Suora

  • FIFAn jalkapallon naisten MM päivän kooste

Anoreksiaan 14-vuotiaana sairastunut joukkuevoimistelija selvisi vaarallisesta kierteestä – “Nyt tajuan, kuinka sairasta oli, että terveysongelmaista tikkulaihaa tyttöä kehuttiin”

Ensin loppui uni, sitten syöminen, ja lopulta romahti terveys. Entisen voimistelijan mukaan syömishäiriöiden vähättely ja rajut metodit eivät ole yksittäistapauksia.

voimistelu
voimistelija profiili
Getty Images

Tänään mun ei varmaan tarvitse mennä treeneihin. Se oli 14-vuotiaan joukkuevoimistelijan ensimmäinen ajatus sairaalan päivystyksessä.

Tyttö oli hiljattain käynyt syömisongelmien takia psykiatrin vastaanotolla. Tilannetta huolestuttavana pitänyt psykiatri varasi tytölle hätäajan seuraavalle viikolle.

Toiselta käynniltä tyttö kiidätettiin suoraan päivystykseen. Häneltä tutkittiin kaikki arvot, jotka näyttivät, että jotain oli pahasti pielessä. Tyttö vietiin pyörätuolilla osastolle hoitoon. Monitori tarkkaili sydäntä, jonka leposyke oli enää 31. Nenämahaletku ruokki riutunutta kehoa. Tyttö ei ollut syönyt muttei myöskään juonut moneen päivään.

Terveys oli romahtanut puolessatoista kuukaudessa, mutta tytöllä itsellään ei ollut mitään sairauden tuntua.

– Soitin osastolta valmentajalle ja kerroin, että olen täällä vain viikonlopun, en oikein tiedä miksi, nyt parikymppinen nuori nainen kertoo.

– Pelkäsin todella paljon, että menetän paikkani kisajoukkueessa. Ja uskoin pääseväni joukkueleirille päivystyskäynnin jälkeen.

Tytön äiti muistaa akuutin tilanteen hyvin. Tarvittiin yksittäisen ihmisen apua, jotta päivystykseen päädyttiin ajoissa.

– Psykiatria pitää kiittää, että otti meille ajan ruokatunnilleen. Joukkueella olisi ollut seuraavina päivinä seitsemän tunnin treenit. Sydämen syke oli enää 31, olisi voinut käydä todella huonosti eikä sydän olisi ehkä jaksanut, äiti pohtii.

Piipahdus päivystyksessä muuttui kahdeksi viikoksi sairaalahoidossa, jossa fyysiset arvot saatiin paremmiksi. Sen jälkeen matka jatkui syömishäiriöklinikan osastohoitoon kahdeksi kuukaudeksi. Hoitojakson aikana valmentaja ei soittanut tai käynyt tytön luona, ei kukaan muukaan seurasta.

Parikymppinen entinen joukkuevoimistelija haluaa nyt kertoa omista kokemuksistaan, jotta lajikulttuuri muuttuisi ja ongelmien laajuus ymmärrettäisiin. Joukkuevoimistelun rajut valmennusmetodit ja syömishäiriöt nousivat puheenaiheeksi Urheilulehden kerrottua tamperelaisen Minetit-joukkueen valmentajan Titta Heikkilän valmennustyylistä (siirryt toiseen palveluun) ja anoreksiaan sairastuneista nuorista voimistelijoista. Tämän tositarinan perusteella tapaus ei ole ainutkertainen. Jutun päähenkilön mukaan ongelmia on syvällä joukkuevoimistelun lajikulttuurissa ja laajalti useassa seurassa.

Olenko mä todella näin heikko, kun en jaksa.

Tyttö aloitti joukkuevoimistelun ala-asteikäisenä. Kunnianhimoisen tytön halu ja into nousivat nopeasti korkealle, ja hän kaipasi tavoitteellista valmennusta ja kovaa treeniä. Tyttö aloitti 13-vuotiaana harjoittelun pääkaupunkiseudulla toimivassa korkeatasoisessa seurassa.

– Ajattelin, että tämä se on kunnon treenaamista, hän muistelee innostustaan.

Harjoittelumäärät kaksinkertaistuivat ja valmennus koveni kaikilta osin. Sisäisen motivaation alkoi korvata ulkoinen pakko.

– Treenit olivat usein täynnä huutoa ja kontrollointia. Valmentaja haukkui meitä huonoiksi ja löysiksi. Valmentaja otti silmätikkuja, joita sätti enemmän. Myös suosikkien osa oli kamala ja toi mukanaan paljon vastakkainasettelua ja sisäistä kilpailua.

Fyysisesti ja henkisesti raskas urheiluharrastus alkoi vaatia veronsa. Ensin loppui uni ja lopulta unettomuudesta tuli pysyvä ongelma. Perhe huomasi tytön omituiset itkukohtaukset ja jatkuvan uupumuksen. Tunnollinen koululainen alkoi nukkua pommiin ja aamun oppitunnit jäivät yhä useammin väliin.

Lääkärin diagnoosi oli burnout. Lepo auttoi, ja valmentajakin oli tässä vaiheessa todella ymmärtäväinen.

– Silti tuli häpeän tunne: olenko mä todella näin heikko, kun en jaksa.

Halusimme vain tehdä valmentajan tyytyväiseksi.

Voimistelu jatkui ja joukkueen tavoitteet kovenivat hyvän menestyksen myötä. Se antoi uuden keinon valmentajalle.

– Valmentaja käytti uusia tavoitteita aseena meitä vastaan. Hän painotti, että jos ollaan näin laiskoja ja turhia, niin isommista kisoista on ihan turha haaveilla, entinen voimistelija kuvailee.

– Valmentaja lateli syytöksiä aggressiivisella äänensävyllä. Lopulta ajattelimme, että parempi tehdä vaan kunnolla, kun ei jaksa kuunnella syytöksiä. Halusimme vain tehdä valmentajan tyytyväiseksi.

Voimistelijat eivät aluksi osanneet kyseenalaistaa valmentajan tapaa valmentaa, koska se tuntui kuuluvan asiaan. Vaikka tunteet pidettiin piilossa, kommentit satuttivat.

– Minä ainakin olin tuon ikäisenä hirveän haavoittuvainen kaikille kommenteille. Olin välillä itkuinen ja siitäkin suututtiin. Ei saanut sanoa, jos sattuu eikä valittaa mistään. Kaikki pienikin negatiivisuus nähtiin ärsyttävänä.

– Ajattelimme, että tällainen käytös vain kuuluu tähän lajiin. Olimme nähneet ja kuulleet paljon samanlaista käytöstä valmentajilta muissakin joukkueissa, alemmissakin sarjoissa. Tunnen tyttöjä monista joukkueista ja kokemukset ovat ihan samanlaisia. Monia valmentajia joutui varomaan pelonsekaisella kunnioituksella. Ajattelimme, että vähättelevä ja kontrolloiva valmennus on enemmän sääntö kuin poikkeus joukkuevoimistelussa.

Vaikka menestystä tuli, siitä oli vaikea iloita. Valmentaja välillä tsemppasi, mutta useimmiten keskityttiin virheiden etsimiseen ja niistä rankaisemiseen.

– Menestystä tuoneen kisan jälkeen valmentaja vain totesi että no, teidän pitikin pärjätä. Oli ihanaa tehdä onnistunut suoritus, mutta väsymys oli hirvittävä. Ajattelin vain, että joko saa mennä kotiin nukkumaan.

Olin toki nähnyt tosi hoikkia venäläisiä voimistelijoita ja ajattelin itse, että mun pitää näyttää samanlaiselta.

Tytölle tai joukkuekavereille ei koskaan huomauteltu tai vihjailtu painosta tai laihduttamisesta treeneissä. Ravitsemusterapeutti neuvoi ravintoasioissa ja punnitsi voimistelijat suunnitellakseen oikeanlaista ruokavalintoa. Tytöllä tämä toimi kuitenkin väärin päin.

– En ollut käynyt vaa´alla oikeastaan koskaan. Kun näin painoni, ajattelin, että auts, onpas paljon. Näin myös vahingossa toisen, vähän kevyemmän tytön painon, hän muistelee.

– Vähän myöhemmin kävin sitten kotona ihan huvikseni vaa’alla ja paino oli tippunut. Siitä tuli tosi hyvä olo. Olin toki nähnyt tosi hoikkia venäläisiä voimistelijoita ja ajattelin itse, että mun pitää näyttää samanlaiselta.

Teini-ikäinen tyttö kärsi itsetunto-ongelmista ja elämä oli muutenkin hajanaista.

– Kieltäydyin kotona ruoista, joita yleensä rakastin. Olin todella aggressiivinen, jos ruokaani kajottiin. Äiti passitti minut psykiatrille, mutta tilanne oli ehtinyt jo niin huonoksi, että päädyin päivystyksen kautta osastohoitoon.

Nyt tajuan, kuinka sairasta oli, että terveysongelmaista tikkulaihaa tyttöä kehuttiin.

Ensimmäisen sairaalajakson jälkeen tyttö sai palata hiljalleen harjoituksiin. Valmentaja kehui, kun tauonkin jälkeen voimistelu sujui. Motivaatio oli korkealla.

Joukkue kuitenkin kärsi lopettamisista ja loukkaantumisista eikä yltänyt tavoitteisiinsa. Tytön hoito syömishäiriöklinikalla ei sujunut toivotunlaisesti, hän ei kokenut itseään sairaaksi eikä siksi motivaatiota parantumiseen ollut. Kun tytön fyysinen kunto romahti uudelleen, hän menetti treenilupansa ja joutui takaisin osastolle.

– Olin mukana joukkueessa sen minkä kykenin. Minut otettiin aina kisoihin joukkueen mukaan fiilistelemään, jopa silloin kun olin kotilomalla sairaalasta. Itse en tajunnut yhtään omaa etuani enkä ymmärtänyt, mistä on kysymys.

Nuoret voimistelijat ovat monilta osin haavoittuvassa iässä. Murrosikä ja teini-iän paineet voivat tuoda epävarmuutta ja huonoa itsetuntoa. Tässä kohdassa elämää auktoriteettiasemassa olevan valmentajan kommentit vaikuttavat merkittävästi nuoren kehitykseen ja omanarvontuntoon. Ne voivat vahvistaa positiivista minäkuvaa tai pahimmillaan aiheuttaa syviä haavoja.

– Yksi valmentajista sanoi, että nyt näytät tosi hyvältä, ihan venäläiseltä voimistelijalta. Olin 10 kiloa alipainon puolella. Silloin se oli päivän piristys ja toi hyvää fiilistä. Nyt tajuan, kuinka sairasta oli, että terveysongelmaista tikkulaihaa tyttöä kehuttiin. Se vain pönkitti sairautta.

Tytön elämä jatkui sairauden varjossa. Yhteensä osastojaksoja oli seitsemän.

– Mulla ei ollut minkäänlaista sairauden tuntua, mikä hankaloitti parantumista. Kotona ollessani en juurikaan syönyt. Täytin vatsani Pepsillä ja istuin saunassa, kun palelin niin kovasti. Päästä heitti, mutta siihenkin tottui. Vanhemmat yrittivät saada minua syömään, mutta valehtelin jo syöneeni. Treeneissä en enää jaksanut.

Ei sairaudesta haluttu tietää sen enempää, sitä ei pidetty vakavana.

Vanhemmat eivät painostaneet voimistelun lopettamiseen, vaan toivoivat, että voimistelu motivoisi tyttöä paranemaan. Tyttö kokee, ettei saanut sairauteensa juurikaan tukea valmentajilta tai seuralta. Asiasta ei puhuttu joukkueen kesken.

– Kerroin valmentajalle, että minulla on ongelmia syömisen kanssa. Hän kehotti vaan syömään maistuvaa ruokaa, tyttö kertoo.

– Syö nyt, että pääset treenaamaan, sitä valmentajat hokivat.

Valmentajat ja seura eivät reagoineet tytön syömishäiriöön muilla tavoin. Kukaan ei kysellyt, millainen tytön vointi on tai miten hoito etenee.

– Äiti sanoi valmentajalle, että minua voi käydä osastolla katsomassa, mutta ei kukaan koskaan tullut eikä ottanut mitään yhteyttä. Sairauteni nähtiin enemmänkin rasitteena joukkueelle ja olin hidaste joukkueen tavoitteissa. Ei sairaudesta haluttu tietää sen enempää, sitä ei pidetty vakavana. Sairaus erkaannutti joukkueesta.

Tytön äiti muistaa käyneensä joitakin keskusteluja valmentajan kanssa lapsensa tilanteesta.

– Asenne oli se, että nyt katosi hyvä voimistelija. Harmi, mutta voimistelijoita tulee ja menee, uusia voimistelijoita on jonossa. Se on tätä ryöstöviljelyä. Valmentajilla on tähän varaa, kun joukkueen aikajänne on vain noin neljä vuotta, tytön äiti kommentoi.

Entisen voimistelijan mukaan myös muiden joukkuetovereiden vaikeudet jätettiin käsittelemättä tai niihin ei suhtauduttu vakavasti.

– Kun yksi voimistelija sairastui vakavaan burnoutiin, oli suhtautuminen vähättelevää. Omien rajojen näyttämistä pidettiin heikkoutena. Tuntui yhä vahvemmin, että olimme vain valmentajien palikoita tiellä menestykseen.

Muutama vanhemmista olisi halunnut puuttua valmentajien käytökseen. Useat vanhemmat tiesivät ainakin jollain tasolla, mitä treeneissä tapahtui.

– Moni pelkäsi, että asiaan puuttuminen vaikuttaisi heidän omien lastensa asemaan joukkueessa. Ei uskallettu sanoa mitään. Tiedättehän te, mitä huippu-urheilu vaatii, kommentoi moni. Ja koska kyseessä on koko perheen harrastus, oli tavallaan koko perhe valmentajan kontrollin alla.

Jotenkin sain kuitenkin itseni kasaan enkä joutunut enää sairaalaan. Pääsin terapiaan ja se auttoi.

Joukkuekuviot muuttuivat ja tytön into alkoi hiipua. Lopulta kahdeksan vuotta kestänyt voimistelu-ura tuli päätökseen.

– Tuli hyvä sauma lopettaa. Aloin kaivata omaa persoonaa, ilman voimistelua. Turhautti ja ärsytti, kun elämään ei mahtunut mitään muita mielenkiinnon kohteita. En pystynyt esimerkiksi luettelemaan lempiartistejani, tyttö kertoo.

Lopettaminen ei kuitenkaan ollut ruusuista. Voimistelu oli määrittänyt tytön elämää useiden vuosien ajan. Voimistelusalilla pelkästään harjoituksissa oli kulunut 20 tuntia viikossa.

– Elämän sisältö hävisi. Kaikki tunsivat minut voimistelun kautta. Sairaus vei voimistelun paikan ja paraneminen oli edelleen hankalaa. En tiennyt, kuka olin ilman voimistelua tai sairautta.

Tyttö ystävystyi syömishäiriöstä kärsineen, Mineteissä anoreksiaan sairastuneen Emmi Kaikumaan kanssa. Tytöt olivat samanlaisessa tilanteessa, tapasivat, juttelivat ja tukivat toisiaan.

Vähitellen tytön tilanne alkoi mennä parempaan suuntaan. Viimeisestä osastojaksosta on nyt muutama vuosi. Kaikumaalle ei käynyt yhtä hyvin. Hän menehtyi syyskuussa 2016.

– Kun Emmi kuoli, alkoi mulla mennä syömishäiriön kanssa taas huonommin. Jotenkin sain kuitenkin itseni kasaan enkä joutunut enää sairaalaan. Pääsin terapiaan ja se auttoi.

– Emmin tapaus tärisyttää ja vihastuttaa edelleen, hän kertoo kyyneleet silmissä.

Tällä hetkellä parikymppinen nainen voi kohtalaisen hyvin. Sairaalajaksoja ei ole enää ollut ja kontrollitkin ovat loppuneet. Opiskelu sujuu ja elämä odottaa. Voimistelu kuuluu elämään silloin kun hyvältä tuntuu.

– Kyllä mä venyttelen ja heittelen jalkaa kotona. Kisatuloksia en voi olla seuraamatta. Oli se niin kauan mun elämä. Kisoissa en ole vähään aikaan käynyt.

– Päällisin puolin voimistelumuistot ovat hyviä ja hirveän harvoin enää muistan, kuinka kamalaa se välillä oli, entinen voimistelija hymähtää lopuksi.

Lue myös:

Syömishäiriöstä toipunut voimistelija vaatii valmentajilta inhimillisyyttä – “Minä näin sellaista käytöstä, jota ei hyväksyttäisi millään työpaikalla”

Urheilulehti: Palkittu valmentaja on nöyryyttänyt ja pelotellut nuoria voimistelijatyttöjä – maailmanmestaruuksien taustalla rajut valmennusmetodit

Kritiikkiä metodeistaan saanut voimisteluvalmentaja ottaa syytökset raskaasti, mutta valmennukseen kohu ei vaikuta: "En koe, että joudun muuttamaan tyyliäni, mutta haluan kehittää sitä"

Syömishäiriöliitto huolissaan voimistelun lajikulttuurista – "Voitaisiinko rasvaprosenttien ja vaakalukemien sijaan keskittyä suorituskykyyn ja taitoihin?"

"Jos mä parannun, niin meidän joukkue ei enää pärjää" – kolmasosa voimistelujoukkueesta sairastui syömishäiriöön

Yhdysvaltalaistutkija: Joka neljännellä huippu-urheilijalla ongelmia syömisessä – "Tulosta tavoitellessa voi tulla vähintään henkisiä ruumiita"

Nuorten urheilijoiden syömisestä pitäisi puhua, mutta moni valmentaja ei tiedä miten – "Kovin paljon ei tarvitse sanoa, että kommentti menee syvälle ihon alle"

Syömishäiriö vei Sagan, 17, lähelle kuolemaa – moni nuori naisurheilija harjoittelee itsensä näännyksiin

Tilaa Tommi Seppälän änärikirje

Yle Urheilun Vancouverissa asuva NHL-kirjeenvaihtaja Tommi Seppälä raportoi viikoittain maailman kovimman kiekkoliigan sisäpiiristä.

Suosittelemme

Tuoreimmat