Kun aikuisten miesten itkulle ei ollut tulla loppua – kansan snookermestari Jimmy White on häkellyttävä sukupolvikokemus, jota vain harva suomalainen voi ymmärtää

Lajilegenda Jimmy White kävi Yle Urheilun kanssa läpi uskomatonta snookeruraansa.

snooker
Jimmy White (vas.) ja Tony Meo ponnistivat snookerissa huipulle Lontoon Tootingista.
Jimmy White (vas.) ja Tony Meo ponnistivat snookerissa huipulle Lontoon Tootingista. Getty Images

Myöhäinen maanantai-ilta on kääntymässä jo tiistain puolelle Englannin Sheffieldissä. Eletään toukokuun 2. päivää vuonna 1994.

Teräskaupungin kansainvälisesti tunnetuimmasta maamerkistä, snookerin MM-turnausta isännöivästä Crucible-teatterista, astelee ulos mies, jonka askel on kuin lyijyä. Syy on selvä: vain alle puoli tuntia sitten hän on hävinnyt snookerin MM-finaalin erin 17–18. Oloa ei helpota, että tappio MM-finaalissa on uran kuudes ja nyt jäsenissä painava tuorein jo viides peräkkäinen.

Crucible-teatterista on pelaajien hotellille vain parisataa metriä. Lyhyen kävelymatkan aikana mielessä pyörii uudestaan ja uudestaan yksi kysymys: miten taas kävi näin?

Hotellin aulassa on vastassa väkijoukko. Se koostuu paitsi perheestä ja ystävistä myös täysin ventovieraista ihmisistä, joista valtaosa on miehiä. Tuntemattomat miehet eivät pidättele tunteitaan, he itkevät. Yksi heistä hyökkää kaulaan, hetken kuluttua toinen seuraa perässä.

Tunnelma on kuin hautajaisissa. Kyynelten ja halausten keskiössä yksi pysyy vahvana ja lohduttaa muita. Ottaa jokaisen huomioon ja nostaa lohdutettavan kuvainnollisesti jaloilleen rohkaisevilla sanoilla.

– Hei, älä huoli. Se on vain peliä. Kyllä se siitä.

Lohduttaja on jälleen yhden tyrmäyksen MM-finaalissa kokenut Jimmy White. Ja tänään on hänen syntymäpäivänsä. Tappiota pahoittelevien määrä kasvaa illan pidetessä useisiin satoihin. 32-vuotias White huomioi jokaisen luokseen tulevan.

Vaikka kyseessä on yksi Englannin tunnetuimmista urheilijoista, kadunmiehen ei tarvitse jännittää kohdatessaan Whiten. Jos saarivaltakunnan toisen suosikkilajin, jalkapallon, nimimiehet ovat hyvin varjeltuja ja sitä kautta etäisiltä tuntuvia tähtiä, White on veistetty täysin eri puusta.

Illan ja yön aikana sadat tuopit nousevat Sheffieldissä People's Championille, vapaasti suomennettuna Kansan mestarille. Ja kuten aina Whiten tapauksessa, mestari on vain yksi muista.

14-vuotiaana perheen tulokuningas

Vaikka edellä kuvatuista MM-finaalin jälkimainingeista on ehtinyt vierähtää jo 26 vuotta, tapahtumat ovat olleet viime aikoina tapetilla muidenkin kuin Whiten mielessä.

Koronaviruspandemia on horjuttanut maailmanmenoa siinä määrin, että valtaosassa yhteiskuntia ihmisten elämää on rajoitettu monin tavoin. Kun Englannissa rajoitettiin ihmisten liikkumista, televisiokanavat tarjoilivat uusintoja vanhoista urheiluklassikoista. White sai osansa, kuusin kappalein.

– Näin tv:stä uusintana kaikki MM-finaalit, joissa pelasin. Olin vaikuttunut pelistäni etenkin vuoden 1984 finaalissa, White kertoo Yle Urheilulle puhelimitse ja viittaa ensimmäiseen finaaliinsa, jonka Steve Davis voitti 18–16.

Tappiossa oli kuitenkin hopeareunus. Jo 58 vuoden ikään ennättänyt White on viiden lapsen isä. Moni asia olisi voinut olla toisin, mikäli White olisi voittanut Davisin.

