Kaikkien aikojen kamalin olympiamaraton oli uskomaton kärsimysnäytelmä – voittajaksi luultu liftasi puolet matkasta, kultamitalisti jaksoi maaliin rotanmyrkyn voimin

St. Louisin vuoden 1904 olympialaisten maratonjuoksu oli osallistujilleen todellinen koettelemus.

St. Louisin olympiamaratonin voittaja Thomas Hicks oli kilpailun aikana heikossa kunnossa. Maaliviiva saavutettiin lopulta rotanmyrkyn voimalla. Kuva: Jessie Tarbox Beals / Wikimedia Commons

Kaiken Tokion olympialaisista löydät Yle Urheilun kisaoppaasta täältä.

Maratonin lähtöviivalle St. Louisin kesäolympialaisissa vuonna 1904 ryhmittäytyi 32 juoksijaa.

Osallistujia oli St. Louisissa mukana ennätysmäärä verrattuna aiempiin olympiakisoihin. Vuonna 1896 Ateenassa lähtöviivalla oli 17 maratoonaria, vuoden 1900 Pariisin kisoissa vain 14.

St. Louisin olympiastadionin juoksuradalla lähtölaukausta odotti vain yksi aiemmista olympiamaratoneista kokemusta kerännyt mies, Yhdysvaltojen Arthur L. Newton. Hän oli sijoittunut maratonin viidenneksi ja 2 500 metrin esteiden neljänneksi Pariisin olympialaisissa. Mukana oli myös muita kovia menijöitä, esimerkiksi Bostonin maratonin kolme edellistä voittajaa.

32 juoksijan joukossa oli edustajia vain neljästä eri valtiosta. Koko St. Louisin kisoihin osallistui kaikkinensa urheilijoita vain 12 eri maasta, kenties johtuen Venäjän-Japanin sodan kiristämästä maailmanpoliittisesta tilanteesta tai vaikeasta matkasta Yhdysvaltojen keskilänteen. Venäjään vielä kuulunut Suomen suuriruhtinaskunta ei ollut kisoissa mukana, vaan debyytti tuli vasta seuraavissa, Lontoon vuoden 1908 kisoissa.

Lähtölaukausta odotti stadionilla 32 juoksijaa. Kuva: Wikimedia Commons

Lajina vasta alkutaipaleellaan olleessa maratonjuoksussa ei oltu vielä 1900-luvun alussa päästy yksimielisyyteen siitä, mikä olisi kestävyysjuoksun kuninkuusmatkalle sopiva mitta. St. Louisissa kilpailumatka oli edeltävien olympialaisten tavoin neljänkymmenen kilometrin luokkaa, tarkalleen ottaen 24,85 mailia eli 39,99 kilometriä.

Nykyinen kilpailumatka, 42,195 kilometriä, nähtiin ensimmäistä kertaa Lontoossa 1908 kuningatar Alexandran määrättyä kilpailun käynnistymään Windsorin linnan pääpuistosta ja päättymään Lontoon olympiastadionille kuninkaallisen aition eteen. Matka vaihteli vielä kaksissa seuraavissa olympiakisoissa, mutta Albin Stenroosin napatessa Suomelle toisen perättäisen maratonkullan vuoden 1924 Pariisin olympiamaratonilla kilpailumatka oli vakiinnutettu nykylukemiin.

Vuoden 1904 olympialaisia ei alun perin ollut edes tarkoitus järjestää St. Louisissa. Kansainvälinen olympiakomitea oli myöntänyt ensimmäiset Euroopan ulkopuolella järjestettävät olympialaiset Chicagolle, mutta kesälle 1904 maailmannäyttelyn saanut St. Louis ei halunnut antaa urheilutapahtuman viedä huomiota suurtapahtumaltaan.

Jos isäntäkaupunki ei vaihtuisi, St. Louis uhkasi jopa järjestää maailmannäyttelyn yhteydessä suuremmat urheilukisat kuin mitä Chicagossa järjestettäisiin. Lopulta modernin olympialiikkeen isän, paroni Pierre de Coubertinin oli taivuttava ja annettava kolmannen kesäolympiadin kilpailut St. Louisiin.

