiini eli diasetyylimorfiini. Mainoslehtisen mukaan valmiste “ei sisällä liikaa narkootikoita”. Heroiini “on osoittautunut erikoisen tehokkaaksi lääkkeeksi itsepäiseen, kuivaan ja ärsyttävään yskään.”
Heroiinia käytettiin paljon vaikuttavana aineena juuri mikstuuramaisissa yskänlääkkeissä, kuten tamperelaisen Star-lääketehtaan valmistamassa Thymopectissa 1940-luvulla.
Toisen maailmansodan aikana heroiinia jaettiin sotilaille myös tabletteina. Yskä vaivasi, kun miehet kulkivat korsusta ulos pakkaseen ja takaisin.
Sodan jälkeen heroiinia liikkui myös katukaupassa. Tabletteja opittiin nuuskaamaan ja liuottamaan nesteeseen ja piikittämään suoraan suoneen. Heroiinin, ja myöhemmin metadonin, ympärille, alkoi muodostua uudenlainen narkomaanien alakulttuuri.
Pikkuhiljaa viranomaisetkin havahtuivat. 1950-luvulle tultaessa heroiinin myynti apteekeista loppui. Suositusta yskänlääkkeestä oli tullut laiton huume.
Toinen yskänlääkkeissä yleisesti käytetty opiaatti on kodeiini. Kodeiinia eli metyylimorfiinia opittiin eristämään oopiumista jo vuonna 1832. Kodeiini muuttuu elimistössä morfiiniksi ja saattaa aikaansaada euforiaa eli hyvänolontunnetta. Aine on niin sanottu heikko opiaatti. Perinnölliset erot vaikuttavat siihen, miten eri ihmiset kokevat kodeiinin vaikutukset. Ihmiset, joiden elimistö hajottaa kodeiinia nopeasti, huumaantuvat kodeiinista helposti ja yliannostuksen vaara on suuri. Suomalaisista kodeiiniin reagoi herkästi noin seitsemän prosenttia.
50-luvulta 70-luvulle asti myytiin Star-lääketehtaan yskänsiirappia nimeltä Fastma. Fastman vaikuttavat aineet olivat kodeiini, difenhydramiini ja suopapuu eli kvillaja (Quillaja saponaria). Pulloja sai apteekista vapaasti ilman reseptiä.
Kodeiinin viihde- ja väärinkäyttö on ollut yleistä koko 1900-luvun ajan. Jostain syystä kodeiini mielletään silti ensisijaisesti lääkeaineeksi, ei huumeeksi. Toisin kuin heroiini, kodeiinia ei ole kielletty, ja sitä käytetään yhä kipu- ja yskänlääkkeissä.
Kodeiinin lisäksi yskänlääkkeissä käytetään laajalti etyylimorfiinia, joka kodeiinin tavoin hillitsee yskänärsytystä. Myös etyylimorfiini voi aiheuttaa riippuvuutta.
Vuonna 1958 Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkevirasto FDA hyväksyi uuden yskänlääkkeen: dekstrometorfaanin. Dekstrometorfaani eli DXM hillitsee yskänärsytystä ja lievittää kipua.
DXM:stä toivottiin ratkaisua kodeiinin ongelmiin: sedatiiviiseen eli huumaavaan vaikutukseen ja opiaattiriippuvuuteen. Mutta kuten niin usein ennenkin, tämäkin vaarattomana pidetty lääkeaine päätyi pian huumekäyttöön. 1960- ja 1970-luvuilla dekstrometorfaania myytiin ilman reseptiä Romilar-nimisinä tabletteina. Jo vuonna 1973 Romilar poistettiin hyllyistä laajan väärinkäytön vuoksi ja korvattiin yskänsiirapilla.