Jimmy White ja hänen entinen vaimonsa Maureen kuvattuna pariskunnan lasten kanssa vuonna 1990.
Jimmy White ja hänen entinen vaimonsa Maureen kuvattuna pariskunnan lasten kanssa vuonna 1990.Glyn Howells/Getty Images

Vuonna 2014 julkaistussa elämäkerrassaan White kertoi olleensa 1980-luvulla koukussa crack-kokaiiniin, johon hän tuhlasi vuoden 1984 finaalin jälkeen muutamassa kuukaudessa kymmeniätuhansia puntia. White arvioi elämäkerrassaan, että voitto MM-finaalissa olisi saattanut olla hänelle liikaa.

– Sanoin sen silloin ja sanon sen nytkin: olisin saattanut tappaa itseni.

– Olin parikymppinen, minulla oli kaunis vaimo ja lapsi, iso kartano uima-altaineen, yksityiskuljettaja ja sisäkkö, matkustelin ympäri maailmaa ja juhlin. Olin hyvin itsekäs. MM-unelman tavoittelu piti minut ikään kuin hengissä, White muistelee vuotta 1984.

Ajassa on palattava vieläkin kauemmas, mikäli halutaan ymmärtää, miksi vuonna 1962 syntynyt White päätyi päihdekierteeseen. Etelä-Lontoossa, 15 000 asukkaan Tootingissa työläisperheessä kasvanut Jimmy White päätyi pelaamaan snookeria ensi kertaa 12-vuotiaana. White oli osoittanut lahjoja poolbiljardissa Tommy-isänsä vetämässä työväentalossa, joka sijaitsi naapurikaupunginosassa Balhamissa.

Siihen aikaan snookersalit eivät kuuluneet asiakaskunnaltaan salonkelpoiseen kategoriaan, etenkin mitä tuli lasten kasvatukseen. Tootingissa Zans-niminen sali sijaitsi kuitenkin houkuttelevasti vain kahden korttelin päässä Whiten kotitalosta.

– Kun kävelin Zansiin, olin heti myyty. Rakastuin peliin välittömästi.

Snookerin kukoistuskausi

Rakkaus poiki nopeasti tuloksia. White päätyi paikallislehtiin jo 13-vuotiaana, kun hän pussitti ensimmäisen sadan pisteen lyöntisarjansa.

Myös sattumalla oli merkityksensä. Zansissa harjoitteli samanaikaisesti Whitea reilut kaksi vuotta vanhempi Tony Meo, joka loi Whiten tavoin menestyksekkään uran kilpasnookerissa. Jotta ovet aukeaisivat tupakan- ja viinanhuuruiselle salille, White ja Meo huolsivat viikonloppuisin kaikki salin 16 pöytää saadakseen omistajalta ilmaista peliaikaa.

Pojat eivät kuitenkaan päässeet pelaamaan helpolla, sillä snooker eli 1970-luvulla nousukautta.

– Viikonloppuisin Zansin pöydät olivat aina täynnä, ja jonotuslistassa oli usein 20 nimeä, White muistelee.

Väritelevisio vauhditti snookerbuumin leviämistä, mutta viime kädessä ilmiö tiivistyi yhteen mieheen, pohjoisirlantilaiseen Alex Higginsiin. Higgins hurmasi lajiväen räiskyvällä ja ennalta-arvaamattomalla pelityylillään ja uhmasi samanaikaisesti auktoriteetteja.

Kun lempinimellä Hurricane tunnettu Higgins oli voittanut maailmanmestaruuden vuonna 1972, snookerissa puhalsivat uudet tuulet. Ne tempasivat mukaansa myös Whiten, joka pääsi kohtaamaan sankarinsa jo 13-vuotiaana isänsä järjestämässä snookerin näytöstapahtumassa. Näytösottelu Higginsin kanssa oli ensimmäinen tuhansista.

Koska 1970-luvulla ei ollut tietoakaan internetistä, tieto lahjakkaasta Whitesta ei kantautunut lähipitäjiä pidemmälle. Tuohon aikaan vedonlyönti oli olennainen osa biljardipelejä, eikä snooker ollut poikkeus.

Jimmy White ja Steve Davis kävivät 1980-luvulla lukuisia unohtumattomia snookertaisteluita.
Jimmy White ja Steve Davis kävivät 1980-luvulla lukuisia unohtumattomia snookertaisteluita.David Muscroft/Shutterstock/All Over Press

Oli myös yleistä, että saleilla kävi henkilöitä, jotka rahoittivat muiden pelejä. Pelaajat olivat ikään kuin ravihevosia. Paikallisen rahoittajan avustama White kiersi jo 14-vuotiaana Meon kanssa Englantia haastepelien perässä.

– Saatoimme matkustaa Manchesteriin, kävellä paikalliselle salille ja ehdottaa pelejä, joiden panos oli nykyrahassa lähellä tuhatta puntaa. Kukaan ei tunnistanut naamojamme, joten harva kieltäytyi haasteesta. Jengi ajatteli, että nämä kakarat ovat helppo saalis. 14-vuotiaana toin kuitenkin kotiin enemmän rahaa kuin vanhempani, sanoo White, jolla on neljä vanhempaa sisarusta.

Kun teinipoika White käveli salilta salille taskut pullollaan seteleitä, se teki hänestä myös maalitaulun muille houkutuksille. Whiten arjessa snookerin ulkopuolinen elämä täyttyi uhkapeleillä ja päihteillä. Huumeista vahvin oli silti snooker, jossa White voitti Englannin amatöörimestaruuden 1979. Seuraavana vuonna palkintokaappiin tuli amatöörien maailmanmestaruus, minkä jälkeen White siirtyi ammattilaisympyröihin 1981.

White eteni heti debyyttivuonnaan MM-kisojen pääsarjaan Crucible-teatteriin, jossa Steve Davis löi hänet 10–8. Davis paineli lopulta päätyyn asti ja voitti ensimmäisen MM-tittelinsä, joita hänelle kertyi 1980-luvulla kaikkiaan kuusi.

– Olin kokematon, kun taas Steve pelasi Cruciblessa jo kolmatta kertaa. Jäin jännityksestä telineisiin, ja Steve karkasi 6–1-johtoon. Jälkiviisaana, jos saisin muuttaa jotain urassani, olisin aloittanut ammattilaisena jo 1979, White sanoo.

Tie supertähteyteen aukesi nopeasti

MM-tappiosta huolimatta debyyttivuosi 1981 oli Whitelle menestys, kun hän voitti sekä Skotlannin Mastersin että Pohjois-Irlannin Classicin. Ensimmäisessä finaalissa White kaatoi lajin suuriin kuuluvan kanadalaisen Cliff Thorburnin, ja jälkimmäisessä hän sai revanssin Steve Davisista.

Kuten Alex Higgins, White valloitti yleisön puolelleen hyökkäävällä pelityylillään ja lukuisilla näytöslyönneillään. Snooker oli saanut Hurricane Higginsin rinnalle toisen lempilapsensa. Media antoi Whitelle kutsumanimen The Whirlwind, Pyörremyrsky.

Whiten julkisen imagon rakensi musiikkialalta tuttu pitkän linjan manageri Harvey Lisberg, jonka tavoite oli tehdä Whitesta Snookerin Kevin Keegan. Lisbergin suunnitelma ei jäänyt vain ajatuksen tasolle.

– Minulla ei ollut työläisperheen kasvattina mitään käsitystä, miten ihmistä markkinoidaan. Sen puolen Harvey hoiti erinomaisesti. Harvey päätti, että parturi kihartaisi hiukseni. Minulle hankittiin pukuja ja hampaani kunnostettiin. Sen jälkeen Harvey järkkäsi kuvaussession huippuvalokuvaaja Patrick Lichfieldille. Yhtäkkiä olin yhden jos toisen lehden kannessa.

– Kun murtauduin huipulle, tv-kanavia oli vain neljä ja snookeria tuli jatkuvalla syötöllä. Minut tunnettiin kaikkialla, minne menin, White sanoo.

Jimmy White, Kirk Stevens, Alex Higgins ja Tony Knowles olivat 1980-luvulla otsikot – niin hyvät kuin pahat – kerääviä snookertähtiä.
Jimmy White, Kirk Stevens, Alex Higgins ja Tony Knowles olivat 1980-luvulla otsikot – niin hyvät kuin pahat – kerääviä snookertähtiä.John Sherbourne/Associated Newspapers/Shutterstock/All Over Press

Perspektiiviä snookerin nauttimasta kansansuosiosta voi hakea tv-katsojaluvuista. Lajin tunnetuin klassikko on pohjoisirlantilaisen Dennis Taylorin ja Steve Davisin MM-finaaliottelu, joka päättyi Taylorin 18–17-voittoon. Finaali ratkesi viimeisellä mustalla pallolla. Vaikka kello oli yli puolenyön, ratkaisuhetkiä jännitti Britanniassa BBC2-kanavalta 18,5 miljoonaa katsojaa. Siis joka kolmas britti.

Suomessa vastaaviin katsojamääriin väkilukuun suhteutettuna päästään vain, kun Leijonat pelaa arvokisafinaalissa tai Iivo Niskanen hiihtää kultamitalista.

1980-luvun edetessä White paineli brittien massiivisessa snookersuosiossa esikuvansa Alex Higginsin rinnalle ja lopulta ohi. Näin siitäkin huolimatta, että Higgins voitti vuonna 1982 uransa toisen MM-kullan – sen kirkkaimman saavutuksen, joka on kiertänyt Whitea kirouksen lailla.

Aina suositumpi kuin vastustajansa

Suomen snookerhistorian ainoa ammattilaispelaaja Robin Hull debytoi isoissa valoissa 1993 ja asui Englannissa valtaosan 1990-luvusta, jolloin Whiten MM-finaalissa vuosi toisensa jälkeen kokemat tappiot liikuttivat kansan syviä rivejä.

Hull niputtaa ytimekkäästi, millaista suosiota White nautti.

– Jos puhutaan People's Champion-tittelistä ja miten käsitän sen pelaajana, heitä ei ole kuin yksi. Se on Jimmy White.

– Jimmy on aina ollut hahmona pidetympi kuin Alex Higgins. Higginsin tapauksessa suosio ei ulottunut pöytää ulommaksi. Higgins oli loppujen lopuksi henkilönä eläin, eikä missään hyvässä mielessä, Hull sanoo.

Whiten ympärille muodostui 1980-luvulla fanikulttuuri, jollaisesta edes Whiten manttelinperijä Ronnie O'Sullivan ei ole päässyt nauttimaan. Whiten kamppailut muistuttivat tunnelmaltaan jalkapallo-otteluita etenkin lontoolaisessa Wembley Conference Centerissa, lähes 3 000 katsojaa vetävässä Masters-turnauksen entisessä tyyssijassa.

– Harva suomalainen voi käsittää, millaista se meno oli. Englantilaiset ovat kovia pitämään omiensa puolta, minkä sai tuta ainakin Stephen Hendry, Hull sanoo.

Skotlantilainen Hendry oli Whiten arkkivihollinen, joka löi Whiten MM-finaalissa vuosina 1990, 1992, 1993 ja 1994.

– Englantilaiset eivät katsoneet hyvällä, kun skotti valtasi ikään kuin heidän pelinsä. Varsinkin Mastersissa katsomo teki mielipiteensä selväksi. Hendrylle buuattiin usein, Hull kertoo.

Jimmy White seuraa vierestä, kun Stephen Hendry putsaa pöytää vuoden 1992 MM-finaalissa. Kamppailu päättyi Hendryn 18–14-voittoon, vaikka White johti jo erin 14–8.
Jimmy White seuraa vierestä, kun Stephen Hendry putsaa pöytää vuoden 1992 MM-finaalissa. Kamppailu päättyi Hendryn 18–14-voittoon, vaikka White johti jo erin 14–8.Robert Hallam/Shutterstock/All Over Press

Myös White allekirjoittaa Hullin tunnelmakuvauksen jalkapallokatsomosta.

– Minusta on aina tuntunut kuin olisin jalkapallojoukkue, jonka perässä fanit matkustavat minne vain. Minua on siunattu upeilla kannattajilla.

Whiten tapauksessa häkellyttävästä sukupolvikokemuksesta kertoo kuitenkin, ettei hän koskaan jäänyt suosiossa kakkoseksi vastustajalleen.

– Jos menin Hong Kongiin pelaamaan paikallista Marco Futa vastaan, kansa oli silti enemmän minun puolellani. Sama oli Hendryn kanssa hänen kotiturnauksessaan Glasgow'ssa, White sanoo ja naurahtaa.

"Mantteli ei ole rasite"

Palataan alun kuvaukseen vuoden 1994 MM-finaalin jälkeisistä hetkistä. Hendry on jälleen kerran osoittautunut ylitsepääsemättömäksi esteeksi Whiten ja hänen kannattajiensa unelmalle maailmanmestaruudesta.

Kun White lohduttaa syntymäpäivänään tuntemattomia kyynelehtijöistä, mieleen puskee väkisinkin yksi kysymys. Voiko People's Champion -mantteli olla ratkaisevilla hetkillä jopa rasite?

– En ole koskaan kokenut sitä niin. Päinvastoin. Ne tuntemattomat itkijät tunsivat vain suurta pahaa oloa puolestani. He olivat tulleet kaukaa ja halusivat palavasti nähdä minun voittavan. Se oli suurta rakkautta. Vaikka olin lohduttajana, se auttoi minuakin kokoamaan itseni. Kerta toisensa jälkeen.

Ensin oli vuonna 1949 syntynyt Alex Higgins, sitten vuonna 1962 syntynyt Jimmy White, jolta soihtu siirtyi vuonna 1975 syntyneelle Ronnie O'Sullivanille. 13 vuoden välein syntyneitä tähtiä yhdistää, että kansa syö heidän kädestään nopean ja aggressiivisen pelityylin ansiosta.

O'Sullivan on kiistatta snookerhistorian taitavin pelaaja, mutta suurimman kunniamaininnan White antaa Higginsille.

– Koen, että olen tehnyt osani lajin kehityksessä, mutta ratkaisevinta roolia siinä on näytellyt Alex Higgins, White ylistää vuonna 2010 menehtynyttä ystäväänsä.

White pelaa edelleen snookerin ammattilaiskiertueella, vaikka The Whirlwind on ehtinyt jo nuorekkaaseen 58 vuoden ikään.

– Pyörremysky puhaltaa yhä, mutta vauhti on laantunut huomattavasti. Lisäksi se pyörii oikeaan suuntaan, nykyisin pelien lisäksi kommentaattorina Eurosport-kanavalla työskentelevä ja suursuosioon noussutta suomalaista biljardliitua TAOMia hehkuttava White sanoo.

Jimmy White ja Robin Hull kohtasivat Saksan Masters-turnauksessa vuonna 2017.
Jimmy White ja Robin Hull kohtasivat Saksan Masters-turnauksessa vuonna 2017.Ullstein Bild/All Over Press

Päihteet jo kauan sitten jättänyt White asuu Tootingista puoli tuntia etelään sijaitsevassa Epsomissa, jossa hänellä on pieni kolmen pöydän sali. Toisin kuin menestysvuosinaan, White harjoittelee päivittäin 3–5 tuntia.

Viimeisimmästä visiitistä Crucible-teatterin MM-näyttämöllä on vierähtänyt jo 14 vuotta, mutta Whitea ajaa eteenpäin kyltymätön halu päästä vielä kerran kilpailemaan snookerin pyhimmässä.

– Olen tehnyt lyöntiini muutoksen, jolla saan kepin kulkemaan aiempaa suoremmin. Viisi vuotta sitten koin, etten pysty enää pelaamaan, mutta nyt lyöntini on parempi kuin koskaan. En malta odottaa, että uusi kausi alkaa. Jos saan kaiken osumaan kohdilleen, haluan nähdä, mihin se voi kantaa.

– Urani on joka tapauksessa ollut sellainen, etten kadu mitään. Työläisperheen lapsena olen saanut toteuttaa unelmaani ja kiertää maailmaa. The Rolling Stones soitti yksityiskeikan 50-vuotissyntymäpäivilläni, suosikkiyhtyeen kitaristin Ronnie Woodin hyvin tunteva White sanoo.

The Rolling Stonesin kitaristi Ronnie Wood (kesk.) on tuttu näky snookerkatsomoissa yhdessä Jimmy Whiten (oik.) kanssa.
The Rolling Stonesin kitaristi Ronnie Wood (kesk.) on tuttu näky snookerkatsomoissa yhdessä Jimmy Whiten (oik.) kanssa.Steven Paston/BPI/Shutterstock/All Over Press
Jimmy White vieraili Bahrainin F1-radan lähtösuoralla ennen vuoden 2019 GP:n starttia.
Jimmy White vieraili Bahrainin F1-radan lähtösuoralla ennen vuoden 2019 GP:n starttia. XPB Images/All Over Press

Mainetta ja mammonaa maistamaan päässyt White ei kiertele kysymyksessä, mikä urasta jää kuitenkin päällimmäisenä mieleen.

– Kun pelasin Alex Higginsiä vastaan 600–700 ihmisen edessä työväentalossa ja viihdytimme yleisöä... Niitä iltoja vaalin mielessäni kuolemaani saakka.

Niinä iltoina Jimmy White oli kuin kotonaan. Omiensa parissa.

Lue lisää:

Finninaamainen teini sai yli 100 000 000 kiinalaista sekoamaan – ennennäkemätön snookerilmiö sai alkunsa kaikessa hiljaisuudessa kaukana kotoa

Kirjeikoni

Tilaa Yle Urheilun uutiskirje ja muita uutiskirjeitä!

Saat Ylen parhaat sisällöt suoraan sähköpostiisi! Tilaa niin monta kirjettä kuin haluat!

Siirry tilaamaan

Suosittelemme

Tuoreimmat