Hyppää sisältöön

Arslan Khataev itki viikon saavuttuaan Suomeen – olympiatoivoksi kasvanut nyrkkeilijä pelkää synnyinmaahansa palaamista

Arslan Khataev kasvoi sodan keskellä. Häntä kiusattiin koulussa. Urheilukoulussa häntä piiskattiin. Nyrkkeily on auttanut häntä selviytymään – samoin pako Tšetšeniasta Suomeen.  

Arslan Khataev pakeni sotaa ja levottomuuksia Tšetšeniasta Suomeen 12-vuotiaana. Kuva: Mikael Oivo / Yle

Arslan Khataev pelasi jalkapalloa kotipihallaan, kun hän näki aseistettujen miesten lähestyvän. Sotilasryhmä saapui häiritsemään Khataevin perhettä jälleen kerran.

Aikaisemmin he olivat potkaisseet oven sisään, kuulustelleet perhettä ja vieneet pois hänen isänsä. Arslan ei uskaltanut kysyä asiasta vanhemmiltaan, mutta hän aavisti sotilaiden pahoinpidelleen isää toisaalla.

Arslan oli vasta pieni koulupoika, mutta hänen ensireaktionsa oli halu puolustaa kotia ja perhettä. Hän alkoi heittää kiviä sotilaita kohti.

– Olin pieni, energinen ja tyhmä. Kun he tulevat minun kämpille, totta kai saan heittää. Se oli ajatusmaailmani. Kun kivet loppuivat, juoksin heidän kimppuun, Arslan kertoo.

Nyt Arslan on 23-vuotias. Haastattelu tehdään hänen kotonaan Helsingin Mäkelänrinteessä.

Arslan kääntyy selin ja näyttää arpea takaraivossaan. Se on muisto Tšetšeniasta, kun sotilas iski häntä rynnäkkökiväärillä päähän.

On kulunut yli kymmenen vuotta siitä, kun Arslan ja hänen isoveljensä pakenivat sotaa ja levottomuuksia. Suomessa Khataev on kasvanut aikuiseksi ilman vanhempiaan ja kehittynyt yhdeksi maailman parhaista amatöörinyrkkeilijöistä 60 kilon sarjassa.

Katso Arslanin tarina Sportliv-ohjelmassa:

Sota ja tappelut ovat aina olleet osa Arslan Khataevin elämää. Tšetšeniassa hän alkoi nyrkkeilemään puolustaakseen itseään koulukiusaajia vastaan. 12-vuotiaana hän pakeni perheeseensä kohdistunutta väkivaltaa ja uhkailua, ja päätyi veljensä kanssa Suomeen. Täällä hän on kehittynyt maailmanluokan nyrkkeilijäksi.

Ei ole lottovoitto syntyä Tšetšeniaan

Arslan Khataev syntyi maailmankolkkaan, joka on ollut sotien runtelema vuosisatojen ajan. Tšetšenia, joka oli aiemmin osa Persian valtakuntaa ja kuului myöhemmin Iranille, on taistellut venäläistä imperialismia vastaan 1700-luvulta lähtien.

Kun Khataevin perheen toinen poika syntyi vuonna 1998, oli Tšetšenian ja Venäjän välisen täysiverisen sodan päättymisestä kulunut vain kaksi vuotta.

Arslan ehti kuitenkin täyttää vain vuoden, kun sota syttyi uudestaan – sota, joka tulisi kestämään kymmenen vuotta ja vaatimaan 80 000 tšetšenialaisen hengen.

Tänä päivänä pienestä Engel-Yurtin kylästä, joka sijaitsee muutaman kymmenen kilometrin päässä pääkaupunki Groznyista itään, on lähinnä rauniot jäljellä. Siellä Arslan vietti varhaislapsuutensa.

Arslanin ensimmäisinä elinvuosina sodan verisimmät taistelut eivät koetelleet kotikylää. Perhe ei kuitenkaan saanut elää elämäänsä rauhassa. Sota tuli yhä lähemmäksi.

Arslanin ollessa 5–6-vuotias, Engel-Yurtin asukkaat totesivat pakenemisen olevan ainoa järkevä vaihtoehto.

– Muistan, että olin äidin sylissä autossa. Isä on kertonut, että hän oli ainoa kenellä oli meidän kylässä auto, joku vanha Lada. Kaikki halusivat kamansa isän autoon, ja hän otti mitä pystyi.

Paettuaan sittemmin täysin tuhotusta Engel-Yurtista, Khataevin perhe asettui Khasavyurtiin, Tšetšenian itäiseen naapuritasavaltaan Dagestaniin. Siellä Arslanin vanhemmat asuvat edelleen.

