1. yle.fi
  2. Urheilu
  3. hiihto

Aino-Kaisa Saarinen ymmärtää Anita Korvan tuskan – kertaa nyt raskaita virheitään, jotka maksoivat hänelle olympiapaikan 20 vuotta sitten

Aino-Kaisa Saarinen maksoi kovia oppirahoja kesällä 2001, jolloin hän ajautui 22-vuotiaana uransa pahimpaan ylikuntoon. Ongelmat alkoivat heti ensimmäisellä kaudella A-maajoukkueessa, aivan kuten Anita Korvalla.

Aino-Kaisa Saarinen ymmärsi lopulta puhaltaa pelin poikki, kun hän ajautui uran alkupuolella pahaan ylikuntotilaan. Hänestä tuli lopulta moninkertainen arvokisamitalisti. Kuva: All Over Press

Maastohiihdon kilpailukauden alkuun on vielä kuukausi, mutta kotimaisen suosikkilajin ympärillä riittää jo puhetta.

Keskiviikkona lupaavimpiin kotimaisiin hiihtäjiin kuuluva Anita Korva kertoi Yle Urheilun haastattelussa, että hän on jo tässä vaiheessa haudannut unelmansa Pekingin olympialaisista. Korvaa ei ole nähty kilpailuissa sitten maaliskuun 2020, koska hänen henkinen ja fyysinen kuntonsa ovat olleet kaukana vaaditusta.

Vuosina 2018 ja 2019 nuorten MM-kisoissa yhteensä neljä henkilökohtaista pronssimitalia saavuttanut Korva aikoo palata kisoihin jo kuukauden kuluttua, mutta hyvin eri lähtökohdista kuin aiemmin: kauden ainoa tavoite on herättää tavoitteelliseen harjoitteluun ja kilpailemiseen tarvittava liekki. Korva aikoo päättää uransa jatkosta ensi keväänä.

22-vuotiaana Korva ei ole ongelmiensa kanssa yksin. Siirtyminen juniorista yleiseen sarjaan on osoittautunut vuosien saatossa tehtäväksi, josta vain harvat selviävät kuivin jaloin. Yksi muutoksen suossa tarponeista on Yle Urheilun uusi asiantuntija, 15-kertainen arvokisamitalisti Aino-Kaisa Saarinen.

Menestyksen täyteisiä vuosia edelsi vaikea alkutaival, kun 22-vuotias Saarinen ajautui uransa vaikeimpaan ylikuntotilaan heti ensimmäisellä A-maajoukkuekaudellaan 2001–2002.

– Harjoittelu meni ihan överiksi, enkä ymmärtänyt sitä. Olin ihan pihalla. Salt Laken Cityn olympialaiset menivät sen takia sivu suun. Kuvittelin olevani huippu-urheilija, mutten ollutkaan sitä. En osannut suhteuttaa hommaa ollenkaan.

Vuoden 2002 olympiahaaveen kariutuminen oli kova paikka urheilijalle, joka oli edellisellä kaudella sijoittunut A-maajoukkueen ulkopuolisena urheilijana 11:nneksi Lahden MM-sprintissä ja peräti kuudenneksi Nove Meston maailmancupin sprintissä. Huipputulokset ruokkivat harjoittelun paloa, jota lisäsi kauden päätteeksi tullut nimitys A-maajoukkueeseen. Samalla lisääntyivät paitsi harjoitusmäärät myös korkean paikan leirit.

Saarisen mukaan yhtälö osoittautui liian haastavaksi hänelle ja silloiselle henkilökohtaiselle valmentajalle Marko Passilalle, joka oli ottanut valmennusvastuun Saarisen ollessa 16-vuotias.

– Kun ovet avautuivat maajoukkueeseen, tuli kerralla paljon uusia asioita. Kun ne yhdistettiin omiin kuvitelmiin, jotka olivat korkealla edellisen kauden ansiosta, kontrolli katosi. Kuvittelin, että hyppään juniorista huippu-urheilijaksi tyyliin simsalabim. Mutta eihän se niin mene. Suhtauduin huippu-urheiluun liian kevyesti. En ymmärtänyt, että se on oikeasti työtä, Saarinen kertoo.

Herääminen Kuopiossa

Saarisen mukaan huolestuttavia merkkejä ilmeni ensi kertaa syksyllä 2001, kun maajoukkue leireili Val Senalesin jäätiköllä. Saarinen ja Passila eivät kuitenkaan osanneet puhaltaa peliä poikki. Herätys karuun todellisuuteen koitti vasta vuoden 2001 marraskuun lopulla, jolloin maailmancupkausi avattiin Kuopiossa.

Saarinen sijoittui 10 kilometrillä (p) 40:nneksi ja päivää myöhemmin vitosen vapaalla 60:nneksi.

– Siihen mennessä olin vain sivuuttanut ongelmat ja ajatellut, että huomenna asiat ovat paremmin. Se oli jännä tilanne. Aina kun teki kovan harjoituksen, takapakkia tuli vain enemmän ja enemmän. Kuopiossa heräsin, että olen niin pihalla kuin urheilija voi olla. Siinä oli ehtinyt mennä toista kuukautta, kunnes tajusin, että nyt on vedettävä liinat kiinni ja hyväksyttävä tosiasiat, Saarinen sanoo ja viittaa olympiaunelman kariutumiseen jo kauden kynnyksellä.

Joulukuussa Saarinen kertoo tehneensä vain lumitöitä ja kevyttä lenkkiä. Tehoharjoittelusta ei ollut puhettakaan, koska syketasot nousivat hetkessä pilviin.

– Hormonitoiminta meni sekaisin, enkä pystynyt nukkumaan, koska kroppa kävi niin pahoilla kierroksilla. Vähemmästäkin mieli on maassa, kun monta mittaria on samanaikaisesti punaisella.

– Tuntui pahalta, kun jouduin katsomaan olympialaiset telkkarista. Olin edellisenä talvena käynyt Salt Lake Cityssä esikisoissa ja ajatellut, että täällä sitä näytetään kaikille vuoden kuluttua, Saarinen muistelee.

Aino-Kaisa Saarinen muistuttaa, että vastuu valinnoista on aina urheilijalla. Kuva: Getty Images / Nils Petter Nilsson

Valmentaja vaihtui

Salt Lake Cityn olympialaisten jälkeen Saarinen onnistui palaamaan vielä maailmancupiin ja sijoittui parhaimmillaan 18:nneksi Falunin takaa-ajossa. Kauden 2001–2002 aikana Saarisen tekemä itsetutkiskelu johti keväällä lopputulokseen, jossa yhteistyö valmentaja Passilan kanssa päättyi. Heikosti menneestä viimeisestä yhteisestä kaudesta Saarinen korostaa kantavansa vastuun.

– En tiedä, olisiko siinä kukaan saanut käännettyä päätäni kesken kauden.

Tämän jälkeen Saarisen henkilökohtaiseksi valmentajaksi tuli Jarmo Riski.

Korva on nyt samanlaisessa tilanteessa kuin Saarinen 20 vuotta sitten: Korvan ja häntä vuodesta 2019 valmentaneen Olli Ohtosen tiet erkanivat keväällä. Toistaiseksi korvaavaa henkilökohtaista valmentajaa ei ole löytynyt, eikä Korva ole omien sanojensa mukaan ollut etsinnässä edes aktiivinen.

Korva kuuluu Hiihtoliiton B-maajoukkueeseen, jolle leirivuorokausia kertyy tällä kaudella noin 80. Suomalaisessa järjestelmässä muu aika on normaalisti pääosin urheilijan ja henkilökohtaisen valmentajan yhteiseloa. Saarinen kehottaa Korvaa pohtimaan tarkkaan, kuinka pitkään harjoittelu ilman henkilökohtaista valmentajaa on mielekästä.

– On todella yksilöllistä, riittävätkö maajoukkuevalmentajat. Itselleni henkilökohtainen valmentaja on aina ollut tärkeä kumppani, Saarinen sanoo.

Hän nimeää Korvan kannalta tärkeimmäksi asiaksi huippu-urheiluun tarvittavan kipinän löytämisen. Korva kertoi keskiviikkona, että raaka analyysi uran jatkosta on edessä ensi keväänä.

– Urheilijalla on oltava joku tavoite. Pidemmän päälle ei voi vain heittäytyä katselemaan, missä mennään.

Vastuu on aina urheilijan

Merkittävänä asiana Saarinen näkee, että Korva kantaa lausunnoissaan vastuun valinnoistaan eikä sysää ongelmia muiden syiksi. Saarinen kertoo syyllistyneensä edellä mainittuun kaudella 2012–2013.

– Urheilijalla on aina ennen kaikkea vastuu koko paletin pyörittämisestä. Lämpimästi suosittelen, että Anita tutkii tilannettaan ja etsii ympärilleen oikeita henkilöitä. Harvoin suosta noustaan yksin.

Saarinen painottaa, ettei Korvan ura ole lopullisesti ohi. Yli vuoden jatkuneisiin vaikeuksiin on kuitenkin saatava stoppi. Mikäli Korva onnistuu katkaisemaan negatiivisen kierteen ja palaamaan huipulle, Saarisen mukaan vaikeudet voivat kääntyä vielä merkittäväksi voimavaraksi.

– Kun on vaikeaa ja tuntuu kamalalta, on vaikea nähdä kokonaisuutta. Mutta se antaa perspektiiviä. Yleisessä sarjassa kilpaileminen on niin paljon kovempaa kuin junioreissa, ettei pelkillä lahjoilla pysty enää menestymään. Omaa tekemistä on parannettava vain kaikilla osa-alueilla. Se on huippu-urheilijaksi kasvamisen tarinaan kuuluva osa, Saarinen sanoo.

Lue lisää:

Yli 1,5 vuotta pimennossa ollut hiihtäjä Anita Korva avoimena tilanteestaan – ajatus olympialaisista on jo haudattu, uran jatko vaakalaudalla

IS: Hiihtäjälupaus Anita Korvan ja mestarivalmentajan yhteistyö päättyi