Maratonin lähtöviivalla oli mukana kymmenen kreikkalaista. Kuuban Andarin Carvajal (numero 3) juoksi saksitussa paidassa ja lyhennetyissä housuissa. Kuva: Jessie Tarbox Beals / Wikimedia Commons

Isäntämaan lukuisten urheilijoiden lisäksi St. Louisissa maratonin lähtölistalla oli mukana kymmenen kreikkalaista, joista Smithsonian Magazinen (siirryt toiseen palveluun)mukaan yksikään ei ollut aiemmin juossut maratonia. Kreikka on maratonjuoksun henkinen kotimaa, sillä laji kehitettiin alunperin Ateenassa järjestettyihin ensimmäisiin moderneihin olympiakisoihin. Ensimmäisen maratonjuoksun voitto oli mennyt kotikisoissa Spyridon Louisille ja hopea Charilaos Vasilakosille, mutta Pariisista helleenit loistivat poissaolollaan.

Kuuba ja Etelä-Afrikka saivat maratonille mukaan ensimmäiset olympiaedustajansa. Etelä-Afrikan Len Tau ja Jan Mashiani, ensimmäiset tummaihoiset olympiakilpailijat, olivat tosin mukana sattumalta – miehet olivat saapuneet St. Louisiin (siirryt toiseen palveluun) alunperin maailmannäyttelyn yhteydessä järjestettyjä Antropologian päiviä varten. Peittelemättömän rasistisia sävyjä saaneessa (siirryt toiseen palveluun) tapahtumassa miesten roolina oli esiintyä perinteisissä asusteissa näyttelyvieraiden ihmeteltävänä. Maratonille paljain jaloin juosseet miehet ilmeisesti houkuteltiin täydentämään lähtölistaa.

Etelä-Afrikan Len Tau ja Jan Mashiani olivat ensimmäiset tummaihoiset olympiaurheilijat. Alun perin miesten ei ollut edes tarkoitus osallistua kisoihin. Kuva: Jessie Tarbox Beals / Wikimedia Commons

Kuuban edustajana mukaan oli päässyt Andarin Carvajal, postinkantaja, joka haaveili maratonilla jopa olympiavoitosta. Matkakassansa Carvajal oli hävinnyt noppapeliin jo New Orleansissa. Näin postinkantaja joutui selvittämään tiensä St. Louisiin vuoroin kävellen, vuoroin liftaten. Lähtöviivalla Carvajal seisoi valkoisessa, pitkähihaisessa paidassa, pitkissä tummissa housuissa, baretti päässään ja kävelykengät jalassaan. Ennen kilpailun starttia eräs kanssakilpailija tosin leikkasi kuubalaisen vaatteista hihat ja lahkeet pois, jotta postinkantaja ei tuupertuisi porottavan auringon alla.

Elokuun 30. päivänä St. Louisissa oli kuuma. Kilpailun järjestäjät olivat tehneet erikoisen ratkaisun ja asettaneet kilpailun alkamaan kello kolmelta iltapäivällä, lähes vuorokauden kuumimpaan aikaan. Olosuhteet olivat kilpailijoille hyvin raskaat.

Lähtölaukaus kaikui stadionilla kello 15.03. Juoksijat kiersivät stadionin juoksuradan viiteen kertaan ja siirtyivät St. Louisin kaduille. Kärkeen ampaisi isäntämaan Fred Lorz, mutta ensimmäisten kilometrien aikana kärkipaikan otti haltuunsa Thomas Hicks.

Tuomareiden ajoneuvo nostatti juoksijoiden riesaksi tien pinnasta runsaasti pölyä. Kuva: Wikimedia Commons

Sileän asvalttipinnan sijaan St. Louisin kadut olivat vuonna 1904 sorapintaisia. Kärkijuoksijoita seurannut tuomareiden automobiili ja valmentajia kuljettaneet moottoriajoneuvot ajoivat välillä juoksijoiden perässä, välillä edellä, nostaen tien pinnasta pölyä suoraan juoksijoiden eteen.

