Inka Lampinen, 31, luuli jaksavansa, mutta uupui kuitenkin – Suomen MM-joukkueen poikkeustapaus jätti maailman parhaan sarjan voidakseen paremmin

Salibandymaajoukkueen puolustaja Inka Lampinen on tehnyt poikkeuksellisen pitkän pääsarjauran, ja edennyt samalla työelämässä. MM-kullan tavoittelu ajoi Lampisen huomaamatta syviin vesiin. Uupuneen urheilijan pysäytti vasta vakava loukkaantuminen.

Miten yhdistää huippu-urheilu ja työelämä? Tämä oli kysymys, johon Inka Lampinen oli vastaamassa joukolle salibandyn liigapelaajia syksyllä 2020.

Kysymys oli vaikea, mutta sitäkin tärkeämpi. Salibandyssa vastaus saattaa määrittää sen, miten pitkään ura voi jatkua. Kun lajissa ei liiku raha, on toimeentulo hankittava muualta.

Lampinen tunsi tietävänsä vastauksen. Hän oli noussut kolmekymppisenä yhtä matkaa niin MM-kisoihin kuin kasvuyrityksen rekrytointivastaavaksi. Töitään Lampinen teki etänä, sillä samalla hän pelasi Ruotsissa maailman parhaassa pääsarjassa.

Lampinen oli seminaarissa puhumassa, koska hän oli roolimalli – elävä esimerkki työn sekä huippu-urheilun yhdistämisestä.

Puhuessaan Lampinen ei vielä tiennyt, että jo puolen vuoden päästä hän makaisi loukkaantuneena ja loppuun palaneena asunnossaan Malmössä. Mielessään hänellä oli kysymys vailla vastausta.

“Kuka olen, jos en enää koskaan voi urheilla?”

Kysymys on universaali, sillä sanan “urheilla” voi korvata millä tahansa intohimon kohteella.

Helsinkiläisessä kahvilassa istuva Lampinen, 31, on miettinyt kysymystä paljon. Hän on löytänyt vastauksen.

Inka Lampinen valmistautuu pelaamaan toista kertaa urallaan MM-kisoissa. Vielä talvella tämä haave vaikutti kaukaiselta. Kuva: Pekka Tynell / Yle

Sitä ennen hän haluaa kuitenkin puhua siitä, mikä johti kysymyksen äärelle.

– Koen vastuuta siitä, sillä olen kertonut, miten työn ja urheilun yhdistäminen onnistuu. Haluan olla avoin myös vastoinkäymisistä, Lampinen sanoo.

Huippu-urheilijat uupuvat siinä missä tavalliset työntekijät. Yle Urheilun vuoden takaiseen kyselyyn vastanneista 111 urheilijasta yli 70 kertoi kärsineensä uransa aikana mielenterveyden häiriöstä. Heistä liki 60 prosenttia oli kärsinyt uupumuksesta tai loppuunpalamisesta.

Seinään törmääminen rakastamansa asian vuoksi on vaikea pala nieltäväksi. Sitä se oli myös Lampiselle, joka ei ensin tilannettaan hyväksynyt.

Etenkin, kun hän tunsi vasta muutaman vuoden antaneensa kaikkensa unelmiensa eteen.

“Ensimmäinen ura” päättyy

Joutsenossa kasvanut Lampinen aloitti liigauransa Lappeenrannan NST:ssä kaudella 2007–2008. Joukkue voitti mitaleita kausi toisensa perään. Silti edes keväällä 2016 voitetun Suomen mestaruuden jälkeen Lampinen ei tuntenut olevansa huippu-urheilija.

Jarrua oli pitänyt pohjassa pelko epäonnistumisesta. Hän oli aina halunnut menestyä, mutta:

– En uskaltanut kertoa tavoitteistani, koska mietin sitä, mitä käy, jos en niitä sitten saavutakaan. Tunne siitä, että et saavuttanut jotain, oli helpompi käsitellä, kun et lyönyt kaikkea peliin, Lampinen muistelee.

Ajatusharha voi pinttyä päähän mitä erikoisimmista kohtaamisista. Lampinen muistaa ikuisesti yhden sellaisen, kun hän nuorena opetteli laskettelurinteessä lumilautailemaan.

– Kun kaaduin, niin yksi tyttö tokaisi, että miksi edes yrität, kun et kuitenkaan opi. Lopulta opin, mutta kommentti jäi kaihertamaan: nauretaanko minulle, jos epäonnistun?

Lampinen teki käytännössä kokonaisen kymmenen vuoden uran liigapelaajana ennen kuin heräsi.

– Kun tiedostin ajattelevani näin, se herätti tekemään töitä. Onneksi ympärillä on ollut paljon ihmisiä, jotka ovat vaatineet minulta oikeita asioita oikeaan aikaan.

Epäonnistumisen pelon voitettuaan Lampinen jätti Itä-Suomen taakseen. Tätä nykyä Lampinen asuu Helsingissä ja pelaa Porvoon Salibandyseurassa. Kuva: Pekka Tynell / Yle

Yksi heistä oli maajoukkueen päävalmentaja Lasse Kurronen. Lampinen oli kyllä ollut maajoukkueen mukana, mutta MM-kisat pelaavassa roolissa olivat jääneet haaveeksi.

Kun Kurronen kysyi häntä rinkiin, josta vuoden 2019 kisojen pelaajat valittaisiin, ei paluuta aikaisempaan enää ollut.

– Silloin tuli fiilis, että on siistiä päästä näyttämään. Se oli sellainen herätys.

Enää Lampinen ei pelännyt. Alkoi hänen toinen uransa.

“Toinen ura” nousukiidossa

Suomi ei saanut Sveitsistä haluamaansa. Eikä Lampinenkaan, vaikka hän pääsi ensimmäistä kertaa urallaan MM-kisoihin. Pronssimitali kaulassaan Lampinen tiesi tavoitteensa, joka kietoutui yhteen joukkueen kanssa: kahden vuoden päästä kelpaisi vain mestaruus.

Tämä tarkoitti tietenkin kehittymistä. Porvoon Salibandyseurassa huippukauden pelannut Lampinen aloitti keväällä 2020 neuvottelut Malmö FBC:n kanssa.

Lampisen ensimmäinen MM-turnaus vuonna 2019 päättyi pettymykseen. Suomi hävisi välierässä Ruotsille. Kuva: Salibandyliitto
Lampinen ei ole koskaan tullut tunnetuksi pistenikkarina. Kaudella 2019–2020 puolustaja tehtaili kuitenkin PSS:n paidassa 20 otteluun tehot 12+12=24. Kuva: Miikka Jääskeläinen / AOP

Mahdollisuus maailman parhaassa sarjassa pelaamiseen avautui, eikä Lampinen epäröinyt tätä askelta ottaa. Askelta helpotti, kun päivätyö rekrytointispesialistina oli mahdollista tehdä täysin etänä.

Työuralla eteneminen on kuulunut olennaisena osana Lampisen urheilu-uraan. Joustava työnantaja on myös mahdollistanut uran jatkumisen lajissa, jossa itse pelaaminen ei elätä. Työ on myös tarjonnut vastapainoa.

– Haluan tuntea, että olen hyödyksi ja teen jotain merkityksellistä. Pidän siitä, että työ haastaa, Lampinen kuvailee.

Mutta liika on liikaa. Joustavin ja mieluisinkin työ voi viedä huomaamatta rajan yli – etenkin kun muu kuormitus elämässä kasvaa. Nämä tekijät Lampinen on tunnistanut vasta jälkeenpäin.

Salibandy oli Ruotsissa edelleen se sama peli, mutta taso oli maailman kovin. Ja ympäristö aivan uusi.

– Uusi joukkue, ihmiset ja toimintatavat: kaikki nämä yhdessä toivat elämään niin paljon uutta, johon en osannut niin hyvin valmistautua, Lampinen muistelee.

– En osaa sanoa mitään tiettyä hetkeä, jolloin aloin voimaan huonommin. Syksyllä murtui käsi ja olin sen takia pari kuukautta poissa.

Käden murtuminen ei jäänyt kauden ainoaksi loukkaantumiseksi. Pahempaa oli vielä tulossa.

Syvissä vesissä

Elettiin kuluvan vuoden helmikuun loppua. Näennäisesti kaikki oli hyvin. Lampinen oli taas pelikunnossa, joukkue taisteli pudotuspelipaikasta.

Todellisuudessa Lampinen oli törmäämässä seinään. Pelit, harjoittelu ja täysi työaika olivat verottaneet vääjäämättä voimavaroja. Lampinen kipuili oireiden kanssa, jotka olivat alkaneet huomaamatta.

Uupumus hiipi hiljalleen Inka Lampisen elämään. Kuva: Pekka Tynell / Yle

– Aluksi tuntui siltä, että en vain saanut itsestäni parasta irti. Ajattelin jaksavani, vaikka olin jo pitkään ollut itkuinen, voimaton ja lamaantunut. Ajattelin, että kyllä se siitä, kun pelitkin menivät ihan hyvin.

Viimein Lampinen tarttui puhelimeen. Soitto työterveyteen toi vahvistuksen: Lampinen oli uupunut. Töitä hän ei kyennyt tekemään.

Samalla viikolla Lampinen pelasi viimeisen pelinsä Ruotsissa. Kipu oli jotain, mitä Lampinen ei ollut koskaan aiemmin kokenut.

– Epäilin heti, että akillesjänne meni, mutta en tiedä yhtään, että mitä nyt pitää tehdä.

Tutkimukset ja soitto maajoukkueen fysioterapeutti Niko Iivoselle vahvistivat epäilykset – ja Lampinen sukelsi syviin vesiin. Yhtäkkiä hän ei voinut urheilla, eikä tehdä töitä. Läheiset olivat lahden toisella puolella.

Ajatukset sumenivat.

– Mietin, pystynkö enää koskaan urheilemaan. Ja jos en, niin mitä sitten teen?

Kysymykseen Lampinen ei osannut vielä vastata.

Jotain oli tehtävä

Uupuneen voi olla vaikea löytää voimavaroja yhtään mihinkään, saati sitten vakavasta loukkaantumisesta kuntoutumiseen. Pienikin tuki voi tuolloin olla jotain suurenmoista.

Tukipilari nosteli keväällä puntteja Lampisen rinnalla. Maajoukkueesta tuttu seuratoveri Silja Eskelinen oli hänkin toipilas.

– Teimme monta punttitreeniä yhdessä, vaikka itse pidättelin siellä itkua. Silja oli tosi isona tukena. Puhuimme paljon asioista. Riitti se, että joku oli siinä.

Syvistä vesistä nouseminen on yksilöllistä. Jokaisen on löydettävä oma polkunsa.

Lampisen kohdalla pinnalle auttoivat läheisten tuki ja yksi päämäärä, josta hän ei halunnut luopua.

– Kaikki mitä Sveitsin kisojen jälkeen tein, olivat sellaisia, että halusin olla parempi urheilija seuraavissa kisoissa. En halunnut heittää sitä kaikkea hukkaan.

Yksi kirkas ajatus ei kuitenkaan hälventänyt sumuverhoa. Ennen kesää Lampinen soitti tärkeän puhelun.

– Viikkoa ennen Suomeen lähtöä soitin päävalmentajalle, että en yhtään tiedä, mitä elämässäni haluan, Lampinen muistelee.

Paluu Suomeen kirkasti Lampisen mielen. Kuva: Pekka Tynell / Yle

Lampinen muutti kesäksi Itä-Suomeen vanhempiensa luokse. Kuntoutuminen jatkui tutussa ympäristössä ja tärkeiden ihmisten ympäröimänä.

Fysioguru Iivosen ohjeet purivat. Mieliala kohosi fyysisen toimintakyvyn mukana. Harjoittelu tuntui hyvältä.

Niin hyvältä, että Lampinen tiesi, mitä hänen oli tehtävä.

