Petteri Piironen rikkoi hiljaisuuden Kalevan kisoissa – antoi havainnollisen esimerkin suomalaisen valmennuksen ongelmista: "Alakerroksissa"

Keihäänheiton lajivalmentaja Petteri Piironen toivoo, että suomalaisessa yleisurheiluvalmennuksessa tukeuduttaisiin jatkossa enemmän tutkittuun tietoon.

Petteri Piironen Kuva: Yle

Hyväntuulinen Petteri Piironen istuu lappeenrantalaisen kauppakeskuksen kahvilaan perjantaina. 42-vuotias keihäsvalmentaja on saapunut viikonlopuksi Kalevan kisoihin valvomaan paitsi omia suojattejaan myös lajin kotimaista etua, sitä edellyttää lajivalmentajan titteli. SM-kisat sytyttävät edelleen liekin Piirosessa, joka omalla urallaan heitti parhaimmillaan 76,38 vuonna 1995. Kuortanelaisen ilme kuitenkin vakavoituu, kun keskustelu kääntyy keihäänheiton nykytilaan. Tarkemmin: valmennuksen nykytilaan.

Piironen on kartoittanut keihäänheiton kotimaista tilaa nykypestissään kesästä 2016 alkaen, ja muutos verrattuna esimerkiksi 1990-luvulle on valmentajan mukaan suuri.

– Pystytäänkö Suomessa vastaamaan kansainvälisen tason huippuvalmennukseen OTO-pohjalta (oman toimensa ohella)? Nykyisin kansainvälinen huippuyleisurheilu on asiantuntijoiden välistä tiimityötä urheilijan ympärillä, ja huipputulokset vaativat absoluuttisen kovaa fyysistä suorituskykyä ja lajiosaamista, Piironen sanoo.

Piirosen mukaan suomalaisessa valmennuskulttuurissa on monilta osin jämähdetty vanhoihin, 1970–1990-luvuilla vallalla olleisiin harjoituskäytäntöihin, joissa vannotaan maksimivoiman nimeen. Hänen mukaansa vanhoihin perinteisiin liittyy ongelma, koska nykyinen urheilija-aines on isossa otannassa erilaista kuin ennen.

Petteri Piironen pokkasi Vuoden valmentaja -tittelin Urheilugaalassa tammikuussa 2016. Kuva: Petteri Paalasmaa / All Over Press

– Aiemmin lasten arki piti sisällään paljon liikuntaa, "piiloharjoittelua". Pelattiin, leikittiin, hypittiin, heitettiin ja juostiin enemmän kuin nyt, minkä ansiosta tuki- ja sidekudokset vahvistuivat jo nuorena ikään kuin huomaamatta. Ja kun jänteet välittivät voimaa lihakselta toiselle, kyky välittää voimaa oli luontaisesti kehittynyt hyvälle tasolle. Sen päälle pystyttiin tekemään maksimivoimaa, ja muut voiman eri osa-alueet kehittyivät siinä samassa.

Piirosen mukaan nykyisin nuoriso on passiivista, eikä esimerkiksi elastisuus kehity heillä luontaisesti. Mikäli harjoittelu rakennetaan liiaksi 1980-luvun maksimivoimamentaliteetille, lajivalmentajan mukaan loukkaantumisriski on huomattava.

– Valmennusprosessi on rakennettava aiempaa tarkemmin ja huolellisemmin, jotta huipputulokset mahdollistava lajinomainen suorituskyky voidaan rakentaa nykyajan urheilijalle, Piironen sanoo.

Kuortaneella valmentava Piironen jakaa valmennuksen kuuteen portaaseen: huonoimmasta alkaen trendit, perinteet ja auktoriteetti sekä kolmelta ylimmältä portaalta löytyvät yhtenä yritys ja erehdys, seuraavana looginen päättely ja ylimpänä tutkittu tieto ja faktat.

– Suomessa liikutaan valitettavan usein alakerroksissa, Piironen korostaa ja sanoo, ettei ole itsekään ollut valmentajana valmis paketti – eikä ole sitä vieläkään.

Myös hän on käynyt edellä mainitsemansa portaat.

– Lähdin tietenkin itse rakentamaan siitä, mitä oma valmentajani Kari Ihalainen oli opettanut minulle aikoinaan.

– Kun se ei tuottanut kymmenen vuoden aikana toivottuja tuloksia, aloin miettiä, mikä tässä menee pieleen. Urheilija-aines muuttuu tietysti jatkuvasti, sanoo kuuden eri maan ennätyksen valmentanut Piironen, jonka tunnetuin asiakas oli kenialainen vuoden 2015 maailmanmestari Julius Yego.

Vaikka mainetta ja kunniaa on kertynyt, Piironen on joutunut pysähtymään yrityksen ja erehdyksen portaalla vielä viime vuosinakin. Esimerkkinä hän mainitsee tänä kesänä läpi lyöneen suojattinsa Toni Kuuselan.

– Elettiin muistaakseni loppuvuotta 2016, kun markkinoille tuli YoYo-niminen voimaharjoituslaite, jolla kehitetään eksentristä voimantuottoa. Väline maksoi neljä tonnia, eikä minulla tai Kuortaneen urheiluopistolla ollut resursseja ostaa sitä. Silloin mietin, että vastuskumeilla voisi hakea vastaavaa eksentristä lihastyötä.

– Tonin tapauksessa nopea voimantuotto kehittyikin nopeasti, ja kevennyshypyssä 53 sentin ennätys koheni kolmen kuukauden harjoittelulla 66 senttiin. Innostuimme kuitenkin liikaa ja teimme liian paljon, mikä johti hermoston ylikuormittumiseen ja sukellukseen parissa viikossa takaisin 53 senttiin, Piironen avaa.

Apua yliopistomaailmasta

Sittemmin Piironen on rakentanut valmennusfilosofiaansa yhä voimakkaammin tutkitun tiedon varaan. Avuksi on tullut muun muassa Jyväskylän ylipistosta valmistunut valmennus- ja testausopin maisteri, voima- ja fysiikkavalmentaja Tuomas Rytkönen. Hän on valmennus- ja koulutustyön lisäksi kirjoittanut voiman lajien harjoittamisen kokonaistutkimusnäyttöä yhteen nivovan Voimaharjoittelun käsikirjan.

– Vuodesta olen 30 viikonloppua viemässä näyttöön perustuvan voimavalmennuksen ilosanomaa eteenpäin kouluttajan roolissa, Rytkönen kertoo puhelimitse.

Kun puhutaan nopeusvoimalajeista kuten keihäänheitto, Rytkönen kummeksuu maksimivoimaa kuuluttavien koulukuntien jääräpäisyyttä.

– Keihäässä voimantuottoaika on heittovaiheessa vain reilu sekunnin kymmenys, ja hermolihasjärjestelmältä kestää maksimaalisen voiman tuottamiseen perimästä, liikkeestä ja harjoitustaustasta riippuen 0,5 sekunnista kolmeen sekuntiin. Eli pelkällä maksimivoimalla ei sinänsä itsessään tee mitään, mutta sitä tarvitaan riittävä määrä pohjalle, koska nopeastikaan ei voi nyhjästä tyhjästä, Rytkönen sanoo.

Maksimivoima on siis keihäänheittäjälle vain pohjaominaisuus. Rytkösen mukaan tieteellisesti ratkaisevimmat ominaisuudet ovat voimantuottonopeus eli kuinka ison prosenttiosuuden maksimivoimareservistään pystyy käyttämään lyhyessä rajoitetussa ajassa itse lajisuorituksessa ja kimmoisuus.

– Keihäässä korostuvat elastisuus ja kimmoisuus, kuinka hyvin kehon kudokset, jänteet ja lihasten elastiset osat pystyvät varastoimaan ja vapauttamaan elastista energiaa.

Haasteita kokonaisuuden hallinnassa

Vaikka Rytkönen näkee suomalaisessa valmennuskulttuurissa paljon parantamisen varaa, hän korostaa, ettei niputtaisi aihetta yhden otsikon alle.

– Se olisi aika groteskia, sillä Suomeen mahtuu monenlaista valmennusta. Lievemmin mietittynä mielestäni ison kokonaisuuden rakentaminen on monesti se ongelma. Näen paljon, että valmentajilla on ihan hirmu määrä hyviä harjoitteita ja että yksittäisiä treenejä osataan suunnitella hyvin. Mutta haasteita tulee koko harjoituskauden yleisominaisuus-lajiominaisuusjatkumon rakentamisessa niin, että osattaisiin kehittää ensin tarvittavia pohjaominaisuuksia jalostusominaisuuksia ylläpitäen ja myöhemmin jalostusominaisuuksia pohjaominaisuuksia ylläpitäen.

– Esimerkiksi kasvaneen maksimivoimareservin päälle on hyvä rakentaa voimantuottonopeutta ja kimmoisuutta. Kohti kilpailukautta mentäessä harjoittelun tulisi muuttua liikemalleiltaan, voimantuottoajoiltaan ja lihastyötavoiltaan yhä lajinomaisemmaksi. Kehittävien ja ylläpitävien harjoitusmäärien vuorottelu eri ominaisuuksien kehityskausilla ja oikeiden liikevalintojen teko tukemaan tavoiteominaisuuksien kehittymistä ovat avainasemassa onnistuneessa harjoittelun ohjelmoinnissa, Rytkönen luettelee.

Hän myöntää, että esimerkiksi harrastuksekseen käytännön valmennusta tehneen ja vahvaan teoriataustaan pohjaavan valmentajan on ajoittain haastavaa löytää yhteistä kieltä.

– Tietyt asiat voivat olla niin monimutkaisia pohjimmaiselta luonteeltaan, että niitä on alkuun vaikea ymmärtää ilman tiettyä pohjakoulutustasoa. Tällöin puhe voi herättää, että mitäs teoreetikoiden pelleilyä tämä on. Se on harmittavaa, mutta varsin inhimillistä, Rytkönen sanoo.