Juoksijoiden kiusana ei ollut ainoastaan pöly. Paikoin kilpailureittiä päällysti kivimurske, joka vaikeutti askellusta. Kilpailijat joutuivat myös väistelemään muuta liikennettä, kuten raitiovaunuja ja koiriaan ulkoiluttavia ihmisiä.

Olympiakisojen pääjärjestäjä James Sullivan halusi kilpailun yhteydessä testata 32 asteen helteessä juoksevilla maratoonareilla nestehukan vaikutuksia ihmisen suorituskykyyn. Sullivanin toiveesta kilpailureitillä oli vain kaksi juomapistettä, kymmenen kilometrin kohdalla sijainnut vesitorni ja 19 kilometrin kohdalla tien vieressä ollut kaivo.

Pölystä oli juoksijoille kuumuudessa ja veden puutteessa todellista haittaa. Yhdysvaltalainen William Garcia lyyhistyi kesken kilpailun hengitettyään ohi kulkeneiden autojen nostattamaa pölyä. Sairaalaan kiidätetty Garcia kärsi sisäisestä verenvuodosta pölyn kyllästettyä hänen ruokatorvensa ja revittyä mahan limakalvoja, mutta selvisi koettelemuksestaan säikähdyksellä.

Pian myös kilpailun ennakkosuosikki, puolessamatkassa johdossa ollut Bostonin maratonin vuoden 1902 voittaja Sam Mellor joutui keskeyttämään pistävän kivun vuoksi. Etelä-Afrikkaa edustanut Len Tau puolestaan ajautui kulkukoirien jahtaamana kilpailureitiltä sivuun yli kilometrillä.

Sam Mellor johti kilpailua, kunnes joutui keskeyttämään kramppien vuoksi. Kuva: Wikimedia Commons

Uskomatonta kyllä, kaikki St. Louisin olympiamaratonin osallistujat selvisivät lopulta koettelemuksestaan hengissä.

Olympiahistorian ensimmäinen ja toivottavasti viimeinen maratonkuolema tapahtui Tukholmassa vuonna 1912. Portugalilainen Francisco Lazaro oli valellut itsensä juoksua ennen eläinrasvalla suojautuakseen auringonpaahteelta, mutta rasvan estäessä normaalin hikoilun Lazaro romahti 30 kilometrin juoksun jälkeen ja kuoli sairaalassa lämpöhalvauksen seurauksiin.

St. Louisissa matkaa taittaneelle kuubalaiselle postinkantajalle Carvajalille iski nälkä. Rauhallisella matkavauhdilla aloittanut ja jopa sivustaseuraajien kanssa keskustelemaan pysähtynyt Carvajal varasti ohi kulkeneeesta autosta persikoita ja kävi pian tämän jälkeen myös omenavarkaissa kilpailureitin varrella sijainneessa omenatarhassa. Maratoonarin pahaksi onneksi hänen nauttimansa omenat olivat pilaantuneita. Vatsakrampeista kärsinyt Carvajal väsyi ja päätti jäädä tien varteen nokosille.

Andarin Carvajal pysähtyi matkan varrella omenavarkaisiin ja nokosille. Kuva: Wikimedia Commons

Alkumatkasta kärkeen noussut Thomas Hicks, Massachusettsissa asunut metallityöntekijä, jatkoi ansiokasta matkantekoaan kilpakumppanien vaikeuksista huolimatta. Pian kuumuus teki kuitenkin tehtävänsä ja mies alkoi väsyä, vaatien valmentajiltaan edes vesitilkkaa. Juoksijan toiveisiin ei kuitenkaan vastattu. Saattajilla oli toki mukanaan taskumatillinen ranskalaista brandya, mutta siihen ei vielä turvauduttu.

Voimien hiipuessa Hicksille syötettiin mikstuura, joka koostui kananmunanvalkuaisista ja rotanmyrkky strykniinistä. Intiassa ja Kaakkois-Aasiassa kasvavan puulajin kuoresta saatavaa strykniiniä käytettiin aikanaan pieninä määrinä piristeenä, sillä se vahvistaa lihassupistuksia. Kyseessä on ensimmäinen muistiin kirjattu tapaus, jossa olympialaisissa on käytetty suoritusta parantavia aineita, mutta antidopingsäännösten vielä puuttuessa piristeiden käyttö oli sallittua.

Ensimmäisenä kilpailun maaliviivan ylitti alkumatkasta kilpailua johtanut Fred Lorz. Maaliin saapumisen jälkeen Lorz poseerasi valokuvassa Yhdysvaltojen presidentin Theodore Rooseveltin tyttären Alicen kanssa, sai päähänsä seppeleen ja odotti kultamitalin ripustamista kaulaansa, mutta jäikin kiinni vilpistä.

Kramppien vuoksi kilpailun 15 kilometrin kohdalla kesken jättänyt Lorz oli liftannut takaisin kohti olympiastadionia autolla, joka kuitenkin hajosi noin kymmenen kilometriä ennen maalia. Auton rikkouduttua Lorz juoksi takaisin stadionille, ylitti maaliviivan ja sai juhlia olympiavoittoa, kunnes huijaus tuli ilmi tapahtunutta todistaneen Hicksin saattajan paljastamana.

Vilpin paljastuttua Lorz myönsi huijanneensa ja väitti vain pilailleensa. Tempusta seuranneen vuoden kilpailukiellon päätyttyä Lorz osoitti olevansa halutessaan varsin kykenevä juoksija voittamalla Bostonin maratonin.

Rotanmyrkyn vaikutuksesta Hicks oli muuttunut maalin lähestyessä kalpeaksi ja horjuvaksi, mutta valmentaja sai urheilijaan uutta virtaa kertomalla Lorzin tultua hylätyksi ja Hicksin johtavan sittenkin kilpailua. Uusi annos strykniiniä ja kananmunia, tällä kertaa brandylla terästettynä, antoi miehelle riittävästi potkua jatkaa raahustamistaan kohti maalia.

Kilpailun toimitsijana toiminut Charles Lucas kirjoitti myöhemmin Hicksin tuskaisesta matkasta kohti maaliviivaa kertoen miehen juosseen mekaanisesti, "kuin hyvin öljytty kone". Lucasin mukaan Hicskin silmissä oli tyhjä katse, ihon ja kasvojen kalvakkuus oli vahvistunut ja mies jaksoi hädintuskin nostaa jalkojaan. Matkanteko kuitenkin eteni.

Pölypilvien keskellä kohti maalia edenneen Thomas Hicksin askel oli loppumatkasta raskas. Kuva: Jessie Tarbox Beals / Wikimedia Commons

Viimeisillä kilometreillä Hicksin tuska syveni ja hän alkoi hallusinoida. Ruokaa ja juomaa kaivannut Hicks sai syödäkseen vielä kaksi kananmunanvalkuaista ja hieman lisää brandya. Viimeiset mäet etenivät kävelyvauhdilla, mutta viimein stadionille saapunut mies keräsi vielä voimia juoksuaskeliin.

Vauhdinlisäys oli kuitenkin liikaa. Hicksin valmentajat joutuivat kantamaan miehen maaliviivan yli tämän heiluttaessa jalkojaan ilmassa.

Toisena miehenä maaliviivan ylittänyt Hicks julistettiin voittajaksi, tällä kertaa pysyvästi.

Voittoaika 3.28,53 oli olympiahistorian heikoin. Toisena maaliin saapunut Yhdysvaltojen Albert Corey jäi voittajasta lähes kuusi minuuttia, pronssille juossut Arthur L. Newton jo miltei 20 minuuttia. Neljäntenä maaliviivan ylitti nokosiltaan virkistynyt kuubalainen postinkantaja Carvajal.

Kaikkiaan 14 miestä saapui kaikkien aikojen kamalimman olympiamaratonin maaliin. Kilpailun aikana liki neljä kiloa laihtunut Hicks kertoi myöhemmin, ettei ollut koskaan juossut yhtä raskaalla reitillä.

Lue myös: