Henrik Dettmannin kolumni: Mikä yhdistää Dennis Rodmania ja Sinikka Sokkaa? Vastaus kertoo kaiken siitä, mitä absoluuttiselle huipulle yltämiseen vaaditaan

Maksimaaliseen suoritustasoon yltääkseen on uskallettava kohdata heikkoutensa, voitettava luonteensa oikut tai kanavoitava ne oikein, kirjoittaa Henrik Dettmann. 

urheilu
Henrik Dettmann
Henrik DettmannStanislav Krasilnikov/TASS /All Over Press

Kevään aikana, kilpaurheilusarjojen ollessa seisahduksissa, ovat urheiluihmiset ympäri maailmaa linnoittautuneet suurena rintamana seuraamaan dokumenttisarjaa Michael Jordanin Chicago Bulls -dynastiasta. Erinomaisesti toteutetussa, toki yltiöpäisen amerikkalaistyylisessä dokumentissa pääosa sisällöstä on ollut NBA-koripalloa seuranneille entuudestaan tuttua: maailman paras koripalloilija käyttää kaikki keinot piiskatessaan itsestään yhä parempaa pelaajaa.

Mielenkiintoisinta The Last Dance -dokumentissa ei ehkä sittenkään ollut Jordanin ja joukkuetovereidensa muistelot Barcelonan olympiakisojen ”Dream Teamista” tai Bullsin tiukoista ottelusarjoista Indianaa, Utahia ja New Yorkia vastaan. Dokumentin parasta antia ovat taustatarinat jo valmiiksi tutuista pelaajista. Myyttinen ”Air Jordan” oli pohjoiscarolinalainen ”Mike”; se kilpailullinen, kohtelias nuorimies, joka pyysi äitiään lähettämään yliopiston kampukselle postimerkkejä ja taskurahaa, otti kerta toisensa jälkeen katukoriskentällä selkään Larry-isoveljeltään ja törmäsi kolmena perättäisenä keväänä Detroit Pistonsin ylivoimaan itäisen konferenssin pudotuspeleissä.

Jordan olisi moneen kertaan voinut nostaa kätensä pystyyn, valita helpomman tien ja siitä huolimatta elää materialistisesti ruhtinaallisen loppuelämän. Sen sijaan hän kieltäytyi häviämästä ja kanavoi luontaisen kilpailuviettinsä markkinavoimia ja kilpaurheilua muovanneeksi lyömättömäksi henkilöbrändiksi.

Tutuiksi tulivat myös muut tarinat: Phil Jacksonin kasvu hippihenkisestä duunaripelaajasta koko urheilumaailman arvostamaksi ”Zen-mestariksi”, Scottie Pippenin polku äärimmäisestä köyhyydestä maailman parhaiden pelaajien kermaan – ja kuitenkin toissijaiseen asemaan Jordanin valtavassa varjossa. Ja se kohtelias, ujo maatilan poika Dennis Rodman, joka antoi markkinavoimien uskotella itselleen olevansa NBA:n paha poika ja kauhukakara niin voimakkaasti, että hänet löydettiin lopulta nukkumasta ase sylissään omasta autostaan San Antonion areenan parkkipaikalta.

Olennaisimman Rodmanista kertoi dokumentissa kuultu hajamielinen lausahdus keskellä pitkää runkosarjakautta 1997-98: ”Koripalloa pelaisin vaikka ilmaiseksi. Maksun pyydän kaikesta hölynpölystä siitä ympäriltä.”

Kun sisäinen pakko vaatii

Raa’asti jaoteltuna kilpaurheilijat voidaan jakaa kahteen kategoriaan.

Ensimmäisen kategorian pelaajia ajaa eteenpäin sisäinen pakko. Tästä Michael Jordan on sanakirjaesimerkki. Jossain elämänsä vaiheessa nämä pelaajat ovat löytäneet lajinsa ja päätyneet matkalle sen pariin, kunnes ovat huomanneet elävänsä ja hengittävänsä lajia.

Sisäisen pakon ajamat urheilijat tunnistaa usein jo nuorena. He vetäytyvät hiomaan taitojaan, kun ikätoverit keksivät muuta ajanvietettä. He hyödyntävät mielikuvitustaan löytääkseen ympäristöstään kehitykselleen apuvälineitä, ja hakeutuvat ennemmin tai myöhemmin sellaiseen valmennukseen, joka auttaa heitä tyydyttämään sisäisen pakkonsa. Sen pakon, joka vaatii olla sadasosasekunnin tai rinnanmitan haastajiaan parempia. Voisi puhua jopa positiivisesta fanaattisuudesta.

Toinen pääkategoria koostuu kilpaurheilijoista, jotka taipumuksistaan ja taidoistaan huolimatta suhtautuvat lajiin ylimalkaisemmin. He saattavat olla ammattilais- tai jopa maajoukkuetasoa, mutta laji on heille joko rakas harrastus tai lähes kokonaan välinearvoinen. He pelaavat tai harrastavat muista syistä kuin lajin itsensä vuoksi. Esimerkkejä ovat muun muassa faveloista yltäkylläisyyteen hakeutuvat brassifutarit tai sosialismille kunniaa pelannut Neuvostoliiton Punakone. Sama ilmiö näkyy nyt Kiinassa, kertoi shenzheniläinen matkaoppaani Randy viime syksynä.

Tämän kategorian kilpaurheilijat saattavat kohota hetkeksi absoluuttiselle huipulle, mutta urheilu on heille lopulta joko osa laajempaa kokemuspääomaa tai väline muiden tavoitteiden – rahan, kokemusten, sosiaalisen pääoman – saavuttamiseksi. Omaa huippuaan, omaa täyttä potentiaaliaan he eivät kuitenkaan saavuta. Ja oman potentiaalin täyttyminen on kuitenkin kaiken inhimillisen toiminnan tavoite. Siihen urheilu on loistava väline.

Poikkeuksellinen lahjakkuus ja absoluuttinen rakkaus urheilua kohtaan

Ihmiselämä ei ole lineaarinen jana. Matkan varrella ympäristö ja ihmiset muuttuvat, ja ihminen alkaa priorisoida eri asioita.

Riskejä kaihtamattomasta parikymppisestä tulee tietyn tulo- ja suoritustason saavuttamisen myötä turvaa hakeva ja konservatiivista hyvää elämää viettävä kolmekymppinen.

Valistunut arvaukseni on, että Michael Jordanin kesän 1993 lopettamispäätös liittyi tähän kehitykseen. Kun maailman paras koripalloilija huomasi sisäisen pakkonsa hiipuvan, hän ei nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin ripustaa tossut naulaan. Jordanin oli tuuletettava päätään baseballin parissa, kunnes rakkauden liekki koripalloon roihahti uudelleen. Loppu on historiaa.

Sisäinen pakko – pakonomainen tarve paitsi saada jännitettä elämään kilpailun myötä myös tarve haastaa itseään maksimipotentiaalia kohti – ei ole välttämättä pysyvä olotila. Valmentajan on kuunneltava urheilijaa herkästi. Ja urheilijan kuunneltava yhtä herkästi itseään. Sisäisen pakon liekki ei roihua loputtomasti. Kun se roihuaa, se on hyvä mahdollistaja.

Tämä ei tarkoita sitä, että liekin hiipuminen tekisi pelaajasta toteemipaalun – elämäntilanteet muuttuvat ja pelaajat tekevät omat ratkaisunsa. Valmentajan tehtävä on etsiä pelaajiensa motivaatiotekijät ja tunnistaa heidän kehitysvaiheensa. Vaikka yksittäisen pelaajan rakkaus lajiin olisi huippupäivistä hiipunut, pelaaja voi silti omaksumillaan taidoilla auttaa monin tavoin itseään, joukkuettaan ja yhteisöään.

Kun vuosien varrella tarkkailee huipulle pyrkivien koripalloilijoiden kehityskaarta, ratkaiseva ero näyttää löytyvän siitä, ketkä pelaajista rakastavat koripalloa itsessään, ja ketkä taas asioita, joita koripallo heille antaa. Absoluuttisesti korkeimmalle tasolle yltävissä pelaajissa sisäisen pakon liekki on roihunnut pisimpään. Poikkeuksellinen lahjakkuus yhdistyy absoluuttiseen rakkauteen urheilua kohtaan. He palavat halusta pelata, tahtovat aina pallon käsiinsä, urakoivat hiki otsalla oppiakseen uutta. Laji on heille väline itsensä löytämiseen.

Ja koska he ovat lajissaan parhaista parhaimpia, heissä yhdistyvät paradoksaalisesti leikin ja kilpailun elementit. Heillä on aina ylimääräistä aikaa pienpeleille tai heittokisoille, mutta vaakakupin toisessa päässä he vaativat sekä esimerkillään että puheillaan enemmän itseltään ja muilta. Ei ole mikään klishee, että he haluavat voittaa. Asia todella on niin.

Sama pätee yhtä lailla vaikkapa kulttuuriin. Sinikka Sokka rakastaa laulamista niin tulenpalavasti, että nousisi aina uudelleen lavoille, vaikka ei saisi siitä euroakaan. Dennis Rodmanin lausuma, johon ylempänä viittasin, voisi vähän muokattuna olla suoraan Sinikan suusta.

Yltääkseen maksimaaliseen suoritustasoonsa pelaajan on uskallettava kohdata heikkoutensa, voitettava luoteensa oikut – tai kanavoitava ne oikein, jolloin hänestä tulee se pelaaja, joka hänen on tarkoitus olla. Vain lajiaan rakastavan pelaajan energiat ovat vapaat. Eihän rakkaudessa ole koskaan kyse siitä, mitä saan, vaan siitä, mitä annan.

Tästä elävä todiste on The Last Dance -dokumenttiin ikuistettu Jordanin sitaatti: ”Olen epäonnistunut yhä uudelleen ja uudelleen elämäni aikana, ja juuri siksi olen menestynyt.” Samaa paloa itsensä ylittämiseen ei ole huippu-urheilijalla, joka suhtautuu lajiinsa välinearvoisesti.

Suurin opetus kuuluu: he, jotka ovat uhranneet eniten, luovuttavat viimeisinä.

Henrik Dettmann on Susijengin päävalmentaja ja Urheiluhullut-ohjelman vakiovieras. Urheiluhullut maanantaisin Radio Suomessa klo 18.08 ja podcastina Yle Areenassa.

Lue myös:

Henrik Dettmannin kolumni: On aika näyttää, että opimme 90-luvun laman virheistä – ratkaisu lasten auttamiseen ja kansanterveyden vaalimiseen löytyy läheltä

Henrik Dettmannin kolumni: Urheilumogulit haukkuivat kommunistiksi, rautanyrkit ja kovanaamat sulkivat toisinajattelijan pois – joko nyt Suomessa koittaisi uusi aika?

Henrik Dettmannin kolumni: 350 miljoonan euron museomääräraha? Olympiastadionin käyttötavat pitää nyt miettiä uudelleen

Henrik Dettmannin kolumni: Menestymiseen ei Suomessa tarvita sinisiä silmiä, vaaleaa tukkaa ja kirkonkirjoista haettuja sukutauluja

Kirjeikoni

Tilaa Yle Urheilun uutiskirje ja muita uutiskirjeitä!

Saat Ylen parhaat sisällöt suoraan sähköpostiisi! Tilaa niin monta kirjettä kuin haluat!

Siirry tilaamaan

Suosittelemme

Tuoreimmat