Hyppää sisältöön

Antti Latikka on EM- ja MM-mitalisti, mutta monelle hän on yhä ensisijaisesti näkövammainen: "He luulevat, etten ole huippu-urheilija"

Uimari Antti Latikka taisteli maailman huipulle, vaikka vaikea migreeni pakotti polvilleen ja yritti nujertaa hänet. Vammaisurheilu on veristä työtä kuten mikä tahansa huippu-urheilu, eivätkä vammaiset kaipaa sääliä vaan tasaveroiset edellytykset.

Arvokisamitalisti Antti Latikan ura paraurheilun maailmanhuipulla päättyi tänä syksynä, mutta työ liikunnan parissa jatkuu. Kuva: Heikki Haapalainen

Kun uimari Antti Latikka, 30, nousi altaasta, päähän iski älytön kipu. Pahin mitä kuvitella saattaa. Häntä huimasi niin paljon, ettei hän voinut seistä tai kävellä. Oli vain äärettömän paha olla.

Migreenikohtauksia oli uralla useita, ja niitä laukaisivat kovat urheilusuoritukset. Kun sellainen päätti tulla, se ei vain tullut vaan vyöryi. Oli kisa tai treeni.

12 vuoden ajan Latikka uskotteli itselleen, että tänään kohtaus ei tule. Joskus sitä ei oikeasti tullut, mutta monesti tuli. Valmentajat olivat huolissaan. Pitäisikö hänen keksiä jotain muuta? Latikka oli valmis miettimään korkeintaan toista lääkemerkkiä tai uutta hoitoa.

Hän oli valmis voittamaan vastoinkäymiset.

– Koska olin huippu-urheilija.

Nyt kohtaukset ovat ainakin toivottavasti ohi, sillä Latikan urakin on. Se päättyi Tokion paralympialaisissa heikkonäköisten S13-luokan finaalin seitsemänteen sijaan elokuun lopussa.

Siellä kohtausta ei tullut, toisin kuin kaksissa edellisissä paralympialaisissa. Riossa tuli pisin ja vaikein kohtaus, minkä jälkeen hän jopa harkitsi lopettamista.

Seurat ottivat näkövammaisen uimarin hyvin vastaan. Antti Latikka sai treenta vammattomien kanssa. Kuva: Lauri Jaakkola / Suomen paralympiakomitea

Maailman parhaiden tasolle

Kiva, kun vammaisillakin on mahdollisuus harrastaa!

Tähän ajatukseen Latikka sai törmätä monta kertaa uransa aikana, vaikka häntä ajoi eteenpäin sama asia kuin monia muita huippu-urheilijoita. Asettaa tavoitteita, treenata 25 tuntia viikossa, syödä ja elää kuin kone.

Ja päästä vihdoin maailman huipulle.

Hän ui pari EM-pronssia ja yhden MM-hopean, mutta yhteistyökumppaneiden saaminen oli yhä tiukassa.

– Minut on laitettu uskomaan, että olen yhdenvertaisessa asemassa tässä yhteiskunnassa. Taloudellista tukea hakiessani olen huomannut, ettei näin ole.

"Mitä enemmän menestyin, sitä enemmän uskottelin, että ehkä nyt olen tarpeeksi arvokas yrityksille."

Antti Latikka

Yritykset eivät nähneet näiden mitalien arvoa. Kuva: Heikki Haapalainen / Yle

Hän sai kuitenkin ei-oota, vaikka teki mielikuvituksellisia hakemuksia brändiasiantuntijan kanssa pienien sponsoritulojen toivossa. Lopulta hän rahoitti uransa apurahoin sekä eri organisaatioiden epäsuoralla tuella.

– Sponsoriasiansa saavat ratakelaaja Leo-Pekka Tähden lisäksi hoidettua parhaiten he, joilla on manageri tai tosi kova tarina. Esimerkiksi vammautumistarinat myyvät tosi hyvin.

Sellaista Latikalla ei ollut myydä. Hän on nähnyt huonosti syntymästä saakka. Eikä hänellä ollut paralympiamitalia, mutta palataan siihen myöhemmin.

Katso Antti Latikan tunteikas haastattelu Tokiossa Yle Areenasta:

"Toivon, että olen pystynyt olemaan hyvä esikuva ja luomaan yhdenvertaisempaa urheilua", Antti Latikka sanoi viimeisen paralympiafinaalin jälkeen.

Huippu-urheilijuus piti todistella

Vaikka Latikka kokee tulleensa syrjityksi sponsorimarkkinoilla, urheilu-ura antoi muuten paljon hyvää. Kohtaamiset ihmisten kanssa olivat pääosin vilpittömän lämpimiä ja hän kokee saaneensa hyvää kohtelua.

Hän urheili huipulla samaan aikaan, kun paraurheilun arvostus kasvoi. Paralympialaisten medianäkyvyys parantui ja paraurheilu ammattimaistui.

On pohdittu, pitäisikö paralympiavoitosta soittaa Porilaisten marssi kuten olympiavoittajille. Yle on alkanut soittaa suomalaiselle paralympiavoittajalle Finlandia-hymnin.

Silti osa luulee yhä, että kyse on harrastustoiminnasta.

Latikan mukaan yleinen kuva vammaisista on, että he tarvitsevat sääliä tai holhousta, minkä takia huippu-urheilussa urheilijakuvan luominen on ollut vaikeaa.

– Minun on pitänyt tehdä kaikki niin viimeisen päälle, jotta he ymmärtävät, että olen huippu-urheilija. Koska he luulevat, että en ole.

Parhaimmillaan Antti Latikka ui selkää 100 metriä pitkällä radalla aikaan 1.01,93 – kuutisen sekuntia hitaammin kuin Jani Sievinen SE-uinnissaan tai hallitseva Suomen mestari Ronny Brännkärr parhaimmillaan. Naisissa Mimosa Jallowin Suomen ennätys on 1.00,06. Kuva: Heikki Haapalainen / Yle

Ovelta käännyttäminen riipaisee

Paralympiakomitean urheilijavaliokunta on yksi niistä paikoista, joista käsin Antti Latikka aikoo edistää Suomen vammaisurheilua kilpa-uransa jälkeen.

Tekemistä vielä riittää. Esimerkiksi paraurheilua on integroitu vammattomien lajiliittoihin viime vuosina, eikä se ole aina onnistunut.

– Jotkut lajiliitot ovat olleet todella haluttomia tekemään yhteistyötä vammaisurheilun kanssa. Joissakin lajiliitoissa vammaisurheilijoiden asema on jopa heikentynyt integraation vuoksi, Latikka kertoo.

Harjoitteluolot ovat jääneet huonoiksi tai kansainvälisen tason huippu-urheilija on joutunut maksamaan akatemioista täysiä maksuja.

Vammaisurheilija törmää myös erilaisiin esteisiin. Saatetaan vedota siihen, ettei seurassa ole valmennusosaamista vammaisurheilijoihin. Latikan mielestä tämän taakse piiloutuminen on tekosyy.

– Minua riipaisee tosi syvältä, kun kuulen, että esimerkiksi lievästi kehityshäiriöisiä on käännytetty ovelta. Ei olla valmiita neuvottelemaan tai selvittämään erityistarpeita saati etsimään ratkaisuja.

Ratkaisuja harrastusmahdollisuuksiin löytyy, jos niitä halutaan. Esimerkiksi omiin jääkiekkohaaveisiinsa Latikka löysi ratkaisun, tosin vasta aikuisena. Kanadassa näkövammaiset pelaavat lätkää ääntä pitävällä, normaalia suuremmalla kiekolla. Hän aikoo nyt tuoda itse erikoiskiekkoja Suomen markkinoille, ettei kenenkään jääkiekkoharrastus jäisi ainakaan pelivälineestä kiinni.

Latikka toivoo samaa ratkaisuhenkeä myös muihin urheilutoimijoihin, jotta ne näkisivät vaivaa mahdollisuuksien luomiseksi.

Liikunta ei riko lasta

Ruohonjuuritasolla on vielä paljon tekemistä, jotta kaikki liikkumishaluiset vammaiset saadaan mukaan ohjattuun kerhotoimintaan. Asiasta on ollut huolissaan esimerkiksi paralympiajoukkueen johtaja Kimmo Mustonen.

Erityisesti vaikeammin vammautuneiden on vaikeampi löytää harrastuspaikkoja ja valmentajaa.

Latikalla itsellään oli onnea. Hän pääsi ryhmiin, joissa saattoi harjoitella vammattomien kanssa pienillä muutoksilla. Näyttämisen sijaan valmentaja ohjeisti sanallisesti tai koskettamalla.

Monissa perheissä ylisuojelevat vanhemmat saattavat asettua lapsen liikkumisen esteeksi.

"Lapsi ei mene rikki liikunnasta, vaikka hän olisi kuinka vammainen."

Antti Latikka

Jos ongelmia ei pystytä ratkaisemaan, laji- ja vammaluokitusten kirjo suomalaisen paraurheilun huipulla uhkaavat supistua.

– On pelko, että kohta meillä on paralympialaisissa joukkue, joka on täynnä minimivammaisia. Se olisi vammaisurheilukulttuurin kehitystä vastaan. Jos vain me, jotka voidaan helposti integroida vammattomien kanssa, saamme urheilla, silloin ei puhuta yhdenvertaisuudesta.

Hän mittaa Suomen onnistumista sillä, kuinka kirjava urheilijajoukko seuraaviin paralympialaisiin lähtee – ei vain sillä, kuinka monta mitalia sieltä tulee.

Lue myös: Suomi jäi paralympialaisten tavoitteestaan ja mitalistien keski-ikä on yli 40 vuotta – "Järjestelmä pitää saada toimimaan"

Iloinen arvokisauran päätös Tokiossa elokuussa. Antti Latikka on onnellinen siitä, että sai päättää uransa omasta päätöksestä, eikä esimerkiksi talous- tai terveystilanteen pakottamana. Kuva: Lauri Jaakkola / Suomen paralympiakomitea

Vielä viimeisen kerran

Latikalla on jäljellä vielä uran huipennus. Joulukuussa hänen synnyinsijoillaan Espoossa kisataan uinnin SM-mitaleista. Siellä hän pukee kisauikkarit viimeisen kerran jäähdyttelyn merkeissä, moikkaa kavereita ja sanoo hyvästit suomalaiselle uintiyhteisölle.

Urallaan hän tapasi lukemattomia ystäviä, jotka auttoivat häntä eteenpäin tavoittelemaan paralympiamitalia – jota ei tullut.

Latikka ei surkuttele mitalia, sillä uralta jäi monia asioita, joita kosketellessa tuhannet treenitunnit palaavat mieliin: kolme arvokisamitalia, lukemattomia SM-mitaleita – ja erilaisia pienempiä muistoja, kuten muovipala, jolla sai haettua juomaa automaatista Lontoon paralympialaisissa.

Yksi asia jää ehkä uralta kaihertamaan.

– Kuinka olisin pärjännyt, jos minulla ei olisi ollut migreeniä? Olisinko uinut pitkällä radalla alle minuutin haamurajan?

Mitä ajatuksia juttu herätti? Voit osallistua keskusteluun Yle Tunnuksella 3.10. kello 23 saakka.

Lue myös:

Periksiantamaton proteesihiihtäjä raivasi tietä sotainvalidien jalanjäljissä – nerokas idea lähes 50 vuotta sitten mullisti kestävyysurheilun