Perhe ei päässyt pakoon sotilaiden jatkuvaa ahdistelua, mutta oli kuitenkin sivummalla pahimmilta sota-alueilta.

Arslan isänsä kanssa kotona Tšetšeniassa. Kuva: Arslan Khataev / privat

Puolustautuu nyrkein

Arslania kiusattiin koulussa. Hän oli pienikokoinen ja sai jatkuvasti köniin 10-vuotiailta luokkakavereiltaan.

Opettajat eivät menneet väliin. Sisällä koulussa ei saanut tapella, mutta pihalla siihen ei puututtu.

Arslanin isä huomasi poikansa tulevan usein koulusta kotiin rähjäisin vaattein. Hän ehdotti Arslanille, että tämä ottaisi taukoa koulusta opetellakseen nyrkkeilemään.

Kahden kuukauden harjoittelun jälkeen Arslan palasi kouluun, missä nyrkkeilytaidoista oli paljon hyötyä. Hän innostui uudesta harrastuksestaan vielä enemmän voitettuaan kilpailuissa suuren pokaalin.

Harjoittelu lisääntyi, kun hän isänsä ehdotuksesta muutti pois kotoa ja dagestanilaiseen urheilukouluun. Siellä hän joutui jälleen puolustautumaan nyrkein sopeutuakseen karuun arkeen muiden haastavista oloista tulleiden nuorten kamppailulajien taitajien kanssa.

Khataevin mukaan elämä Spartak Khasavyurtin urheilukoulussa muistutti siitä, mitä hän myöhemmin koki Suomen armeijassa – mutta vain tietyiltä osin.

– Täälläpäin ei piiskattu, Khataev toteaa virne kasvoillaan.

Arslan Khataev sai lapsena kovaa oppia dagestanilaisessa urheilukoulussa. Kuva: Mikael Oivo / Yle

Urheilukoulussa oli kova kuri. Mikäli ei seissyt suorassa rivissä valmentajan laskettua kolmeen, sai välittömän rangaistuksen. Valmentajilla oli erilaisia rankaisumenetelmiä: osa käytti piiskaa, toiset löivät oppilaita päähän rotevin sormin.

Oppilaat oppivat kunnioittamaan sääntöjä eivätkä valittaneet herkästi juuri mistään. Ruokasaliin marssittiin suorissa jonoissa. Harjoituksia ei jätetty väliin, vaikka edellisissä olisi loukkaantunut.

Ne harvat, jotka valittivat liian kovasta kurista, heitettiin ulos urheilukoulusta.

– Mä diggasin. Oli ihan reilua, että ne, jotka eivät kestäneet menoa, heitettiin pois sieltä. Miksi? Sieltä pienestä urheilukoulusta on tullut maailmanmestareita ja olympiavoittajia, toteaa Khataev.

Monet lapsista kävivät viikoittain kotona, mutta Arslan vietti usein myös viikonloput urheilukoulussa. Jos yli kymmenen vuoden takaista aikaa vertaa hänen nykyarkeensa, löytyy valtavia eroja, mutta myös yhtäläisyyksiä.

Tällä hetkellä Khataev asuu Olympiakomitean valmennuskeskus Urheassa, Helsingissä. Hänellä on optimaaliset harjoitusolosuhteet ja käytettävissään kaikki, mitä hän nyrkkeilijänä tarvitsee: hieronta, fysioterapia sekä jääkylvyt ja muut laitteet, jotka ehkäisevät loukkaantumisia ja auttavat palautumista.

– Suomessa on niin hyvä systeemi ja kaikki saatavilla. Jos täällä olisi vähän kovempi kurinpito, niin silloin se olisi ihan sairasta, Khataev hekottaa viitaten potentiaaliseen urheilumenestykseen.

Khataev syö usein lounaansa Mäkelänrinteen lukion tiloissa, koska koulu sijaitsee keskellä Urhea-kampusta. Kuva: Mikael Oivo / Yle

Pako Suomeen

Arslanin vietettyä pari vuotta urheilukoulussa, hänen kymmenen vuotta vanhempi veljensä tuli yllätysvierailulle. Arslan oli juuri saapunut treeneistä, kun veli pyysi häntä pakkaamaan nopeasti tärkeimmät tavaransa. Aluksi hän luuli heidän menevän tapaamaan vanhempiaan, mutta oletus osoittautui vääräksi.

– Veli ei sanonut minulle mitään, enkä minäkään taas kauheasti kysele. Meidän kulttuurissa ei ole tapana kysellä. Jos sinulle ei kerrota mitään, niin siihen on ehkä syykin.