Rytkönen toivoo, että asiantuntijaosaamista saataisiin tulevina vuosina valjastettua nykyistä paremmin suomalaisen yleisurheilijan käytännön arkeen. Tässä Rytkönen ja Piironen yhdistivät voimansa viime vuonna, ja kaksikon valmennuspoolista kovinta tulosta on tehnyt jo aiemmin mainittu Toni Kuusela.

Vuodessa huima kehitys

Kun yhteistyö urheilijan ja valmentajien välillä alkoi keväällä 2018, Kuuselan ennätys oli 74,35. Vuotta myöhemmin se kirjataan jo numeroin 83,40.

– Kun olen kertonut liikuntabiologian saralla työskenteleville kavereille, mitä olemme tehneet, he eivät ole tuloksista yhtään ihmeissään. Sen sijaan käytännön puolelta ihmettelyä on ollut. Toisaalta siihen ei kannata suhtautua vastakkainasettelun kautta, Rytkönen sanoo ja jatkaa:

– Uskallan väittää, että raa'an lajinomaisen tehontuoton kehittäminen kokonaistutkimusnäyttöä käytäntöön soveltavalla voimavalmennuksella on ollut yksi ratkaiseva tekijä. Toki pelkän tehontuoton ja kimmoisuuden avulla keihästä ei heitetä pitkälle, jos ei osaa heittää keihästä. Tarvitaan siis myös hyvää taitovalmennusta.

Toni Kuusela. Kuva: Vesa Pöppönen / AOP

Piironen korostaa, että Suomen kokoisen keihäskansan olisi kyettävä tehostamaan tiedonjakoa. Hän hämmästeleekin, miksi Kuortaneella järjestetyissä kansainvälisissä keihässeminaareissa osanotto on ollut suorastaan hälyttävällä tasolla.

– Näissä seminaareissa on ollut alle kymmentä keihäsvalmentajaa. Tietävätkö siis suomalaiset keihäsvalmentajat kaikesta kaiken, vai miksi he eivät halua tulla kuuntelemaan, miten kansainväliset huiput harjoittelevat? Ja jos tiedetään kaikesta kaikki, miksi niin monen nuoren urheilijan urakehitys tyssää juniorisarjojen jälkeen?

– Täällä Kalevan kisoissa on kuitenkin noin 20–25 valmentajaa, ja Suomessa kaikkiaan on 30–50 keihäsvalmentajaksi itseään tituleeraavaa. Jostain syystä muiden tekeminen ei selvästikään kiinnosta, vaan sitten valmennetaan perinteillä ja trendeillä, Piironen sanoo.

Missä suomalaisten valmentajien keskinäinen yhteydenpito?

Hän toivoo, että valmentajilla olisi kykyä itsekritiikkiin ja tarkastella omaa osaamistaan kriittisesti.

Hän korostaa, että keihäällä on paljon sukulaislajeja, kuten kriketti ja baseball, joissa tehdään laadukasta kansainvälistä tutkimusta yliolanheittämisestä. Piironen toivookin, että jatkossa suomalaisessa yleisurheilukulttuurissa ei nojattaisi pelkkiin esimerkkeihin ja olettamuksiin, vaan tutkimustiedolla olisi myös aiempaa enemmän jalansijaa.

Petteri Piironen. Kuva: Tomi Hänninen.

– Suomalainen kulttuuri on muuttunut esimerkkien kautta. Valmentajat eivät usko tutkimustietoa, vaikka se olisi kuinka luotettavaa ja sitä olisi tehty kuinka paljon. Uskotaan vain esimerkkeihin, joiden on lisäksi tultava nimeonomaan lajin sisältä, omasta kulttuurista. Ei riitä, että saksalainen tai tshekkiläinen tai joku muu tekee, vaan sen on tähän asti täytynyt olla suomalainen.

– Jos ymmärtäisimme harjoittelun kokonaisuutta paremmin, tuloksemme keihäsmaana voisivat olla huomattavasti parempia, eikä sattumalla olisi niin isoa roolia, Piironen sanoo.

Mikään ei kuitenkaan saa olla liian pyhää. Jottei juttu menisi liian paatokselliseksi, lajivalmentaja väläyttää kykyään vitsailla sydämen asiastaan.

– Loppujen lopuksi keihäs on aika yksinkertainen laji, jos haluaa heittää 90 metriä. On törmättävä tukijalkaan nopeudella noin 6,5 metrin sekunnissa. Se edellyttää maksimijuoksuvauhtia, joka on ristiaskelvaiheessa 7–8 metriä sekunnissa. Polvikulma ei saisi käydä alle 160 asteen, ja vetopituuden pitäisi olla suurin piirtein sama kuin sylivälin. Sen jälkeen keppi ilmaan lähtönopeudella 30 metriä sekunnissa ja 37–38 asteen lähtökulmaan. Ei tämä niin vaikeaa ole, Piironen sanoo ja virnistää.

Lue lisää: