Suora

  • Uinnin lyhyen radan MM
  • Freestylen MC, Thaiwoo
  • Urheilustudio
  • Jääkiekon EHT FIN - SWE
  • Mäkihypyn MC: naisten mäkihyppy, Premanon
  • Hochfilzen, naisten takaa-ajokilpailu

Rakkaus, joka saa yli 40-vuotiaan legendan yhä innostumaan pihapeleistä – maailmanennätyksen tekevä Mika Kohonen paljastaa hetken, jolloin äänet pään sisällä huusivat: "Mun ei enää kuuluisi olla täällä"

Miesten salibandyn MM-kisat alkavat lauantaina Prahassa. 11. kisaedustuksellaan maailmanennätyksen tekevä Mika Kohonen kertoi Yle Urheilulle salibandysta, urastaan ja elämästään.

salibandy
Mika Kohonen.
Mika Kohonen on pelannut ennätykselliset 188 maaottelua.AOP

MM-finaali Riiassa kaksi vuotta sitten meni rangaistuslaukauskilpailuun. Ennen rankkarikisaa oli kauhea vessahätä, ja sanoin käyväni vessassa. Ajattelin ennen kisoja ja sanoinkin Kettusen Petelle (Suomen silloinen päävalmentaja Petri), että olen sitten äijä numero yksi tai äijä numero 18 joukkueessa, niin teen sen rankkarihomman paremmin kuin kukaan muu kisoissa, kun kilpaillaan.

Muiden ampuessa ei tuntunut miltään, mutta kun oma vuoro tuli, muutaman sekunnin ajan päässä vilisi kaikenlaisia soraääniä siitä, että olen liian vanha, mun ei enää kuuluisi olla täällä ja päläpäläpälä. Tajusin, etten ollut koskenut palloon pitkään aikaan, sillä olin pelannut vain pari vaihtoa kolmannessa erässä. Ensimmäistä kertaa sellainen epävarmuus ja epäluulo itseäni kohtaan nousivat valloilleen.

Olen miettinyt sitä paljonkin. Yksi osa siinä on varmasti sitä, että mulle sinällään ei ole väliä millään ulkoisilla paineilla tai mielipiteillä. Ihminen voi toki paremmin, jos kehutaan ja näin, mutta media esimerkiksi Ruotsissa on kohdellut liiankin hyvin. Kaikilla on täysi oikeus kommentoida jossain keskustelupalstoilla, mutta perhe on alkanut ottaa itseensä, kun on ollut jotain valheita seuroista ja muuta.

Olen ottanut jonkinlaista suojelumekanismia ja alkanut puolustella, kun se on päässyt niin lähelle. Joku pieni prosentti minussa kuuntelee sitä, ja sillä hetkellä se ehkä pääsi pintaan, kun en ollut pelannut.

Kun nousin penkistä, aivan kuin kytkimestä kääntäen äänet katosivat ja tiesin, miten homma tulee menemään. Palasin mielessäni lapsuuteeni Tölskän alakentälle ja tein ne normaalit rutiinini - pallo pari kertaa jalkojen välistä ja vähän lettiä sivulle. Kun olin morjestanut Rehnille (Ruotsin maalivahti Johan), mikään ei ollut enää epäselvää.

Mika Kohonen MM-finaalin rangaistuslaukauskilpailussa vuonna 2016.
AOP.

Tölskä

Vaajakoski ja keskinen Suomi on vieläkin maailman paras ja kaunein paikka. Meitä oli paljon samanikäisiä lapsia ja nuoria, joiden kanssa pelasimme pihalätkää Kaartotiellä tai alakentällä. Talvet pelasimme lätkää ja kesät futista, eli urheilimme ja liikuimme aina. Vaajakoski on vähän sellainen työväen paikka, mutta kuitenkin urheilupaikka ja erityinen monin tavoin.

Meillä oli hyvä, lämmin, rakastava ja turvallinen lapsuus, mutta säännöt ja kuri meilläkin oli. Vaajakoski on kotini, tänne synnyin ja tänne haluan nukkua poiskin joskus.

Isäni isä rakensi talon vuonna 1950, kun he joutuivat lähtemään evakkoon Karjalasta. Hän oli Suomen mestari TUL:n puolella voimistelussa, ja oma isä oli jääkiekko- ja jalkapallomaalivahti. Kaikki miehet meillä ovat oikeastaan pelanneet lätkää ja futista, ja naiset ovat voimistelleet.

Mulle ja Mikolle (pikkuveli) urheilu on ollut iso osa elämää, ja meitä on aina tuettu sekä kannustettu. Meiltä ei ole ikinä puuttunut mitään, mutta ei meillä myöskään ollut kalleimpia ja uusimpia varusteita. Mikko sai vanhat varusteeni.

Muutama viikko sitten tein treenin ja tulin kotiin, kun joku koputti oveen. Pamautin ovelle, ja siellä oli jostain tästä lähettyviltä 7–8-vuotiaat pojat, jotka kysyivät, että “Mika, tuutko pelaamaan?” Sanoin, että odottakaa hetki, kun vaihdan vaatteet ja että varmasti tulen, sillä sehän on parasta mitä voi olla. Tunnin verran siinä olimme ja teimme pari treeniäkin, kun he pyysivät.

Vaajakoski on kotini, tänne synnyin ja tänne haluan nukkua poiskin joskus.

He kyselivät, montako kertaa treenaamme Happeen kanssa. Sanoin, että joka päivä ja pojat kysyivät, että pääsetkö sitten joka ilta pelaamaan. Jouduin sanomaan, että tuskin joka päivä, sillä jos lupaan jotain, se täytyy pitää. Meidän pihalta saa kuitenkin ottaa vanhat maalimme aina kun tarvitsette.

Juuri tuollainen tekee iloiseksi, sillä nykyään on enemmän kaikkia ärsykkeitä ja ehkä maailma ja yhteiskunta ovat muuttuneet, kun asioita helpotetaan. Ei meillä ollut kännyköitä, eivätkä vanhemmat antaneet soittaa kotipuhelimella, kun alueelta piti saada pelit pystyyn.

Piti mennä kysymään paikan päälle, mutta ikinä ei käynyt niin, että pelejä ei olisi saatu. Kun oli sauma saada pelit käyntiin, pelit saatiin käyntiin ja kuumepotilaat haettiin tarvittaessa sängystä. Se oli pyhä asia.

Mika Kohonen Suomi.
Salibandy.fi

Salibandy

Ennen salibandya mulla oli ajatus, että futiksessa tai lätkässä olisin kova. Tarinani on ehkä vähän hassu sillä tavalla, että pelasin futista ja lätkää 3–4-vuotiaasta asti, ja salibandyyn tutustuin vasta 17-vuotiaana.

Ensimmäisen liigakauden 1995–1996 jälkeen pystyin jäsentelemään, että tämä on se laji. Halusin katsoa ja selvittää, miten hyväksi tässä voisi tulla. Olin jo kieltäytynyt kolmesti salibandysta, ja Petteri Nykky (maajoukkueen nykyinen päävalmentaja ja silloinen Happeen valmentaja) sanoi, että pitäisi tehdä liigasopimus Happeen kanssa.

Jääkiekko ja jalkapallo jäivät, kun se homma muuttui niin negatiiviseksi. Puberteetti tuli tosi myöhään, enkä halunnut päättää kumpaa lajia pelaan. Luulin olevani aika lahjakas, ja koko ajan sanottiin, ettet pääse maajoukkueeseen etkä saa sitä ja tätä, jos et valitse.

Mulla oli kahdesta kolmeen vuotta jopa kolmet treenit päivässä ja koulut päälle, ja se tappoi sen aidon ilon, mikä pitää olla, vaikka kuinka halusin ja urheilu oli elämäni jo silloin. Otin askeleen taaksepäin ikäkausiedustusjoukkueista, ja tulin kotiin Vaajakoskelle pelaamaan Pelikaaneihin lätkän kolmosdivaria sekä Vaajakosken Palloon jalkapallon kakkosdivaria.

Vaikka minä ja muut lajit puhuimme myös samaa kieltä, salibandy ja mut oli tehty toisillemme.

Aito rakkaus roihahti taas, ja se mahdollisti sen, että lähdin Lohjalle salibandyn A-junnujen lopputurnaukseen Happeen kanssa, kun “Leho” (Happeen nykyinen päävalmentaja Mikko Lehto) pyysi. Saimme siellä SM-hopeamitalit ja voitin pistepörssin.

En tiedä, onko se sitten kohtaloa tai jotain johdatusta. Isä sanoo aina, että asioilla on tapana lutviutua ja mun tarinani on mennyt näin.

Pelasin aika lailla samalla tavalla kaikkia lajeja, ja ajatus siitä, mitä pallopeleissä pitää tehdä, että voittaa, oli sama. Salibandy on tekninen taitolaji, jossa asiat tapahtuvat nopeasti.

Vielä 2000-luvun alussa ei ehkä ollut selvää, että se on myös itse asiassa aika fyysinen laji. Kun katsoo Ruotsin liigaa tai maaotteluita, ne ovat isojen poikien pelejä.

Vaikka minä ja muut lajit puhuimme myös samaa kieltä, salibandy ja mut oli tehty toisillemme. Olen kiittänyt silloin tällöin läheisiäni siitä, että olen saanut elää niin rikasta pikkupojan unelmaa, olen saanut urheilla ammattilaisena, olen saanut edustaa Suomea ja voittaa.

Mika Kohonen Suomi.
Salibandy.fi

Pakko

Muutin Ruotsiin vuonna 2000. Juttelin seurojen kanssa ja tekikin mieli lähteä, sillä tiesin että Ruotsissa on kovin sarja ja halusin mitata rajojani. Puhuin Balrogin seurajohdon kanssa.

Siellä kilpailu oli sillä lailla raakaa, että sait sen peliajan, mitä tarvitset ja ansaitset, mutta homman piti toimia. Se on aina ollut musiikkia korvilleni, että saa pelata niin paljon kuin haluaa niin pitkään kuin joukkue voittaa.

Vesa Punkari ja Hannes Öhman olivat samassa seurassa, ja se oli hyvä asia, sillä olin silloin vähän ujo enkä kovin puheliaskaan. En ole mikään maailman tyhmin, mutta vaikka olin lukiossa ja koulussa kuunnellut ruotsia, puhuin puoli vuotta englantia.

Se ruotsi on niin eri kieli, kuin mitä me täällä Suomessa luemme. Ihan pirun hienoa että lähdin, enkä ole katunut päivääkään mitään, vaikka on ollut niin huonoja kuin hyviäkin asioita.

Oikeastaan siihen asti kun vanhempi poika Gabriel syntyi 2004, mulla oli sellainen pakottava tarve voittaa ja pakko olla paras. Se oli monta vuotta ollut sellaista hommaa, eikä Suomessa sellaisesta oikein puhuta samalla tavalla kuin Ruotsissa.

Ruotsissa nostettiin jalustalle, että pitäisi mennä edestä ja johtaa joukkuetta. Siellä se tuotiin esille ja kerrottiin avoimesti muillekin. Pelasin Balrogissa vuosituhannen alussa 40–45 minuuttia per peli. Peliaika on aina ollut sellainen juttu, joka tuo itseluottamusta.

Mika Kohonen 2004.
AOP.

Masennus

Olen oppinut itsestäni paljon ja siitä, miten reagoida vastoinkäymisiin ja miten selvitä asioista. Jos oikeasti haluaa jotain asiaa, pystyy tekemään aika paljon.

Jäin tauolle salibandysta pitkäaikaisen masennuksen vuoksi vuonna 2014, mutta pelasin MM-kisoissa joulukuussa. Takana oli huonosti nukuttuja vuosia, paniikkikohtauksia ja epävarmuus tulevaisuudesta, koska ura oli kääntymässä lopuilleen. Polvi oli leikattu kolmannen kerran vuonna 2009, ja tilanne oli päässyt aika pahaksi vuosien varrella.

Rakastan niin paljon tätä urheilua ja pelaamista, että se on ollut elämäni. Jos tietäisin nyt jälkikäteen, että palan loppuun ja masennun, pahoin pelkään etten oppisi mitään enkä muuttaisi mitään. Yrittäisin vain hoitaa oman ruutuni, treenata ja pelata.

Ei tämä mene aina niin, että tekno soi, kaikki hymyilevät ja ruusut tuoksuvat hyvältä.

Onko se sitten hyvä vai huono asia? Urheilun kannalta varmaan hyvä, että on sellainen asenne, halu, intohimo ja palava rakkaus, mutta kyllähän mä vahvempi ja viisaampi olen ihmisenä. Osaan olla kiitollinen siitä tuesta, jota saa perheeltä niin Ruotsissa kuin Suomessa ja lähimmäisiltä muutenkin. Kokemukset, niin hyvät kuin huonotkin, ovat yhtä arvokkaita. Ei tämä mene aina niin, että tekno soi, kaikki hymyilevät ja ruusut tuoksuvat hyvältä.

Heti kun lopetan, oikeaan polveeni vaihdetaan tekonivel. Kahdessa paikassa on nivelrikko, mutta vasenta ei ole tutkittu ja se on ihan hyvä niin. Ehjempi se kuitenkin on. Ikämiehissä en voi pelata jalkapalloa, mutta kiekkoa pystyy pelaamaan. Itse asiassa aika vähän se nyt haittaa, kipua on ja tiettyjä asioita en voi tehdä kentällä. Tiettyjä asioita pyrin välttämään.

Arki on ollut aika helppoakin viime aikoina, kun tuossa oli tosiaan tuo neljän vuoden setti, mistä aiheutui vähän isompia hommia väsymyksen ja masennuksen muodossa. Se oli rankkaa aikaa, mutta älyttömiä määriä vahvoja kipulääkkeitä ja sellaisia ei tarvitse nyt popsia.

Se on ollut aina valmentajan homma ottaa pois kentältä. Itse en ole uikuttanut, ja tähän mennessä aika usein on löytynyt keino päästä kentälle.

Mikko ja Mika Kohonen.
Esa Jokinen / Salibandy.fi

Ympyrä

Pelasin 10 vuotta Storvretassa 2005–2015, ja voitimme kolme Ruotsin mestaruutta vuosikymmenen alussa. Storvretalla on erityinen paikka sydämessä, ja se pääsee lähelle Happeeta siinä, mitä se merkitsee. Tapa lähteä kuitenkin tuntui vähän epäkunnioittavalta.

Stefan Forsmanilla oli päävalmentajana kaikki urheilullinen valta ja kunnioitus toisiamme kohtaan oli suurta, vaikka emme ehkä ihan saunakavereita olleetkaan. Hän yritti potkia mut pois sieltä jo aiemmin, sillä hän ei nähnyt miten käyttäisi mua eikä tykännyt. Eipä siinä sen kummempaa, annoin haastattelun, jossa sanoin että tuntuu hieman epäkunnioittavalta. Oma näkemykseni oli, että mulle olisi vielä käyttöä. Nehän sen lopulta sitten päätti, pelaanko vai en.

Viime talvena oli jo päätetty melkein kaikki paluuseeni liittyvät asiat, ja ne soittivat joka viikko, että tule kotiin, tule kotiin. Vaimoni Cecilian äiti teki kuolemaa koko vuoden, ja perheen kanssa oli vaikea vuosi. Heillä ei ollut paljon apua kotona, kun vaimo kävi töissä Tukholmassa ja pojat olivat koulussa ja treeneissä. Vaimolla oli takki tyhjä hoitaa koko pakettia, ja tilanne alkoi vähän oireilla.

Tuli parin kuukauden treenitauko, sillä en yksinkertaisesti nähnyt mitään syytä treenata tai nousta sängystä.

Keväällä oli uusia palavereja seuran kanssa ja uusia ihmisiä tuli urheilutoimenjohtajaksi sekä valmentajaksi. Valmentaja sanoi, miten ilolla tekisi töitä yhdessä ja toinen sanoi, että valmentaja ei halua. Se oli epäammattimaista ja epäkunnioittavaa. Sitten kysyttiin, josko haluaisin kakkosvalmentajaksi, sillä mulle on aina kuulemma töitä seurassa. Ryhdyin jo miettimään sitä, kunnes yhtäkkiä kuulin, että onkin joku toinen kakkosvalmentaja.

Olin toisaalta sanonut Nykyllekin, että vielä yhdet MM-kisat ja tuntui, että tankissa on vielä bensaa. Kuusi seuraa Ruotsista oli yhteydessä, ja Falun oli sellainen, jota mietin. Siellä on vanha pelikaveri Thomas Brottman koutsina ja sellainen joukkue, millä pystyy kilpailemaan.

En ole paljon tästä puhunutkaan, mutta tämä koko prosessi veti maton jalkojen alta ja alkoi olla taas vähän samanlaisia tuntemuksia kuin masennuksen aikaan. Tuli parin kuukauden treenitauko, sillä en yksinkertaisesti nähnyt mitään syytä treenata tai nousta sängystä.

Koetin tehdä sinunkauppoja itseni kanssa, jos onkin perheen etu olla kotona ja olla pelaamatta. Mietin myös, että alan aikuistua nopeasti ja ryhdyn tekemään oikeita töitä, mutta sitten tuli Happee ja asiat etenivät nopeasti.

Tulin kesällä käymään Jyväskylässä ja “Leho” kysyi, jos tulisin käymään treeneissä. Hän sanoi, että se tekee hyvää, pelasin enää tai en. Toisissa treeneissä he kysyivät, että mitäs jos tulisit sulkemaan ympyrän Happeen paitaan.

Jos tulee sellainen päivä, että väsyttää ja kolottaa ja on vähän sellaista erilaista tunnetta, läpsäytän itseäni naamaan ja muistutan, että on spesiaali vuosi. Olen nauttinut joka sekunnista.

Mika Kohonen Happee.
Esa Jokinen / Salibandy.fi

Perinteet

Moni asia on muuttunut 20 vuodessa, mutta toisaalta paljon enemmän on samaa, mitä luuleekaan. Peli on mennyt nopeammaksi ja pelaajat ovat vielä urheilullisempia kuin aiemmin, mutta periaatteet ja lainalaisuudet ovat aika samanlaisia. Varsinkin kun katsoo vaikka meidän 1998 MM-joukkuetta, siellä oli monipuolisesti urheilleita äijiä ja mielestäni hyvä pelaaja sopeutuu mihin tahansa aikakauteen.

Samalla tavalla edelleen Suomen maajoukkue tekee yhdessä töitä hyvällä hengellä ja taistelee yhdessä. Siellä on samanhenkisiä äijiä, vaikka ihmiset muuttuvatkin. Muuten porukka on vähän nuorentunut, mutta minä siellä nyt vielä olen jäljellä. Enemmän mielestäni on samaa kuin että olisi muuttunut.

Olen ylpeä meidän lajista ja siitä, miten se on kehittynyt ja kehittyy koko ajan. Lajilla on älyttömät mahdollisuudet tulevaisuudessa. Evoluutio menee kuitenkin niin, ettei peli muutu aina paremmaksi, vaan se menee sykleissä. Peli on kehittynyt parempaan suuntaan, koska on paljon pelaajia, jotka ovat pelanneet vain salibandya. Nyt mennään huippu-urheilun suuntaan jo nuorena.

Salibandysta tulee sellainen laji kuin tulee, eikä lajien välillä pitäisi kilpailla.

Ehkä ennen pelaajat olivat enemmän pelureita, kun oli pihapelaamista ja pelattiin useampia lajeja. Kentällä tehdään pelin aikana kuitenkin tuhansia valintoja, ja pelinäkemys oli ehkä kehittynyt sitä kautta.

Salibandysta tulee sellainen laji kuin tulee, eikä lajien välillä pitäisi kilpailla. Olen itse sydämeltäni aina myös futaaja ja kiekkoilija. Toivon, että lajin kasvu olisi maltillista, ja asiat tehtäisiin eri maissa ja seuroissa niin hyvin, että se olisi myös kestävällä pohjalla.

Syksyn aikana on puhuttu mahdollisista muutoksista peliajassa tai pelaajamäärässä. En ole sellaisessa virassa, että päättäisin asioista, mutta arvostan sen verran perinteitä, että toivon lajissa tapahtuvien muutoksien tulevan niin, että peli muuttuisi nopeammaksi. On se sitten laita maalin takana tai jotain, kun nyt pallo menee aina ulos kaukalosta.

Mitä sitten tulee näihin fundamentaalisiin muutoksiin pelaajamäärästä tai peliajasta, niin se on sitten ihan eri peli, jos pelataan neljällä neljää vastaan tai muutetaan peliaikaa merkittävästi. Lajin ytimen täytyy olla sama, eikä saa muuttaa liikaa vain muutoksen vuoksi.

Mika Kohonen Linnan juhlissa 2011.
AOP

Mikke

Olen pelannut satojen pelaajien kanssa maajoukkueessa, ja ihmisiä on niin paljon ja niin monta, jotka ovat tosi läheisiä ja tärkeitä itselleni. Ei niitä pysty edes luettelemaan, mutta Järven Mikke (Mikael, pitkäaikainen maajoukkuekapteeni) on mulle sellainen kapteenien kapteeni, esimerkin näyttäjä ja pahin jekuttajaäijä maajoukkueesta. Meillä oli monta vuotta maajoukkueessa sellainen rentous ja pilke silmäkulmassa, mutta samaan aikaan teimme 100-prosenttisesti töitä periksiantamattomasti Miken ja meidän Mikon johdolla. He ovat vähän samanhenkisiä äijiä.

Muistan yhdenkin Miken jekun. Meillä oli Turussa jäähallissa maaottelut, ja tuli kiire ehtiä lennolle Ruotsiin. En ehtinyt tehdä edes loppuverryttelyä, ja lähdin siitä ihmetellen, miten pelikassi painaa niin paljon. Olin pihalla menossa juuri taksiin, kun Mikke tuli pelivehkeet vielä päällä naureskellen ottamaan kassin ja sieltä pari 15 kilon painoa pois. Mikke on sellainen äijä. Hänen paitansa nostetaan hallin kattoon Vantaalla joulukuussa, ja olisin mielelläni paikalla siinä tapahtumassa.

Petteri Nykky taas on varmasti tärkein valmentajani. Olemme kulkeneet koko matkan yhdessä, olemme olleet ketjukavereita, ystäviä, hän on ollut mentorini, maajoukkuekoutsini ja vähän henkinen golfvalmentajakin, kun hän on haukkunut swingiäni.

Samaa voisi sanoa monesta muustakin, mutta jos yksi pitäisi sanoa, niin Petterillä on isoin jälki ja vaikutus. Tieni olisi varmasti ollut erinäköinen, jos Petteriä ei olisi ollut. Hän on valmentaja ja filosofi, joka ymmärtää pelin lisäksi myös ihmisen pään, ajatusmaailman ja kilpailun päälle.

Suomen salibandyn MM-kultajuhlat
EPA

Perintö

Sanoin syksyllä, että tämä on viimeinen kauteni. Ihan ensimmäinen asia, mitä olen yrittänyt sanoa kaikille nuorille on se, että maajoukkueen edustaminen on suurin kunnia, mitä voi saada. Joitain loukkeja ja väsymyksiä lukuun ottamatta olen aina itse tullut maajoukkueeseen kelillä kuin kelillä ja vaivalla kuin vaivalla. Toivon, että se perintöni olisi suunnilleen sama kuin miten urheilinkin suurella intohimolla, ilolla ja rakkaudella.

Urheilu on ilon ja rakkauden asia, ja taustalle voi laittaa vaikka soimaan sen “Oodin ilolle”. Olen aina kunnioittanut lajia ja hyvin pitkälti vastustajia sekä omia pelaajia. Perintö on sitäkin, että matkani on ollut näköiseni, enkä ole ollut kukaan muu.

Se runko, joka oli Riiassa voittamassa MM-kultaa, tulee olemaan runko myös seuraavat 10 vuotta. Keihäänkärkemme oli tosi nuori, ja kulta tuli sillä tavalla nopeasti. En usko, että kovin moni asiantuntijoista ennen finaaliakaan ajatteli, että voittaisimme, sillä Ruotsi oli niin selvä ennakkosuosikki. Meillä älytön voimavara joukkueessa oli luottamus toisiamme kohtaan, ja Stenforsin Lauri taisi jossain kohtaa sanoa, että olemme kuin saunaporukka, jossa voi sanoa mistä tahansa herkistä asioista miten rumasti tahansa.

Se oli upea kokemus ja vaikken niin antanut ajatukselle tilaa, takaraivossa ehkä kuitenkin kävi ajatus, että jos kaikki loppuu tähän, niin kivasti loppuu.

Sanoin Nykylle nytkin, että mitä tahansa se vaatii, siis on se sitten ihan mitä tahansa, tuon sen joukkueelle.

Meillä on Prahassakin huippu-urheilullinen saunaporukka, joka lähtee terveellä itseluottamuksella kisoihin kilpailemaan juuri omilla vahvuuksillaan ilman, että teeskentelemme olevamme jotain muuta kuin mitä olemme. Sanoin Nykylle nytkin, että mitä tahansa se vaatii, siis on se sitten ihan mitä tahansa, tuon sen joukkueelle. Meillä on hieno maajoukkue, ja yritämme hienojen miesten kanssa toteuttaa unelmia.

Olen urheillut ammatikseni elämäni, enkä ole pitänyt sitä työnä, vaikka se on ollut kovaa leikkiä joskus. Se on ollut sellaista unelmaa, koppi- ja bussielämää, läpänheittoa ja elämästä puhumista. En ole sillä tavalla huomannut, että ikää tulee. Isä sanoo, että sinä päivänä kun lopetan, tulee 10 kiloa painoa ja 15 vuotta ikää lisää.

Ruotsissa asuvien poikieni kanssa pelaamme Fortnitea, ja kuraa tulee niskaan, kun olen huonompi ja aina perässä. Kun tulin Happeen koppiin kesällä, nuoret eivät uskoneet, kun tällainen pappa kertoi, että on 370 “squadivoittoa”. Yritän ainakin olla ajan hermolla, vaikka on vähän eri elämänvaiheita. Happeenkin kopissa on porukkaa 16-vuotiaasta neljäykköseen.

Mika Kohonen, Rickie Hyvärinen, Tero Tiitu ja Mikael Järvi
AOP

Ihmiset

Valinta viidesti maailman parhaaksi totta kai lämmittää, ja olen ylpeä, että suomalaisena on sellaista kunniaa saanut. Oma rooli on ollut hierarkiassa kärjessä ja olen johtanut edestä. Se on näkynyt myös peliajassa, mutta se, mitä jään kaipaamaan ja mikä jää mieleen, kun lopetan, on kuitenkin aina se joukkue ja ne äijät kopissa.

Se, että on luottamus toisiamme kohtaan ja se urheilun tuoma veljeys. Mulla on mieletön määrä läheisiä kavereita, joihin voin turvata arjessa, mutta se urheilu ja sen tuoma yhteinen päämäärä siitä, että katsotaan yhdessä, kuka on kuka, jää mieleen. Ihmiset ovat siinä se juttu, eikä sitä voi korvata millään.

Voin hyvinkin nähdä itseni valmentajana tulevaisuudessa, ja se olisi luonnollinen siirtymä. Ruotsin liitto haluaisi mut töihin sinne, ja Storvretan kanssa on puhuttu, että olisin urheilujohtaja tai valmentaja siellä.

Ruotsi on kohdellut hyvin mua. Varmasti Suomestakin jotain löytyisi, mutta sieltä ei ole oltu juuri yhteydessä siitä, mitä teen urani jälkeen. Siihen on luonnollinen selityskin, koska asumme Ruotsissa. Pitää ottaa pieni aivoriihi, kun sen aika on, mutta vielä ei kuitenkaan ole se hetki. Vielä kilpaillaan.

Eihän niihin seuraaviin kotikisoihinkaan olisi kuin pari vuotta aikaa..

Mika Kohonen

Mika Kohonen on salibandyn kolminkertainen maailmanmestari ja nelinkertainen Ruotsin mestari. Ruotsin Superliigan ja MM-historian kaikkien aikojen paras pistemies on valittu viidesti maailman parhaaksi pelaajaksi ja neljästi MM-kisojen tähdistökentälliseen. Prahan MM-kisoissa hän tekee maailmanennätyksen pelaamalla 11. kertaa MM-tasolla. Tällä kaudella hän edustaa Salibandyliigassa kasvattajaseuraansa Happeeta.

Salibandyn MM-kisat pelataan 1.–9. joulukuuta Prahassa. Yle televisioi turnauksen kanavillaan. Lähetys avausottelusta Suomi-Ruotsi alkaa lauantaina Yle Areenassa kello 15.45 ja TV2:ssa kello 16.05.

Lue myös:

Suomi haastaa salibandyn MM-avauksessa Ruotsin – asiantuntija uskoo kokemukseen, mutta myös mustaan hevoseen: "Eleetön ja taitava"

Ruotsi julkisti salibandyn MM-joukkueen – 14 pelaajaa hakee revanssia Suomesta kultataistossa

Kommentti: "Liian vanhat" Kohonen ja Kivilehto jälleen Suomen joukkueessa – Hankkion valinta tuskin oli lähelläkään

Kommentti: Näinhän tämän pitikin mennä – Mika Kohosen paluu Happeen paitaan sulkee yhden kaikkien aikojen kauneimmista salibandy-ympyröistä

Tässä on Suomen lopullinen joukkue salibandyn MM-kisoihin – Mika Kohosen 11. kisaedustus uusi maailmanennätys

Tunti unta yössä, tolkuton määrä kipulääkkeitä ja masennus eivät pysäyttäneet maailman parhaaksi valittua suomalaista – ”Menee päiviä, ettei tarvitse ottaa mitään”

Suosittelemme

Tuoreimmat