Isoveli, joka oli joutunut kokemaan monia epämiellyttäviä sotilaiden kotikäyntejä, oli järjestänyt pakomatkan. He ajelivat ympäriinsä ja yöpyivät tuttujen luona, kunnes oli pitkän bussimatkan aika.

Bussi suuntasi luoteeseen. Noin kolmentuhannen kilometrin jälkeen he ajoivat Pietarin ohi. Arslanin veli toimitti paperit rajavartiostolle. He saivat jatkaa matkaa ja pääsivät perille Karhulan vastaanottokeskukseen Kotkassa.

Huoneessa isoveli kertoi Arslanille, että tämä ei tulisi näkemään vanhempiaan pitkään aikaan.

– Itkin varmaan viikon siinä huoneessa. Tajusin, että v***u, nyt on tosi homma. Ja siinä vasta tajusin, että olen Suomessa.

Arslan oli 12-vuotias. Ensimmäiset viikot Suomessa hän palautui järkytyksestä vastaanottokeskuksessa veljensä kanssa, mutta sen jälkeen he joutuivat muuttamaan erilleen. Arslan pantiin lastenkotiin.

Aluksi sopeutuminen oli hankalaa. Hänen hyväksi koettuja puolustusmekanismejaan ei hyväksytty Suomessa.

– Menin kouluun, jengi irvisteli mulle ja kiusasi – saman tien vedin turpaan. Opettajat sanoivat, että ei saa tapella. Olin, että miten niin ei saa?

Vähitellen hän tottui asumaan yksin huoneessaan. Hän viihtyi sosiaalityöntekijöiden kanssa ja pelaili koulupäivien jälkeen jalkapalloa somali- ja arabitaustaisten pakolaislasten kanssa.

Kotiintulo- ja ruokailuajat olivat tiukkoja lastenkodissa. Välillä hän myöhästyi ja sai toruja, mutta hän oli tottunut huomattavasti tiukempaan kurinpitoon urheilukoulussa Dagestanissa.

Hän oli teini, joka kasvoi aikuiseksi ilman vanhempiaan. Välillä tuli tehtyä virheitä, mutta niistä hän otti opikseen. Hän seurasi, miten hänen samanikäiset uudet ystävänsä käyttäytyivät, jotta ymmärtäisi, mikä on oikein ja mikä väärin.

Arslan Khataev pakeni sotaa ja levottomuuksia Tšetšeniasta Suomeen 12-vuotiaana. Kuva: Mikael Oivo / Yle

Nyrkkeilylahjakkuus bongataan Suomessa

Isoveli kävi välillä vierailemassa lastenkodissa. Eräänä päivänä hän vei Arslanin nyrkkeilysalille. Kysymättä lupaa keneltäkään valmentajalta, Arslan asteli nyrkkeilysäkeille ja alkoi harjoittelemaan.

– Treenasin aina yksin. Huomasin, että jengi kyllä tiesi, olen hyvä, mutta kukaan ei halunnut tulla puhumaan.

Yhtenä päivänä salille saapui mies, joka seurasi Arslanin harjoittelua suurella mielenkiinnolla. Treenin päätyttyä mies kysyi ihmeissään, eikö kukaan valmentanut Arslania.

Kyseinen mies, Risto Peräjoki, on edelleen Arslanin hyvä ystävä. Peräjoesta tuli Khataevin ensimmäinen valmentaja Suomessa.

– Hän vei minut ihan omilla kustannuksilla kisoihin, hankki kaikki lisenssit. Sitten voitin nämä paikalliset kovat jätkät. Risto oli ensimmäinen, joka näki minussa potentiaalia täällä, kertoo Arslan lämmöllä.

Asuttuaan vuoden lastenkodissa, Arslan sai muuttaa yksiöön yhdessä veljensä kanssa. Parin vuoden jälkeen myös veljen vaimo ja lapset muuttivat Suomeen, ja Arslan muutti heidän kanssaan suurempaan asuntoon.

Vietettyään muutaman vuoden Kotkassa, Arslan muutti veljensä perheen perässä Porvooseen. Hänen oli hyvästeltävä valmentajansa Peräjoki.

Khataev ottelee toistaiseksi amatöörikehissä, mutta hänellä on unelma ammattilaisuudesta. Kuva: Mikael Oivo / Yle

Ero valmentajasta oli haikea, mutta samalla uuden alku. Porvoossa Khataev tapasi nykyisen valmentajansa Karre Anttosen.

– Karre ei ole vain valmentajani, vaan enemmänkin kuin perhettä. Hän on ollut minulle kuin isä ja äiti nämä seitsemän vuotta.

Anttosen valmennuksessa Khataev alkoi saman tien kiertää kisoja eri puolilla maailmaa. Vain reilun vuoden yhteistyön jälkeen hän voitti alle 19-vuotiaiden EM-kisoissa hopeaa.

Sen jälkeen hän on ottanut kovia päänahkoja, voittanut Saksan Bundesliigan ja käynyt tasaväkisiä otteluita tulevia olympiavoittajia vastaan. Viime syksynä hän jäi yhden otteluvoiton päähän mitalista MM-kisoissa, joissa hänen sijoituksensa oli seitsemäs.

– Olen ylpeä, kun saan edustaa Suomea. Se on kiitokseni siitä, että olen päässyt tänne ja saanut mahdollisuuden tehdä tuloksia. Vastineeksi olen Suomen lipun alla tällä hetkellä, vaikka olen veressä tšetšeeni.

Khataevia voi liioittelematta kutsua suomalaiseksi mitalitoivoksi Pariisin tulevia olympialaisia silmällä pitäen – mikäli hän edelleen ottelee amatöörikehissä vuonna 2024. Ammattilaisuus houkuttelee 23-vuotiasta, joka ei haluaisi viettää uransa parhaita vuosia amatööreissä.

Khataev treeneissä nykyisen valmentajansa Karre Anttosen (vas.) kanssa. Anttosella on ollut iso rooli Khataevin elämässä myös nyrkkeilysalin ulkopuolella. Kuva: Mikael Oivo / Yle

Kritisoi tilannetta kotimaassaan

On kulunut yli vuosikymmen siitä, kun Khataev jätti koko lapsuuttaan värjänneen sodan taakseen. Huoli vanhemmista ja sisaruksista, jotka edelleen asuvat Dagestanissa, ei kuitenkaan ole hävinnyt minnekään.

Tšetšeniaa johtaa presidentti Ramzan Kadyrov, joka toimii Kremlin käskyjen mukaan. Hänen kauttaan Venäjä alistaa ja tukahduttaa tšetšenialaisia mielenosoittajia ja heidän sukulaisiaan.

– Se on Venäjän ja Tšetšenian nykymeininki, että suvun kautta riivataan ihmisiä. Se vain jatkuu ja jatkuu, kunnes jompikumpi on tyytyväinen, huokaa Khataev.

Ukrainan sodan takia tšetšeenien tukala tilanne on parantunut hetkellisesti. Venäjän johdon huomio on muualla. Toisaalta tilanne on aiheuttanut Khataeville uusia huolia.

– Minulla on pikkubroidi siellä, ja kuka tietää, mitä hänellekin voi käydä. Joku päivä yhtäkkiä koputetaan oveen, että lähde sotimaan.

Kuva: Mikael Oivo / Yle

Tšetšeeninä Khataevilla on myös Venäjän passi. Mikäli hän astuu Venäjän rajan yli, hän saattaa joutua suoraa päätä Ukrainaan sotimaan.

Viime vuosina hänellä on ollut mahdollisuus tavata perhettään harjoitusleirien lomassa. Tällä hetkellä matkustaminen Dagestaniin on kuitenkin poissuljettu vaihtoehto.

– En tiedä, mitä voi tapahtua, jos astun rajan yli. Sen takia en nyt uskalla mennä treenaamaan sinne, moikkaamaan perhettä tai mitään.

Khataevilla on rankka tausta. Hän on tottunut elämään huolien kanssa. Hän osaa käsitellä tunteensa ja pitää päänsä kylmänä, ja keskittyä samalla nyrkkeilyynsä ja elämäänsä Suomessa.

Se, mikä häntä tällä hetkellä ottaa eniten päähän, on tšetšeenien osallistuminen Ukrainan sotaan venäläisten kanssa. Khataevin mukaan tšetšeenien tulisi vastustaa sotaa, silläkin uhalla, että vastustus saattaisi tarkoittaa joutumista vankilaan tai pääsemistä hengestään.

Häntä harmittaa, että koulutuksen taso Tšetšeniassa on niin heikko, että paikalliset nuoret eivät ymmärrä taistella oman kansansa ja itsensä puolesta.

– Niitä jätkiä on aivopesty niin pahasti, että he eivät tiedä, miksi menevät sotimaan. Siis he eivät tiedä yhtään mitään, Khataev sanoo.

– Venäläiset ovat tappaneet meidän esi-isiä ja halunneet tuhota meidän kansan, ja sitten nämä jätkät hyväksyvät mennä niiden puolesta sotimaan. Se on minun mielestä väärin.

Mikael Oivo

Lue myös: