Karoliina Rantamäki toteutti haaveensa Venäjällä, mutta pohtii nyt paluuta Suomeen – maajoukkuepelit nostavat yhä tunteet pintaan: "Olisinko voinut tehdä jotain toisin"

Karoliina Rantamäki haaveili pienenä jääkiekkoammattilaisuudesta, mutta ei ikinä uskonut sen toteutuvan Venäjällä.

naisten jääkiekko
Karoliina Rantamäki.
Karoliina Rantamäki.Lehtikuva

Kun taitoluistelija Katarina Witt lopetti Helsingin MM-kisoissa maaliskuussa 1983 näyttävän ohjelmansa, jää täyttyi nopeasti kukista. Edellisenä vuotena sekä Euroopan mestaruuden että maailmanmestaruuden voittanut itäsaksalainen luistelija heilutti tervehdyksensä yleisölle ja otti suosionosoitukset tyytyväisenä vastaan, ennen kuin luisteli kaukalosta pois.

Kaukalon ulkopuolella Wittiä odotti innokas suomalaisfani. Viisivuotias Karoliina Rantamäki oli onnistunut livahtamaan Helena-äidiltään sekä tarkasti faneja kurissa pitäneiltä vartioilta ja odotti suosikkiaan. Hänellä oli käsissään pienen tytön kokoon nähden varsin suuri nalle sekä kortti, johon hän oli kirjoittanut viestin esikuvalleen: jonakin päivänä minustakin tulee maailmanmestari ja olympiavoittaja.

Wittin halaus oli Rantamäelle niin iso asia, että hän muistelee sitä hymyillen vielä tänä päivänäkin. Rantamäestä ei tullut maailmanmestaria eikä olympiavoittajaa, mutta hänen nimensä on kirjoitettu Wittin lailla olympialaisten historiankirjoihin: hän on yksi Suomen kaikkien aikojen menestyneimmistä jääkiekkoilijoista ja Emma Terhon lisäksi ainoa suomalaispelaaja, joka on pelannut peräti viisissä olympialaisissa.

Rantamäki oli pienestä pitäen lahjakas urheilija, jonka energia riitti useampaan lajiin – taitoluistelusta short trackiin, käsipallosta jalkapalloon, tenniksestä yleisurheiluun. Mutta yksi laji nousi ylitse muiden: jääkiekko.

Vaikka vielä 1980-luvulla ja -90-luvun alkupuolella suhtautuminen naiskiekkoiluun oli ajoittain jopa vähättelevää, ei Rantamäki nähnyt esteitä sille, miksi hänestä ei voisi tulla jääkiekkoammattilaista.

"Jos kerran miehetkin voivat, niin minäkin voin. Maailma muuttuu ja kehittyy", Rantamäki ajatteli.

Ja maailma muuttui. Mutta Rantamäki myöntää, ettei hän siitä huolimatta osannut aavistaakaan, että hänen ammattilaishaaveensa toteutuisi Venäjällä. Tai että hän pelaisi ammatikseen vielä yli 40-vuotiaanakin.

– Voin sanoa, että alkuun olin tyhmä, sillä minulla oli paljon ennakkoluuloja. Mutta Venäjä on kasvattanut minua ja opettanut ihmisenä. Kaikessa on puolensa, Rantamäki sanoo 12 Venäjä-kauden jälkeen.

Yhdysvaltojen Jocelyne Lamoreux ja Karoliina Rantamäki.
EPA

Karoliina Rantamäen tämä kausi päättyi aiemmin kuin hän oli odottanut. Hänen edustamansa SKIF Nizhni Novgorod hävisi sarjan hallitsevalle mestarille Agidel Ufalle välierissä otteluvoitoin 1–2. Ja tapa, jolla tappio tuli, oli karvas: SKIF johti kolmatta ottelua kolmannessa erässä 3–0, mutta Ufa tasoitti pelin 32 sekunnissa ja vei Olga Sosinan johdolla voiton jatkoajalla 4–3.

Liki kaksi viikkoa myöhemmin tappio kirpaisee yhä Rantamäkeä, joka on saapunut pitkän talven jälkeen kotiseudulleen Vantaalle. Toinen perättäinen pronssimitali ei häntä lämmitä, sillä viisi vuotta sitten SKIF voitti mestaruuden.

– Ei ollut meidän joukkueemme aika. Se ei ollut kypsä joukkue voittamaan, sillä voittaminen vaatii joukkueelta paljon henkistä kovuutta, Rantamäki sanoo myyrmäkeläisessä kauppakeskuksessa kahvin juonnin ohessa.

Rantamäki tietää olevansa kunnianhimoinen urheilija. Hän on ollut sitä jo pienestä pitäen, sillä hän halusi aina voittaa ja olla paras. Sama voitonnälkä on vienyt häntä eteenpäin kaikki nämä vuodet kaikissa lajeissa, joita hän on harrastanut.

Rantamäki oli kuin syntynyt luistimille, sillä hän sai ensimmäiset kaunoluistimensa jo kaksivuotiaana. Muun muassa Emmi Peltosta, Alisa Dreita ja Ari-Pekka Nurmenkaria valmentanut Sirkka Kaipio kouli hänestä taitoluistelijaa, mutta joukkuelajit kiehtoivat enemmän.

– Ei varmaan yllätä, että taitoluistelussa vahvuuteni ei ollut taiteellinen puoli, mutta olin hyvä ja vahva hypyissä, Rantamäki naurahtaa.

Rantamäen nuoruudessa ei jääkiekossa ollut tyttöjoukkueita samaan tapaan kuin tänä päivänä. Niinpä Rantamäki pelasi jo ala-asteikäisenä parin kauden ajan EVU:n naisten joukkueessa.

Uudet pelaajat ymmärsivät nopeasti homman nimen: jokaisella oli oma, tärkeä roolinsa ja joukkueen etu meni pelaajan edun edelle.

12-vuotiaana Rantamäki päätti lopettaa taitoluistelun ja keskittyä talvisin jääkiekkoon ja kesäisin jalkapalloon. Lajivalinnan seurauksena hän vaihtoi seuraa ja siirtyi Kiekko-Espoon naisten SM-sarjajoukkueeseen. Hän oli nuoresta iästään huolimatta varsin taitava pelaaja, joten peliaikaa irtosi, ja se riitti Rantamäelle.

– Ymmärsin kyllä, että joukkuekaverini ovat todella paljon vanhempia, mutta siinä vaiheessa, kun laitetaan kamat päälle ja mennään kaukaloon, ei katsota, minkä ikäisiä ollaan.

Espoon vuodet kasvattivat nuorta pelaajalahjakkuutta ja opettivat hänelle ennen kaikkea henkistä vahvuutta. Vaikka Rantamäki on urallaan voittanut useita mitaleita, pitää hän yhä Kiekko-Espoossa ja myöhemmin Bluesissa viettämäänsä aikaa kaikkein parhaana.

– Meillä oli joukkueessa oikeasti niin sanotusti sininen sydän. Uudet pelaajat ymmärsivät nopeasti homman nimen: jokaisella oli oma, tärkeä roolinsa ja joukkueen etu meni pelaajan edun edelle.

Se, että joukkue oli aina etusijalla, näkyi myös tuloksissa: kun neljä SM-pronssia voittaneesta Kiekko-Espoosta tuli Blues, nousi se kultakantaan ja voitti peräti seitsemän peräkkäistä Suomen mestaruutta.

Samalla Rantamäestä tuli niin Kiekko-Espoolle kuin Bluesillekin elintärkeä pelaaja: pelaamiensa 15 kauden aikana hänestä tuli espoolaisen kiekkoilun pistepörssin kaikkien aikojen ykkönen sekä eniten pelejä pelannut pelaaja.

Bluesin joukkue tunnettiin tuohon aikaan erityisesti henkisestä vahvuudestaan. Sille ei mikään takaa-ajoasema ollut liian vaikea ja jokainen pelaaja uskoi voittoon niin kauan, kun peliaikaa oli jäljellä.

– Mestaruudet ja voitot kasvattivat uskoamme, ja vastustajien pelko siitä, nousemmeko taas voittoon, näkyi selvästi. Jo yhden takaiskumaalin jälkeen vastustajan pelaajista saattoi tulla viisi senttiä lyhyempiä, Rantamäki kuvailee.

– Eikä edes puhuta taidollisista asioista, vaan henkisistä. Meillä oli ajatus siitä, että voimme aina voittaa. Ja niin usein kävikin.

Karoliina Rantamäki

Keväällä 2007, yhden pronssikauden jälkeen, Karoliina Rantamäki juhli jälleen Suomen mestaruutta Bluesin kanssa. Vastustajista ei löytynyt Rantamäelle pysäyttäjää, sillä loppuotteluiden 14 maalista hän viimeisteli 8. Tämän lisäksi hän oli koko sarjan paras maalintekijä ja pistenainen, arvokkain pudotuspelien pelaaja ja All Star -kentällisen selkeä valinta.

Pelaamisen ohella Rantamäki oli opiskellut ja oli viittä vaille valmis tradenomi. Hän oli saanut juuri hyvän työn talousjohtajan assistenttina ja nautti olostaan. Mutta yksi puhelu muutti kaiken.

SKIF Nizhni Novgorodin omistaja, liikemies Sergei Kolotnev oli kauden aikana iskenyt silmänsä neljään suomalaispelaajaan – Rantamäkeen, Emma Terhoon(ent. Laaksonen), Noora Tallukseen ja Kati Kovalaiseen – ja hän halusi heidät joukkueeseensa.

Rantamäkeä oli jo lukioaikana houkuteltu ulkomaille pelaamaan. Tuolloin kyseessä olisi ollut pohjoisamerikkalainen yliopisto, mutta Rantamäki ei halunnut opiskelijaksi, vaan ammattilaiseksi. Hänen ystävänsä olivat Suomessa, eivätkä vieras maa ja vieras kulttuuri houkutelleen lukioikäistä pelaajaa, mutta nyt aika oli kypsempi. Ja kyse oli vielä ammattilaissarjasta.

Rantamäki myöntää, että ajatus Venäjästä sai hänet skeptiseksi. Toisaalta tuolloin puhuttiin vain yhdestä kaudesta, noin puolesta vuodesta, ja kun työpaikaltakin näytettiin vihreää valoa ja luvattiin virkavapaata, päätti Rantamäki ja koko nelikko tarttua haasteeseen.

– Espoosta oli vaikea lähteä pois, mutta ammattilaisuus oli unelmani. Halusin katsoa sen kortin.

Kun lähdön aika syksyllä tuli, neljä naista peli- ja vaatelaukkuineen ahtautui Tikkurilan asemalta junaan. Yhteisessä hytissä oli ahdasta, mutta matka sujui joutuisasti ja Moskovassa heistä pidettiin hyvää huolta. Sillä vasta tuolloin heille selvisi, ettei hieman yli 400 kilometrin päässä sijaitsevan Nizhni Novgorodin jäähalli ole vielä valmis, ja nelikko sai asua kuukauden verran moskovalaisessa hotellissa.

Tällaiseen toimintaan Rantamäki on tottunut jo Venäjällä, eikä hän hermostu vastoinkäymisistä tai ongelmatilanteista. Hän on sopeutunut ja osaa suhtautua asioihin rennosti.

– Ehkä se on venäläistä elämää. Aika nopeasti opin, että jos jotain luvattiin huomiseksi, niin se tarkoitti aikaisintaan ensi viikolla. Jos taas puhuttiin ensi viikosta, niin sitä ei ehkä tapahtunut koskaan. Mutta jos siihen ei pysty itse vaikuttamaan, niin parempi kai se ensi viikolla on kuin ei koskaan. Asiat voisivat olla huonomminkin, Rantamäki naurahtaa.

Olen yrittänyt kertoa heille, miten onnekkaassa asemassa he ovat, kun heidän ei tarvitse sen lisäksi käydä töissä tai opiskella.

Suomalaisnelikon kausi päättyi mestaruusjuhliin. Seuraavalle kaudelle Rantamäki sai Kovalaisen lisäksi uudet suomalaiset pelikaverit rinnalleen, mutta kolmantena vuotena hän jäi seuran ainoaksi suomalaiseksi.

Kaudet vaihtuivat, mutta Rantamäki pysyi Venäjällä. Työ kotimaassa odotti pitkään ja useana vuonna firman talousjohtaja kysyi, joko nyt hänen assistenttinsa palaisi takaisin. Mutta Rantamäki ymmärsi, että hän ehtii vielä tulevaisuudessa istua toimistossa, jääkiekkoa hän ei pelaisi ammatikseen eläkkeeseen asti.

Ero suomalaisen ja venäläisen naiskiekkoilun välillä on aiheuttanut Rantamäelle välillä suuriakin hämmennyksen tilanteita. Jo se, että hän saa pelaamisesta palkkaa, oli hänelle suuri asia.

– Venäjällä pelaajat puhuvat aina, että he menevät töihin ja jotkut valittavat olevansa poikki parin tunnin treeneistä. Olen yrittänyt kertoa heille, miten onnekkaassa asemassa he ovat, kun heidän ei tarvitse sen lisäksi käydä töissä tai opiskella.

Myös siinä missä Suomessa pelaajat harjoittelevat kehittyäkseen pelaajina, venäläispelaajien suhtautuminen ei aina ole yhtä innokasta. Rantamäen mukaan monet tyytyvät siihen, mitä valmentajat käskevät ja tekevät vain vaaditun.

– Meitä suomalaisia pidettiin aluksi hulluina, kun teimme niin paljon. Yritin selittää heille, että me haluamme tehdä ja meillä harjoitteleminen perustuu siihen, että teemme itse ja meihin luotetaan.

Nykyisin venäjää sujuvasti puhuva Rantamäki on viihtynyt Nizhni Novgorodin miljoonakaupungissa, joka on historialtaan vanha ja kiehtova. Paikallisesta kulttuurista kiinnostuneelle suomalaispelaajalle tärkeintä on kuitenkin ollut se, että hän on kokenut kuuluvansa joukkueeseen.

– Olen tullut osaksi joukkuetta. Samalla tavalla kuin olin aikoinaan Espoossa lojaali joukkueelle, niin Venäjällä olen aina ollut SKIF. Se on minun joukkueeni.

Suomen pelaajat juhlivat Vancouverin olympialaisten pronssiottelun voittomaalia.
EPA

Vancouverin olympiakisojen ajaksi Canada Hockey Placeksi nimetyssä jäähallissa 16 398 katsojaa seurasi Suomen ja Ruotsin välistä pronssiottelua vuonna 2010. Ottelu oli edennyt varsin tasaisissa merkeissä ja Ruotsi oli onnistunut tasoittamaan kaksi kertaa Suomen maalin johdon.

Ottelu oli edennyt jatkoajalle ja sitäkin oli pelattu jo kaksi ja puoli minuuttia, kun Suomi käänsi pelin hyökkäyspäähän. Maalin edessä Rantamäen syöttö muutti ruotsalaispelaajasta suuntaa.

Rantamäelle seuraavat hetket olivat kuin elokuvista: aika tuntui hidastuvan, kun kiekko ylitti maaliviivan. Pelaajat tuulettivat villisti, mailat, hanskat ja kypärät lentelivät. Rantamäellä itsellään meni hetken aikaa tajuta, mitä oli tapahtunut. Hän oli tehnyt maalin, ottelu oli ohi ja Suomi oli voittanut historian toisen pronssin naisten jääkiekossa.

Rantamäki muistaa nuo hetket ja tunteet yhä selvästi. Hän oli siihen mennessä ja sen jälkeenkin pelannut maajoukkuepaidassa monet arvokisat ja kokenut monia pettymyksiä, mutta myös hienoja hetkiä.

Maajoukkueen peli oli tuona aikana muuttunut vauhdikkaammaksi, taidokkaammaksi ja kurinalaisemmaksi. Myös medianäkyvyys muuttui olympiastatuksen myötä ja pronssimitalit ruokkivat kiinnostusta.

Kaikkiaan Rantamäki pelasi maajoukkueessa 20 vuoden ajan, mukaan mahtuivat kahdet olympialaiset ja kaksi olympiapronssia sekä peräti 13 MM-kisat ja kahdeksan MM-pronssia. Näillä tilastoilla hän on Suomen kaikkien aikojen pelaajia ja on Riikka Sallisen jälkeen tilastoissa kärkikahinoissa mukana niin pisteissä, maaleissa kuin syötöissäkin.

Rantamäen maajoukkueura päättyi kuitenkin yllättäen keväällä 2016, kun hän luki netistä, ettei mahtunut Kanadaan matkaavaan MM-joukkueen kokoonpanoon. Päävalmentaja Pasi Mustosen mukaan Rantamäki ei täyttänyt siihen vaadittuja kriteereitä, jotka olivat pelilliset asiat, pelaajan sopivuus ja joukkueen yhtenäisyys.

Tilanne oli Rantamäelle järkytys, mutta hän elätteli kuitenkin toiveita päästä maajoukkueeseen takaisin myöhemmin. Näin ei kuitenkaan käynyt. Ja viime keväänä myöhemmin hänen nimensä nousi otsikoihin MTV:n jutussa (siirryt toiseen palveluun), joka koski maajoukkueessa tapahtunutta kiusaamista. Rantamäki oli ollut sekä ottavana että antavana osapuolena.

Joskus tulee mieleen, että olisinko voinut tehdä jotain, että asiat olisivat menneet toisin.

Laineet ovat nyt laantuneet molemmissa tapauksissa. Rantamäki on hyväksynyt maajoukkueuransa päättyneen ja aikoo seurata esimerkiksi Espoon MM-kisoja tiiviisti katsomon puolelta, maajoukkueessa taasen on toimintakulttuuri muuttunut. Silti aina maajoukkuepelien aikaan asiat pyörivät hänen mielessään.

– Joskus tulee mieleen, että olisinko voinut tehdä jotain, että asiat olisivat menneet toisin, Rantamäki myöntää.

– Toisaalta en tehnyt, eikä tehnyt kukaan muukaan. Tilanne oli ja on edelleen se, mikä on, ja sitä on enää turha jossitella. Kaikella on tarkoituksensa ja aika parantaa haavat.

41-vuotias Rantamäki pohti jo Vancouverin olympialaisten jälkeen omaa peliuraansa ja sanoi tuolloin jatkavansa eteenpäin kausi kerrallaan. Nyt yhdeksän vuotta myöhemmin tilanne on yhä sama. Sen hän tietää, että pelit jatkuvat varmasti, mutta joukkue on vielä auki.

– On hyvin todennäköistä, että pelaan ensi kaudella Suomessa, mutta olen tähän ikään oppinut, että koskaan ei voi sanoa ei koskaan.

Rantamäki myöntää, että hänellä riittää yhä pelihaluja, mutta hän haluaa olla myös joukkueelleen hyödyksi ja pystyä auttamaan sitä. Jos Rantamäki palaa Suomeen, hän joutuu todennäköisesti luopumaan myös ammattilaisuudesta. Toisaalta Suomessa puoliammattilaisuuskin voi olla ihanteellinen ratkaisu.

– Katsotaan, mihin keskustelut johtavat, minulla ei ole kiire päätöksen kanssa, Rantamäki sanoo ja toteaa hämmästelevänsä yhä omaa uraansa.

– Pakko myöntää, että en olisi aikoinaan kuvitellut, että pelaisin vielä tämän ikäisenä. Voin olla vain kiitollinen, että saan vielä pelata.

Naisten MM-kisat pelataan Espoossa 4.–14. huhtikuuta. Yle välittää kanavillaan Suomen ottelut ja ratkaisupelit. Venäjä-Suomi-ottelua voi seurata TV2:sta ja Yle Areenasta kello 15.40 alkaen sekä Yle Puheen Jääkiekkokierroksella kello 16.30 alkaen.

Lue myös:

Noora Räty uskoo, että naisjääkiekko saa uuden ja paremman sarjan, vaikka CWHL lopettaa – "Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen ovi aukeaa"

Rajahuhta valittiin viimeisenä – tässä on Naisleijonien MM-kisajoukkue

Maailmanmestaruuden metsästys alkaa – näin seuraat Naisleijonien pelejä MM-kotikisoissa!

Naisleijonien superlahjakkuudet ovat tehneet vaikutuksen päävalmentajaan, joka luottaa joukkueen saumattomaan yhtenäisyyteen – "Parempi ihminen on parempi pelaaja"

Naisten MM-kisojen uudistus vie koko lajia eteenpäin – tulokkaat haastavat lohkonsa vastustajat tosissaan: "Japani on tällä hetkellä vaarallisempi kuin Tshekki"

Suomen vahvuudet ovat maalivahdeissa ja joukkuepelissä – maalinteon ja puolustuksen on oltava timanttista, jotta kiekkojätit kaatuvat MM-kisoissa

Näin MM-mitalit jaetaan: valtikka pysyy Pohjois-Amerikassa, mutta Naisleijonat voi yltää historialliseen suoritukseen kotikisoissa – "Haluaisin uskoa, että Suomi vie kirkkaimman mitalin"

Kirjeikoni

Tilaa Yle Urheilun uutiskirje ja muita uutiskirjeitä!

Saat Ylen parhaat sisällöt suoraan sähköpostiisi! Tilaa niin monta kirjettä kuin haluat!

Siirry tilaamaan

Suosittelemme

Tuoreimmat