– Olin jo yrittänyt pelata maailman kovimmassa liigassa ja tehdä samalla täyttä työaikaa. Olisi hulluutta yrittää samaa ja odottaa toisenlaista lopputulosta.

Ennen uuden kauden alkua Lampinen muutti Helsinkiin ja palasi tuttuun Porvoon Salibandyseuraan. Arki muuttui täysin: aikaa harjoittelulle ja ennen kaikkea palautumiselle löytyi työtunteja vähentämällä.

Lampinen oli löytänyt tasapainon – ja vastauksen.

Vastaus, joka löytyi

Lampinen tietää nyt, kuka hän on, kun urheilu-ura päättyy: hän on yhä urheilija. Hän oli pitkään nähnyt työ- ja urheilu-uran erillisinä saarekkeina.

– Keväällä syttyi unelma siitä, että haluan työni joskus yhdistävän myös urheiluun. Haluan, että urheilu on läsnä elämässä myös oman uran jälkeen.

– Asun Hakaniemessä. Pelipäivinä tämä ympäristö on tuttu. Tykkään reippailla täällä veden läheisyydessä aina pelipäivän aamuna. Teen vähän avaavia harjoituksia, juon kahvia ja fiilistelen. Kuva: Pekka Tynell / Yle
– Normaali viikko on sellainen, että ensin on kahdesta kolmeen päivää putkeen harjoituksia. Aamuisin harjoittelen Helsingissä, sitten teen vähän töitä. Porvoossa kokoonnumme joukkueen kanssa 3–5 kertaan viikossa. Pelit ovat viikonloppuisin. Kuva: Pekka Tynell / Yle

Omien toiveiden äärelle pääsemiseksi ei kuitenkaan tarvitsisi törmätä seinään. Lampinen ei voi tietenkään puhua kenenkään muun kuin itsensä puolesta. Ja juuri puhuminen auttoi häntä.

– Jos et ole varma, että jaksatko, niin puhu ääneen. Samalla asiat realisoituvat itselle. Kun asioista puhuu, niin sieltä saattaa saada uusia näkökulmia asioihin. Vastaavatko omat teot ja valinnat niitä omia arvoja: asioita, jotka ovat itselle tärkeitä elämässä, Lampinen pohtii.

Yksi näistä asioista Lampiselle on urheilu omilla ehdoilla. Huippu-urheilu voi olla armotonta, mutta itselleen voi silti olla armollinen.

Lampinen on harvinaisessa seurassa, sillä yli kolmekymppiset naispelaajat ovat yksittäistapauksia. Tähän osviittaa antaa miesten ja naisten MM-joukkueiden ikähaitarin vertailu.

– Onhan siinä eroa. On erinäisiä syitä, miksi naisten peliurat loppuvat aiemmin. Ei meillä liigassa kovin montaa yli kolmekymppistä pelaa, Lampinen huomauttaa.

Urheilijana Lampinen kokee olevansa parhaassa iässä. "Toinen ura" on vasta alkanut.

– Itse koen löytäneeni itsestäni huippu-urheilijan vasta kolmekymppisenä. Tässä iässä on myös mahdollista toipua vakavasta loukkaantumisesta.

Kaiken kokemansa jälkeen Lampinen nauttii siitä, että hän nauttii urheilusta. Sen on mahdollistanut harmonia työn, urheilun ja läheisten ihmisten välillä.

Ruotsissa pelataan maailman parasta salibandya, mutta se ei yksin ole avain onneen. Kaikkea ei voi, eikä tarvitsekaan saada.

– Haluan yhä saavuttaa asioita, mutta olen jo ylpeä siitä, että ylipäätään istun tässä ja valmistaudun MM-kisoihin. Nautin siitä, että olen tehnyt sen työn ja pystyn taas pelaamaan.

– Ennen kaikkea nautin siitä, että ympärilläni on paljon mahtavia ihmisiä ja elämä on tasapainossa.

Salibandyn naisten MM-kisat alkavat 27.11. Loppuottelu pelataan 5.12. Yle välittää kisat kanavillaan.

Lue myös: