Suora

  • Jääkiekkokierros
  • Punttia ja yleisurheilua
  • Urheiluruutu
  • Urheiluruutu

Henrik Dettmannin kolumni: Miksi pelkäämme vanhuutta ja sysäämme syrjään viisauden sekä kokemuksen?

Koripallovalmentaja Henrik Dettmann kirjoittaa, mitä voimme oppia kokeneemmilta urheilussa, yhteiskunnassa ja elämässä.

kolumnit
Henrik Dettmann
Henrik Dettmann.AOP

Nuoruutta, nopeutta ja kauneutta palvovassa kulttuurissa ikää pidetään rasitteena ja vanhuutta sairautena, johon ei ole parannuskeinoa. Mutta mitä kaikkea yhteiskuntamme menettääkään, jos jätämme seniorikansalaisten äänen kuulumattomiin?

Katsoin taannoin ystävän suosituksesta dokumentin sushimestari Jirosta, maailman tunnetuinta sushiravintolaa pyörittävästä 84-vuotiaasta keittiömestarista, jonka luomuksia syötyään julkkiskokki Anthony Bourdain sanoi ”voivansa kuolla rauhassa”.

Dokumentin itseoikeutettu tähti on herra Jiro, joka pilkuntarkalla, säntillisellä otteellaan ja kuivalla huumorillaan saa sushifanaatikot ympäri maailman jonottamaan kuukausia pöytäpaikkaa hänen ravintolassaan. Annoshinnat lähtevät noin 250 eurosta, mutta laadustaan tarkalle sushinystävälle moinen on pikkuinvestointi.

Sushimestari Jiron unelma on paitsi visuaalisesti huumaava teos, myös ajaton kokoelma shintolaisia viisauksia ja jopa karu kuvaus japanilaisen työkulttuurin raadollisuudesta: sushimestarin keski-ikäinen poika kuulee vuosi toisensa jälkeen olevansa vielä liian keskeneräinen periäkseen isänsä kalaveitsen ja kisälli keittää ensimmäiset viisi vuotta riisiä ennen kuin mestari antaa hänen edes koskea kalaan.

Mykistyn joka kerta nähdessäni jonkun rakastavan työtään niin paljon, että on valjastanut koko persoonallisuutensa sen käyttöön. Toisinaan tapaan arjessani vaikkapa puutarhureita, timpureita tai lastenhoitajia, joiden olemus ja otteet hehkuvat harmoniaa ja määrätietoisuutta kuten herra Jirolla konsanaan. Yhä edelleen olen hämmentyneen onnellinen siitä, miten hyvää huolta alansa ammattilaiset pitivät äidistäni hänen viimeisinä vuosinaan hoivakodissa.

Viime viikkojen uutisointia seuratessani olen ollut pakotettu kysymään itseltäni, olisiko herra Jiro elänyt tässä maassa edes 70 vuoden ikään.

Sushimestari Jiro
AOP

Ikäihmisten asema yhteiskunnassa on muuttunut merkittävästi jo runsaassa 30 vuodessa.

Lapsuudessani helsinkiläisasuntojen piiankammarit olivat täynnä kokenutta polvea, jotka olivat elämäntyönsä tehneet ja jotka työikäiset lapset ottivat kotiinsa asumaan. Mummot ja papat keittelivät aamupuuroa, haravoivat lehtiä ja katsoivat lastenlasten perään. Elämän kiertokulku ei jäänyt nuorimmillekaan epäselväksi, kun välittömässä lähipiirissä asui joku, jonka jäljellä olevat elinvuodet olivat laskettavissa yhden käden sormilla.

1980-luvulla alkoi ikuisen nuoruuden ihannointi. Keskimääräinen kolmekymppinen piti itseään kuolemattomana – muuan historiasta ymmärtämätön haagalainen koripallovalmentaja heidän joukossaan.

Viimeisten vuosien aikana tahti on vain kiihtynyt. ”60 on uusi 30”, huutavat lehtien kansiotsikot. Papat värjäävät partojaan ja kiertävät Harley Davidson -näyttelyissä, mummot zumbaavat verkkosukkahousuissa. Ajatus vanhuudesta ja kuolemasta on muuttunut kasvavalle joukolle ihmisiä niin suureksi möröksi, että siitä puhutaan vain kuiskaten.

Pelkomme vallassa pidämme kätemme niin visusti silmien edessä, ettemme näe sitä kaikkea, mitä elämän ehtoovuodet voivat meille antaa: rauhaa, tyyneyttä, perspektiiviä, tarpeellisen muistutuksen kaiken katoavaisuudesta.

Oman elämäni ikimuistoisimpiin hetkiin kuuluvat viimeiset kävelyretket äitini kanssa töölöläisen palvelutalon ympäri ja kiireettömät keskustelut niiden aikana. Aika pysähtyi ja alituisen ajatusvirran tilalla oli rauha.

Ymmärrän vanhuuteen kohdistuvan pelon. Vanhuus on päättymätön sarja luopumisia kulttuurissa, jossa korostetaan saavutuksia ja omistamista. Suorittamiseen ja tehokkuuteen keskittyvässä yhteiskunnassa vanhuksista puhutaan kulueränä ja kustannuksina.

Muistan hyvin, kuinka kaikkitietävänä kolmikymppisenä pidin valtakunnanpoliitikkoja, teollisuus- ja ay-pamppuja sekä veteraanivalmentajia ikäloppuina fossiileina, jotka narisevat ikuisesti samaa virttä eivätkä ymmärrä aikojen muuttuneen.

Olen antanut omat epäluuloni itselleni anteeksi, koska 30-vuotiaan perspektiivi on kovin kapea. Elämäni jälkimmäisen 30 ikävuoden perusteella olen alkanut pohtia, löytyykö maailmasta muuta viisauden muotoa kuin elämänkokemuksen mukanaan tuoma viisaus.

Elämänkokemusta, rankkaakin, voi toki olla jo 20-vuotiaallakin, mutta mitä pidempi elämä ihmisellä on takanaan, sen todennäköisempää on, että hän on ehtinyt sen varrella jotain oppiakin.

Toki huomautettakoon, ettei pelkkä ikä merkitse viisautta, vaikka ikä ja avarakatseisuus tekevät viisauden muodostumisesta todennäköisempää. Turhan monelle ikääntyminen merkitsee sulkeutumista ja katkeroitumista.

Phil Jackson
NBA-valmentajalegenda Phil Jackson.AOP

Kokemuksen tuomasta viisaudesta sain parhaan oppitunnin Suomi-koriksen grand old maneihin lukeutuvalta Robert ”Petteri” Peterseniltä.

Pohdiskellessani tähänastista valmentajanuraani en miellä merkittävimmäksi virstanpylvääksi urallani Indianapolisin MM-pronssia 2002 Saksan päävalmentajana, Susijengi-konseptin luomista tai syksyn 2017 EM-kotikisoja Helsingissä. Kaikkein tärkein ja kauaskantoisin on edelleen Petersenin valitseminen maajoukkueen apuvalmentajaksi 1992.

Pohdimme aluksi (kokemattomuuttamme) silloisen kollegani kanssa, oliko Petteri menettänyt osan terävyydestään ja taktisesta perehtyneisyydestään, kun hän ei heti ottanut kaikkiin asioihin selkeää kantaa. Jälkikäteen on helppo todeta, että hänellä oli jotain, mitä muilta suomalaisvalmentajilta uupui: vuosikymmenten kansainvälinen perspektiivi.

Kun me nuoremmat puuhastelimme yksityiskohtien parissa, Petteri haukotteli, vetäytyi taaksepäin tuolissaan ja luonnosteli suuria linjoja. Hän ei hötkyillyt yksittäisiä valmentajien ja pelaajien välisiä yhteenottoja vaan ymmärsi niiden kuuluvan joukkueen koheesioprosessiin. Rahoitusneuvottelut tai pitkät pelimatkat entisen Neuvostoliiton takamaihin olivat hänelle osa työtä. Välillä hän tokaisi: ”Palvele totuutta, älä mainetta.”

Ja kun tarpeeksi kauan teimme yhteistyötä Petterin kanssa, ymmärsin, ettei Petteri edes ollut tipahtanut kärryiltä taktisista nykytrendeistä. Hän oli kenties paremmin kartalla kuin muut meistä. Hänellä ei vain ollut tarvetta briljeerata tiedoillaan, koska hän näki olennaisen.

Kokemukseen turvautuessani en ollut yksin. 11-kertainen NBA:n mestarivalmentaja Phil Jackson piti valmennustiimissään loppuun asti 1922 syntynyttä Tex Winteriä, ”kolmiohyökkäyksenä” tunnetun taktiikan luojaa. Samaan Chicago Bullsin mestarijoukkueiden valmennustiimiin kuului kaksi vuotta Winteriä nuorempi intellektuelli Johnny Bach.

Toisinaan vain kokemus voi auttaa suvannoista: kysykää vaikka Bayern Münchenilta, joka kutsui 64-vuotiaan Jupp Heynckesin peräsimeensä Jürgen Klinsmannin kompasteltua tähtisikermänsä komennossa huhtikuussa 2009.

Sama on sovellettavissa myös aktiivipelaajiin. Kun houkuttelin 36-vuotiasta Teemu Rannikkoa palaamaan Susijengiin kesällä 2017 kolmen vuoden tauon jälkeen, kerroin hänelle, että hän on joukkueen tärkein pelaaja, vaikkei pelaisi minuuttiakaan. Teemun rauhallisuus, taktinen osaaminen, kokemus ja korkea vaatimustaso tekivät meistä kertaheitolla vahvemman joukkueen. Kirsikkana kakun päälle Teemu oli Kreikka-kotivoittomme pääarkkitehteja.

Teemu Rannikko
Teemu Rannikko.AOP

Petteri Petersen, Tex Winter, Johnny Bach ja Jupp Heynckes olivat uransa ehtoovuosina oppineet onnistumisistaan ja epäonnistumisistaan, ymmärtäneet olla samaistumatta sen enempää menestykseen kuin pettymyksiinsä.

Myöhempien aikojen Petersenistä huokui aina muihin tarttuva rauha ja uteliaisuus maailmaa kohtaan. Kun valmensin Saksaa ja vierailin Suomessa, Petteri vaati vielä viimeisinä elinkuukausinaan, että kävisin hänen luonaan kertomassa, miten koripallo kehittyy maailmalla.

Erityisen käsinkosketeltavaa vanhuuden pitäminen rasitteena on politiikassa, jossa ainakin teoriassa valtakunnan viisaimpien pitäisi toimia parhaan kykynsä mukaan yhteisen hyvän puolesta. Miksi luotamme mainostoimistojen keksimiä onttoja sloganeita hokeviin, tyköistuvissa puvuissaan poseeraaviin nuoriin mannekiineihin?

Miksi maan hiljaiset, jalat maassa seisovat harmajapäiset järjen äänet, joilla on jo vuosikymmenten kokemus nousuista ja laskuista, vetäytyvät huokaillen taka-alalle? Ketkä muut muka pystyisivät harmaita ja hiljaisia paremmin huomauttamaan, jos laiva on ajautumassa karikkoisille vesille?

Vuosina 1945-1950 syntyneet suuret ikäluokat ovat päättyvän vuosikymmenen aikana saavuttaneet eläkeiän. Tähän ikähaarukkaan mahtuu myös moni ystäväni niin koripallon kuin huippuvalmennuksen maailmasta.

Jupp Heynckes
Jalkapallovalmentaja Jupp Heynckes.AOP

Olen seurannut tyytyväisyydellä, kuinka monet ystävistäni ovat nauttineet täysin rinnoin mahdollisuudesta levätä vuosikymmenten työrupeaman jälkeen. Samaan aikaan jokaisessa heissä näkyy ihmisten sisäinen tarve tehdä ja olla hyödyksi. He remontoivat omakotitalojaan, hoitavat lapsenlapsiaan, maalaavat taloyhtiön roskakatosta, toimivat asiantuntijoina vaativissa tehtävissä esimerkiksi yrityksissä tai kunnallishallinnossa.

Salamavaloja ja pääotsikoita kavahtavina seniorikansalaisina he osaavat varoittaa nuorempiaan kaiken maailman hullutuksiin menemisestä. He muistavat vuoristoradan edelliset kaarteet ja mutkat ja muistuttavat nuorempiaan, että myrskyt tyyntyvät ja kaikelle on aikansa.

Ennen kaikkea seniorikansalaiset uskaltavat nousta pahuutta ja vääryyttä vastaan siellä, missä he sitä näkevät. He ovat nähneet aiemmatkin diktaattorinalut, huijarit ja agitaattorit ja osaavat varoittaa heistä. Mutta osaammeko kuunnella heitä?

Herra Jiro ei tehnyt maailman parasta sushia vielä viisikymppisenä. Hänen piti ensiksi varttua kypsään ikään. Onneksi hänellä oli mahdollisuus tehdä työtä ja oppia siihen asti.

Henrik Dettmann on koripallomaajoukkueen päävalmentaja ja Radio Suomessa joka maanantai kuultavan Urheiluhullut-ohjelman vakiovieras.

Lue myös:

Henrik Dettmannin kolumni: Miksi emme tee päätöstä, joka vapauttaa vanhemmat kuskausrumbasta, saa lapset liikkeelle ja säästää miljardeja euroja?

Henrik Dettmannin kolumni: Supertähdet haastavat Donald Trumpin – maailman nopeimmin kasvavassa ammattilaissarjassa politiikka on osa menestystarinaa

Henrik Dettmannin kolumni: Unohtakaa hammasta pureva Jukolan Jussi ja mustikkasoppa – uuden ajan urheilusankarille suomalaisuus ei ole kivireki vaan skeittilauta

Henrik Dettmannin kolumni: Maajoukkuepelit bisnesmogulien armoilla – tarvitaan rohkeampaa otetta niitä voimia vastaan, jotka yrittävät repiä järjestelmämme riekaleiksi

Henrik Dettmannin kolumni: Huippupelaajaksi nouseminen vaatii intohimoa oppimiseen – näin Susijengin bändileiri kasvattaa "otsalohkon kärpäspaperia" ja itseluottamusta

Suosittelemme

Tuoreimmat