Suora

  • Elävä arkisto esittää
  • Kuinka nurkkapatriootteja suomenruotsalaiset ovat?
  • UP-dokkari: Kamera käy!

Kulttuuri taklaamisen ympärillä NHL:ssä muuttuu – ”Isosta muulista ei ole jäljellä kuin tyhjät housut!”

Fyysisyydestään tunnetussa NHL:ssä taklataan vähemmän kuin aiemmin, ja mikä tärkeintä, turvallisemmin kuin koskaan aiemmin.

NHL
Tuomarit neuvottelevat jäällä.
AOP

”Jos et voita heitä kujalla, et voi voittaa heitä kaukalossa”, tapasi Toronto Maple Leafsin seuralegenda, valmentaja ja omistaja Conn Smythe sanoa. Smythen ohjenuoraan pohjoisamerikkalaisessa jääkiekkokulttuurissa nojattiinkin pitkään, vuosikymmeniä. Piti osata taklata ja tapella – olla kova paitsi henkisesti, etenkin fyysisesti.

Vaikka tarunhohtoinen NHL, jos mikä, nojaa perinteisiin, jopa Pohjois-Amerikassa on jouduttu nöyrtymään muuttuvan maailman edessä. Niin ja pelin evoluution edessä. Voimakkaat muutokset ovat ravistelleet etenkin kanadalaisten rakastamaa fyysistä elementtiä viime vuosina kovalla kädellä.

Ensin hiipui tappeleminen ja nyt voimakkaan muutoksen pyörteissä huojuu kulttuuri taklaamisen ympärillä.

Kysyy asiaa lähes keneltä tahansa NHL:n parissa toimivalta, viesti on sama: muutos taklauskulttuurissa on ollut viime vuosina todella voimakas. Lajissa toki taklataan edelleen, mutta vähemmän ja fiksummin kuin koskaan aiemmin. Tätä ajatusta tukevat paitsi lajiväen näkemykset, myös tilastot.

Jokainen NHL:ää vähänkään seurannut ymmärtää, että 1980- ja 1990-luvun vihakulttuurista on tultu todella pitkälle. On jokaisen kentällä operoivan etu, ettei nykypeli tunne yhtäkään Scott Stevensin kaltaista teurastajaa. Päähän kohdistuneiden taklausten erikoismiehenä tunnetun Stevensin taklauksista kärsii tänä päivänäkin moni entinen pelaaja.

Modernin NHL:n kovimmat vuodet taklaamisen osalta nähtiin Los Angelesin kahden Stanley Cupin (2012 ja 2014) jälkeen. Moni lähti ison ja ilkeän Kingsin jalanjäljille, mikä näkyi suoraan taklaustilastoissa. Kingsin ensimmäisen Stanley Cupin jälkeen Toronto johti kaudella 2012–13 NHL:n taklaustilastoja.

Leafs rummutti keskimäärin 38,88 taklausta jokaista pelattua tuntia kohden.

Vain kahta vuotta aiemmin Columbus oli voittanut tilaston taklaamalla 32,91 kertaa tunnissa. Eikä Toronto ollut ainoa kovuuteen vielä muutama vuosi sitten luottanut joukkue. Kaudella 2014–15 peräti kolmetoista joukkuetta taklasi yli 30 kertaa tuntia kohden. Viime kaudella Montreal ylsi ykköseksi taklattuaan vain 30,91 kertaa jokaista pelattua 60 minuuttista kohden.

Menneen kauden voittaja (Montreal) olisi sijoittunut kolme vuotta sitten sijalle 13.

Kun kaudella 2014–15 NHL:ssä taklattiin keskimäärin 48,3 kertaa ottelussa, kaksi vuotta myöhemmin taklattiin enää 42 kertaa ottelussa – siis yli kuusi taklausta vähemmän per ottelu. Tämän kauden lukema oli lauantaiaamuna 43,6. Trendi on selkeä paitsi numeroiden, myös silmän antaman todisteen valossa.

– Kulttuuri on ehdottomasti muuttunut, fyysisyydestään tunnettu Vancouver-puolustaja Erik Gudbranson sanoo Yle Urheilulle.

Erik Gudbranson taklaa.
Erik Gudbranson taklaa.AOP

– Tätä asiaa voi tarkastella monesta kulmasta. Ensinnäkin pelistä on pyritty tekemään turvallisempaa. Toinen seikka on, että NHL:ssä on vaikea nykyään taklata suurien kokoerojenkin vuoksi. Lisäksi maailma on muuttunut. Lapset seuraavat Instagramissa Connor McDavidia ja Matthew Barzalia. Lapset haluavat olla, kuten he – nopeita ja taitavia.

Muuto lähtee pohjalta

Gudbranson saattaa olla oikeassa siinä, että muutos on lähtenyt pohjalta. Jopa jääkiekon kotimaassa, missä lajin fyysistä elementtiä on aina rakastettu, on nimittäin alettu pohtia taklaamisen tarpeellisuutta ja turvallisuutta junioreissa. Kanadassa tehdyn tutkimuksen mukaan kaudella 2014–15 pelkästään Albertan provinssissa taklaaminen aiheutti 5–17-vuotiaille lapsille noin 600 aivotärähdystä.

Toisessa tutkimuksessa taklaamisen todettiin kolminkertaistavan aivotärähdysten sekä vakavien vammojen määrän 11- ja 12-vuotiaiden kohdalla.

– Olin eräänä päivänä polkupyöräliikkeessä, kun 12-vuotiaan juniorin äiti alkoi kertoa minulle pojastaan. Hän oli saanut jo kolme aivotärähdystä, eikä pysty enää pelaamaan jääkiekkoa. Tuollainen on pelottavaa, yli 1000 NHL-ottelua pelannut Russ Courtnall kertoi syksyllä vancouverilaisessa The Provincessa.

Taklaaminen onkin nykyään kiellettyä Peewee-tasolla (alle 13-vuotiaat) sekä Kanadassa että Yhdysvalloissa. Paikoin nuoret pääsevät taklaamaan vasta 15-vuotiaina. Jos nuoret eivät pelaa eliittijoukkueissa, taklaaminen saattaa tulla kuvaan vasta 17-vuotiaana.

Tämä taas johtaa siihen, ettei taklaamiseen ja fyysisyyteen rohkaista, kasvateta tai kasveta entiseen malliin.

– Ei siihen rohkaista, kuten aiemmin. Oma lapseni täytti juuri kymmenen ja he pääsevät taklaamaan vasta viiden vuoden päästä. On siis helpompaa vältellä taklaamista kuin erikoistua siihen. He eivät pelaa peliä samalla tavalla kuin me aikanaan, yli 3200 jäähyminuuttia NHL-urallaan kerännyt Buffalo-ikoni Rob Ray sanoo Yle Urheilulle Vancouverissa.

Taklauskiellot yhdistettynä Connor McDavidin kaltaisiin esikuviin - taitureihin, joissa yhdistyy huima nopeus sekä kovat taitotasot, näkyvät NHL:ään nousevan pelaaja-aineksen identiteetissä jatkuvasti voimakkaammin. Taklaaminen ja kovuus eivät ole nykynuorisolle itseisarvoja, kuten nopeus ja taito. Ei enää edes Pohjois-Amerikassa.

Turha kovistelu on katoamassa ikään kuin itsestään nuoremman sukupolven myötä. Toisaalta taklausten vastaanottaminen on pelin osa-alue, jota ei pitäisi unohtaa.

– Vanhemmat eivät halua lapsilleen aivotärähdyksiä, se on ihan selvä asia. Niitä voi tulla jo senkin vuoksi, että lapset kasvavat niin eri tahtiin, toiset ovat isompia kuin toiset. Ymmärrän, että lapsia halutaan suojella. Samaan aikaan taklausten vastaanottamisen taito olisi erittäin tärkeä asia oppia nuorena, Gudbranson huomauttaa.

– Sain itse nuorena pari aika isoa pommia. On tärkeää oppia lukemaan peliä ja kohti tulevia taklauksia. Opit näkemään, että nyt kaveri tulee ja kohta tulee taklaus. Opit ehkä käyttämään laitaa eduksesi tai laittamaan pään tiettyyn asentoon itseäsi suojellaksesi ja niin edelleen. Tässä on kaksi vahvaa argumenttia ja ymmärrän molempia, Gudbranson jatkaa.

Maailma muuttuu

NHL:n näkökulmasta pelin evoluutio sekä junioritasoille tehdyt sääntömuutokset ovat tehneet kulttuuriin taklaamisen ympärillä nopeassa tahdissa voimakkaita muutoksia. Koska huipulle nouseva pelaaja-aines on jatkuvasti nopeampaa ja taitavampaa, taklaaminen on alati vaikeampaa ja riskialttiimpaa.

Ja koska tarjolla on yhä enemmän ja yhä taitavampia pelaajia, edes nelosketjussa ei ole enää tilaa puhtaille rymistelijöille. Samaan aikaan, kun uuden sukupolven pelaajat haluavat keskittyä nopeaan taitopelaamiseen, nuorempi valmentajasukupolvi on ymmärtänyt taklaamisen ja voittamisen heikon korrelaation.

Jos katsotaan Stanley Cup -voittajien sijoituksia taklaustilastoissa kahdenkymmenen edellisvuoden aikana, sijoitus on ollut keskimäärin 15. Viiden kärjestä ovat voittaneet ainoastaan Detroit (1998) sekä Los Angeles (2012 ja 2014). Esimerkiksi Chicago sijoittui voittaessaan Cupin vuosina 2013 ja 2015 taklaustilastossa sijoille 30. ja 29.

Toisaalta jos katsotaan yksilöiden taklaustilastoja, myös siellä muutos on selkeä.

NHL:n kaikkien aikojen ahkerimpien taklaajien kärkisijoille ovat parin edellisvuoden aikana yltäneet ainoastaan Ottawan Mark Borowiecki (kahdesti), Radko Gudas, Nicolas Deslauries sekä Adam Larsson. Nyt siis puhutaan taklauksia per ottelu -tilastosta.

– Peli on nopeampaa, ei siellä enää samalla tavalla ehdi taklaamaan. Esimerkiksi puolustajat eivät enää pidä kiekkoa samalla tavalla, joten ei sinne oikeastaan ehdi taklaamaan. Jos alat viemään taklauksia loppuun, olet aika nopeasti ulkona pelistä, takavuosina usein taklaustilastojen kärkisijoilla pyörinyt Islandersin Leo Komarov sanoo Yle Urheilulle.

Leo Komarov
AOP

– Minä ainakin taklaan paljon ja tuntuu kyllä siltä, että minuakin taklataan koko ajan. Mutta onhan se niin, että koko ajan liigaan tulee nuorempia ja nuorempia pelaajia. Taitoa ja nopeutta on enemmän ja sitä kautta peli on muuttunut paljon, Buffalon Rasmus Ristolainen säestää.

Komarov puhuu hyökkääjän suulla karvauspelaamisesta, mutta myös puolustajien osalta taklaaminen on muuttunut. Todella harvat lähtevät – tai uskaltavat lähteä – hakemaan isoja taklauksia siniviivan päälle tai keskialueelle. Taitavat pelaajat väistelevät taklauksia paremmin kuin koskaan, joten epäonnistunut taklausyritys voi helposti olla ylivoimahyökkäys tai läpiajo omaan päähän.

– Ei puolustajien pelaamisessa ole enää kyse niin paljon fyysisyydestä ja kovuudesta. Nyt puolustajalta toivotaan liikkuvuutta ja hyvää mailan käyttöä, yli tuhannen NHL-ottelun hyökkääjä Jason Pominville linjaa.

– Kannattaa miettiä todella tarkkaan, milloin lähtee taklaamaan. Jos lähdet juoksemaan taklauksen perässä, eikä kukaan ole tukemassa, olet pihalla pelistä. Isojakin taklauksia voi hakea, mutta silloin tarvitset avun lähelle, jonkun on haettava kiekko. Jos alat itseksesi juosta, omissa soi, Gudbranson komppaa.

Samaan aikaan, kun pelaaja-aines NHL:ssä on muuttunut yhä nopeammaksi ja taitavammaksi, jos kohta myös nuoremmaksi, ja maailma muutenkin pehmeämmäksi, asenteet lajin ympärillä ovat kokeneet suuren muutoksen. Viha pelaajien kesken ei roihua, kuten menneinä vuosikymmeninä.

Pelicansia tätä nykyä luotsaava Ville Nieminen siirtyi NHL:ään syksyllä 1999 – aikakaudella, jolla esimerkiksi juuri Stevens teki edelleen kaukalossa tuhojaan. Stevensin toinen toistaan rumemmat taklaukset olivat aikanaan päättämässä muun muassa Eric Lindrosin ja Paul Kariyan uraa.

Ville Nieminen, Jukurit
Ville Nieminen.Tomi Hänninen

Nieminen, joka seuraa NHL:ää edelleen tiiviisti, näkee selkeän muutoksen.

– Vihapelaaminen oli iso osa NHL:ää silloin. Media lietsoi sitä, valmentajat lietsoivat sitä, koko kulttuuri lietsoi sitä. Oli sitten kyse taklauksista tai tappeluista, touhu oli todella välinpitämätöntä. Paljon näki teloitustaklauksia. Kun katsot joitakin jätkiä nyt, niin ei siellä ole päässä jäljellä kuin lippis, Nieminen täräyttää.

– Tai joku Johan Franzen, siinä ei ole isosta muulista jäljellä kuin tyhjät housut.

Buffalossa paikalliselle televisiokanavalle Sabresin otteluita tätä nykyä kommentoiva Rob Ray tietää, mistä Nieminen puhuu. Ray pelasi NHL:ssä vuosien 1989 ja 2004 välillä tasan 900 ottelua ja istui niissä yli 3200 jäähyminuuttia. Värikkäästä persoonastaan ja terävistä mielipiteistään tunnettu Ray ei seuraa nykytrendiä tyytyväisenä.

Columbus-luotsi John Tortorella valitti aiemmin tällä kaudella, ettei NHL:ssä ole tarpeeksi vihaa ja samoilla linjoilla on Ray.

– Sinun täytyy pelata tätä peliä kiukulla ja vihalla. Kun laitat luistimet jalkaan, hieman pitäisi olla jollekin tai jostakin vihainen. Pitää vihata vastustajaa. Voit tuntea jonkun vastustajan riveistä tai olla kaveri, mutta sen tunnin ajan jumalauta vihaat vastustajaa, Ray pauhaa Yle Urheilulle Vancouverissa.

Vaikka trendi aggressiivisuuden ja vihan suhteen on laskeva, yleistäminen ei sovi tähänkään.

– Minulle ainakin löytyy jokaisesta joukkueesta joku, jonka naama v*taa. Sitä sitten yrittää hieman metsästää. Tämä on toki persoonakysymys myöskin. Itse olen jäällä omasta mielestäni aika idiootti. Mutta se on minun tyyli, että saan ehkä jonkun peliä hieman sekaisin. Sitten hän ehkä alkaa jahdata minua, Ristolainen sanoo.

– Mutta onhan tämä kaikki tällainen hiljalleen katoamassa.

Saattaa siis olla, että Tortorella, Ray ja muut vanhan koulun edustajat taistelevat tuulimyllyjä vastaan.

– Jotkut vielä väittävät, ettei pelissä ole evoluutiota. Pelin evoluutiossa on tapahtunut kahdenkymmenen edellisvuoden aikana suuria muutoksia, NHL:n ensimmäiseksi eurooppalaiseksi päävalmentajaksi kaudella 1996–97 nimitetty Alpo Suhonen sanoo.

Alpo Suhonen
Alpo Suhonen.Tomi Hänninen

– Vanha peliajattelu, että taklataan ja tapellaan, ei sellaista enää ole. Pohjoisamerikkalainen ajattelu on poistunut pikkuhiljaa. Fiksut valmentajat ovat ymmärtäneet, ettei holtittomassa taklaamisessa ole mitään järkeä. Valmentajat lähestyvät peliä nykyään nopeuden ja taidon, ei taklaamisen kautta, Suhonen lisää.

Vanhoja NHL-nauhoja nostalgisuuspäissään katselevien harmiksi paluuta menneeseen aikaan ei ole luvassa. Tietoa aivovammojen aiheuttamista ongelmista on tarjolla jatkuvasti enemmän. Ja mitä useampi aivovamman saanut entinen NHL-pelaaja avaa sanaisen arkkunsa aiheeseen liittyen, sitä helpompi nykypelaajien on ymmärtää vastuunsa taklaamiseen liittyen.

Kuluvallakin kaudella on nähty useita esimerkkejä tilanteista, missä kova avojään taklaus on jätetty vetämättä loppuun, koska siihen ei oikeastaan ole ollut peliä edistävää tarvetta. Yhdessäkin tällaisessa tilanteessa Columbuksen Markus Nutivaara jätti taklauksen väliin, nappasi kiekon ja syöksyi hyökkäykseen.

Taklaaminen itsessään ei ole enää arvo, ellei se edistä peliä. Tai ainakin se on sitä vähenevissä määrin ja nyt pyritään taklaamaan puhtaammin.

– Kun menin liigaan, armoa ei annettu. Ei ketään kiinnostanut, jos osui päähän. Ennen minun aikaa se oli pääkipu, minun aikana se oli aivotärähdys ja nyt se on aivovamma. Nyt on saatu lisää tietoa ja ymmärretään, minkälaisia taisteluja tuollaisten osumien jälkeen jätkät käy läpi. Monet ovat nähneet kaverinsa pahassa tilassa, Nieminen sanoo.

– Maailma on muuttunut ja pehmentynyt. Sitä kautta yhteisön painekin on toisenlainen. Jos vedät tuolla jonkun leveäksi niin, että hän putoaa kuin markan raha, niin ei kukaan tule sinulle sanomaan, että v*tu, kun oli hieno taklaus. Ei kukaan kunnioita tuollaista. Jos ennen äijää vietiin paareilla ulos, sinua kehuttiin, nyt sitä karsastetaan.

Nyrkkisankari Ray on samoilla linjoilla Niemisen kanssa.

– Ennen jos jätit tuolla tavalla vetämättä, sait kuulla siitä penkillä välittömästi koutsilta. Tuollaiseen ei enää rohkaista. Kovuutta ei enää käytetä työkaluna. Ennen valmentaja saattoi taputtaa olalle, että nyt menet perään, aja tuo jätkä. Että laitetaanpa täällä nyt jotakin tapahtumaan. Nyt kukaan ei uskalla sanoa sellaista, Ray puhisee.

– Kyllä minä luulen, että jätkät vetää, jos paikka aukeaa. Se kuuluu peliin, vaikka välillä homma karkaakin yli ja vammoja syntyy. Enemmän siinä on kuitenkin kyse siitä, että vauhdit ovat niin kovia. Ei kukaan ketään tarkoituksella vahingoita, Komarov linjaa.

Pelikiellot ja niiden aiheuttamat taloudelliset sanktiot ovat olleet osaltaan muuttamassa kulttuuria.

– On valittava todella tarkasti paikat, missä lähdet ajamaan. On oltava tarkkana, missä ja miten taklaat, koska muuten löydät itsesi hyvin nopeasti pelikiellosta. Kyllä tämä on jätkillä jatkuvasti takaraivossa, Vancouverin nuori suomensukuinen voimahyökkääjä Jake Virtanen myöntää.

– Mitä olen noita koosteita katsellut, niin olen usein toivonut, että olisinpa syntynyt 10–15 vuotta aiemmin. Sen tyylinen peli olisi sopinut minulle kuin nenä päähän. Mutta ei auta, minä vedän omalla tyylilläni. Osaan mielestäni luistella ja hallitsen mailapaineet, mutta taklaaminen ja fyysisyys ovat aina osa peliäni, Ristolainen toteaa.

Mitä tulevaisuudessa?

Miten NHL-jääkiekkoa sitten pelataan tulevaisuudessa?

Vaikka moni vanhan koulun laji-ihminen on huolissaan fyysisen elementin katoamisesta, taklaaminen tulee todennäköisesti olemaan iso osa lajia myös tulevaisuudessa. Edelleen NHL:ssä taklataan paljon – ja lujaa – mutta fiksummin kuin aiemmin. Kenties tärkein pelaajien turvallisuuden kannalta tapahtunut muutos liittyy avojään taklauksiin ja niiden vähenemiseen.

Peli on puhdistunut.

– Mielestäni avojään taklaukset ovat iso riski. Siinä käy aika helposti pahasti joko itselle tai kaverille. Juuri niistä tilanteista tulee päähän kohdistuneita taklauksia. Ylipäätään keskialueelle on nykyään todella vaikea lähteä hakemaan osumia, harvoin niistä seuraa mitään hyvää, Ristolainen tietää.

On tärkeä myös osata erottaa, millaisista taklauksista missäkin yhteydessä puhutaan. Pienten vauhtien laitataklauksilla, tai edes kovempien vauhtien avojääpommeilla, ei ole mitään tekemistä likaisten, kuolleista kulmista tulleiden, tai muiden vahingoittamisyritysten kanssa.

Ehkä lajissa sittenkin taklataan, kuten ennen, mutta puhtaammin. Tärkeintä on välttää likaisia taklauksia.

– Olen puhunut pitkään näistä kuolleiden kulmien taklauksista. Pelaajan pitää nähdä se, milloin hän tulee taklatuksi. Täytyy olla mahdollisuus suojautua. Jos taklaus tulee kuolleesta kulmasta, pelaajalla ei tällaista mahdollisuutta ole. Jääkiekkoon kuuluu fyysinen elementti, mutta tämä on ihan eri asia, Columbus-GM Jarmo Kekäläinen korostaa.

Jarmo Kekäläinen
Jarmo Kekäläinen.AOP

Fyysinen elementti kuuluu jääkiekkoon varmasti myös jatkossa, ja etenkin pudotuspeleissä, mutta nyt aiempaa kontrolloidummin. Osin tämänkin vuoksi Kekäläinen lähinnä tuohtuu puheista, joissa lajiin on ehdotettu jopa taklauskieltoa.

– Sitten voidaan alkaa pelata oranssilla pallolla ja nimetä laji uusiksi. Olen ollut jääkiekon ystävä koko ikäni ja taklaaminen on osa peliä. On olemassa kaikenlaisia taikureita, jotka eivät sitten olekaan taikureita, kun fyysisyyden uhka on läsnä. Kun pitää pelata pää ylhäällä, se tuo peliin ihan erilaisen elementin, Kekäläinen pauhaa.

Ville Nieminen on samoilla linjoilla muistuttaessaan puhtaista, mutta kovista taklauksista.

Jarkko Ruutu taklasi minua joskus niin kovaa puhtaasti kroppaan, että kehoon tuli jonkinlainen shokkitila. Sellainen kipushokki, että piti lähteä pukuhuoneeseen ja olla kivun takia pimeässä huoneessa. Oli hämmentävä koko kropan kiputila. Tätä korostan myös omille pelaajilleni, että taklaa vaikka hieman kyyryssä, että se tulee suoran rintalastaan, ei leukaan.

– Puheet taklauskielloista eivät ole mistään kotoisin. Lyhyillä vauhdeilla pitää voida taklata kroppaan. Se on eri asia kuin tällainen höyrypäinen vahingoittamiskulttuuri, mitä Kanadassa on ihannoitu. Pelaajat arvostavat Toni Lydmanin kaltaista vartalotaklaajaa. Ei vahingoita, mutta antaa pienen kivun kautta muistutuksen.

Vaikka keskustelu pelaajien turvallisuudesta käy edelleen ajoittain hyvinkin kuumana, rehellisyyden nimissä on helppo todeta, ettei pelaaminen kolmen kirjaimen liigassa ole ollut koskaan yhtä turvallista kuin nyt.

– Oikeaan suuntaan menemme. Vastustajan kunnioittamisen ja pelin arvostamisen suuntaan tässä mennään. Jääkiekko tulee olemaan aina intensiivistä ja aggressiivista, missä nähdään myös ylilyöntejä. Ei se kuitenkaan niin vaarallista ole, jos ymmärretään, mitä lajilta halutaan ja mihin olemme menossa. Paljon on kiinni valmentajista, Suhonen muistuttaa.

Erik Gudbranson komppaa.

– Katso Don Cherryn Rock em’ sock em’ -videot jostakin 1990-luvulta ja kerro minulle, mitä mieltä olet tämän päivän NHL:stä. Jos katsot kymmenen vuotta taaksepäin, niin onhan tämä todella paljon turvallisempaa. Jos itse näen pelaajan haavoittuvassa tilanteessa, automaattinen reaktioni on ”odota”. Suunta on ehdottoman oikea.

– En tiedä, onko mikään urheilu viime kädessä turvallista, mutta nyt touhussa on enemmän järkeä mukana. Ihan jo siitä voi johtua taklausten vähentynyt määrä. Laji on kehittynyt myös pelillisesti, nyt joka jätkän pitää osata pelata. Mutta ei mulla ole koskaan ollut mitään valittamista, minulle käy kaikki, Komarov virnuilee lopuksi.

NHL:ssä saa siis edelleen pelata kovaa ja taklata, nyt pelaajat tekevät sen vain järkevämmin kuin aiemmin. Intensiivisyys, aggressiivisuus, ylilyönnit ja vahingossakin syntyneet päävammat kuuluvat lajiin myös jatkossa, mutta nyt nähty suuntaus on valtava askel kohti parempaa ja turvallisempaa huomista.

Usein sanotaan, että ennen oli kaikki paremmin.

NHL:ssä ei ainakaan ollut. Ja hyvä niin.

Lue myös:

New York Islanders jatkoi voittokulkuaan NHL:ssä – Leo Komarov maalin makuun

Suosittelemme

Tuoreimmat