Suora

  • Sykähdyttävin urheiluhetki
  • Sykähdyttävin urheiluhetki
  • Hiihdon Suomen Cup viestit
  • Katowice Minor CS:GO
  • Lentopallon Challnege-cup:PerPo - Poitiers
  • Lentopallon CEV-cup: VaLePa - Kladno
  • Supercoppa Juventus - Milan
  • Jalkapallon Italian cup, Supercoppa Juventus - Milan
  • Urheiluruutu
  • Urheiluruutu

Kun maskottikin itki…

Puhuttaessa Moskovan vuoden 1980 olympiakisoista useimmiten aiheeksi nousee kisojen maskotti. Paljon useammin kuin 65 maan boikotti, vaikka sekin on ennätyksellinen olympiakisojen historiassa.

urheilu
Yle

Lastenkirjoja kuvittaneen Viktor Tshizhikovin piirtämä pieni karhunpentu oli kuitenkin niin suuri menestys kautta maailman, että sinänsä ristiriitaisten kisojen historiaa se on aina onnistunut pehmentämään.

Miska, Misha tai Mishka – kaikkia kirjoitustapoja näkee Suomessakin – oli maskotti, johon kukaan ei voinut olla rakastumatta. Monien ajatusmaailmaan Miska toi uskon tai toivon siitä, että pelätyssä Neuvostoliitossa saattoi sittenkin kasvaa jotain herkkää ja sielukasta.

Kesäkisoissa Mexico cityssä oli ollut jo nimetön punainen jaguaari, Münchenissä Waldi-koira ja Montrealissa Amik-majava, mutta vasta Miska oli olympiamaskotti, joka huomattiin. Miskan esimerkin ansiosta olympiamaskoteista tuli sittemmin näkyvä osa olympiakisoja ja niiden historiaa.

Miska toi tietysti myös rahaa olympiajärjestäjille ja sitä kautta valtiolle, joka kuitenkin kärsi ilmeisesti valtavat tappiot, jos laskutapana käytettäisiin säälimätöntä matematiikkaa. Virallista sen paremmin kuin epävirallista selvitystä tuloksesta ei ole olemassa.

Moskovalle kisat myönnettiin jo vuonna 1974 Wienissä. Hakijoita oli vain kaksi, Los Angeles hävisi äänestyksessä 39-20, KOK joutui antamaan kisat päinvastoin aikaisempaa käytäntöään suurvallalle, koska muita halukkaita ei ollut. Vähälle huomiolle on ehkä jäänyt se, että jo vuotta valinnan jälkeen pääsihteeri Leonid Brezhnev oli valmis luopumaan koko kisoista.

Brezhnevin väitetään vakavissaan ehdottaneen, että Moskova ja Neuvostoliitto luopuisivat kisoista niiden valtavien kustannusten takia. Maksettaisiin pikku sakko ja sillä hyvä, oli Brezhnev esittänyt lähipiirilleen. On tulkittu, että pääsihteeri olisi ennen muuta pelännyt mahdollisia skandaaleja länsi-ihmisten saapuessa joukoittain, mutta taustalla saattoi olla myös tieto talouden alkaneesta romahduksesta; muuta vuosi ennen olympiakisoja ruoka oli jo Neuvostoliitossa osin kortilla.

Joulukuussa 1979 Neuvostoliitto tunkeutui Afganistaniin ja tammikuussa USA:n presidentti Jimmy Carter ehdotti NATO:n kokouksessa olympiaboikottia. Olin Länsi-Saksan Sindelfingenissä halli EM-kisoissa huhtikuussa kun käteen ilmestyi saksalaisurheilijoiden jakamana t-paita, jossa kehotettiin boikotoimaan Moskovan kisoja. Seurauksena maailma jakaantui tavalla, jossa urheilu sai oudolla tavalla merkitystä. Moskovassa kisat joka tapauksessa pidettiin.

”Lapsilta kielletty kaupunki”

Moskovan kisoihin osallistui 81 valtiota tai maata, 65 valtiota boikotoi sitä. USA:n mukana varsinaiseen boikottiin osallistuivat suuremmista valtioista esimerkiksi Japani, Länsi-Saksa, Kiina, Argentiina ja Kanada. Tavallaan urheilun omituista voimaa osoitti se, että vaikka Britannia, Ranska ja Australia sinänsä tukivat boikottia, ne sallivat urheilijoidensa kilpailla Moskovassa kansallisten olympiakomiteoidensa edustajina. Italia taas ei lähtenyt boikottiin, mutta kielsi sotilastehtävissä olevien urheilijoidensa osallistumisen.

Muutenkin presidenttinä takellelleelle Jimmy Carterille sotku oli lopulta kiusallinen, vähintään arvovaltatappio. Moskovan kisat avattiin heinäkuun 19. päivänä vuonna 1980. Taivaalla lentokoneet kylvivät kemikaaleja sadepilvien karkottamiseksi. Miska karhu ilmestyi ja esiintyi ensimmäisen kerran avajaisissa Lenin-stadionilla.

Sykähdyttihän se minuakin, joka olin ensimmäistä kertaa toimittajana olympiakisoissa.

Jo päivää ennen olin kirjoittanut rohkeasti, että ”Moskova on olympiakisojen aikana lapsilta kielletty kaupunki”. Havainto perustui edelliseen kesään, jolloin olin ns. esikoissa Spartakiadeissa viisi viikkoa ja havaitsi kaupungin iloiseksi, paljon mainettaan mukavammaksi kaupungiksi kuin mitä Suomessakin oli tapana naapurin meiningistä silloin kuvitella.

Saapuessani Moskovaan heinäkuussa 1980 kaikki oli muuttunut. Nykyternillä ilmaistuna epäsosiaalinen ihmisosa oli siirretty 110 kilometrin rajan taakse, kuten myöhemmin selvisi. Lisäksi neuvostoturismia ei kannustettu, koska pääkaupunkiin ei haluttu lisää avoimia suita ruokapulan aikana. Näkyvintä kuitenkin oli, että aivan valtaosa lapsista oli lähetetty kesäleireille pois mahdollisen länsimaisen hapatuksen vaikutuspiiristä. Lapsia oli ollut leireillä jo edellisenä kesänä, mutta ei niin "totalitäärisesti”.

Jutun otsikko taisi olla oikein lehden myyntijulisteessa, joten ei ihme, että siihen Suomessa välittömästi reagoitiin. Kansan Uutisten mukaan nimittäin ”ei ollut ihmekään, jos lapset on viety suojaan, kun tuonnäköisiä miehiä tulee kaupunkiin”! Tällä viitattiin vinjettikuvaan, jossa todella Punaisella torilla meikäläisen silloin vielä puolituuheat hiukset olivat tuulessa nousseet pystyyn kuin ilmeisellä länsimaisella piruparalla. Tuli siis heti palautetta. Oli hienoa, juttua oli luettu.

Kisojen aikana, nyt kun olen tutkinut silloin vielä keräämiäni arkistoja, kirjoitettiin kuitenkin etupäässä urheilusta ja olympiakisoista. No tietysti piti vähän puuttua byrokratiaan mallia miksi jousiammuntastadionilta pääsi portin läpi suoraan soutustadionille, mutta takaisin tultaessa piti kiertää yli kilometrin matka aitojen takaa, vaikka ruuhkaa moisella portilla ei koskaan ollut? Niin oli vain määrätty, kuului aina selitys.

Rohkeasti myös toivotimme joka aamu huomenta hotelli Rossijassa huoneen oven edessä päivystäneelle, kuten aina niin runsaalla urheilukielellä nykyisin todetaan, omalle henkilökohtaiselle rynnäkkökiväärimiehelle. Vuonna 2007 hotelli muuten purettiin kaupunkikuvan rumentajana, kun se vuonna 1980 oli järjestelmän komistus ja suuri saavutus; 3182 huonetta pystyi majoittamaan 5300 vierasta. Suuri oli kaunista.

Oma henkilökohtainen neuvostoystävä oli mukana aina myös, kun kävin seuraamassa boikotin ansiosta mukaan päässeen Suomen jalkapallomaajoukkueen otteluja kerran Minskissä ja kahdesti Kiovassa. Minskissä Suomi hävisi Jugoslavialle 0-2 ja pelasi Kiovassa ensin Irakin kanssa 0-0, vaikka hallitsi, mutta yllättäen maaliteko tökki. Toisessa Kiovan ottelussa Suomen piti voittaa Costa Rica 4-0 ja Jugoslavian Irak, niin jatkopaikka oli selvä.

No Suomi voitti vain 3-0 tuhannen maalipaikan ottelussa, mutta onneksi Jugoslavia tyytyi Irakin kanssa tasapeliin, niin ei jäänyt harmittamaan. Kiovassa muuten asuttiin ehkä noin 2000 huoneen hotellissa, joka oli varattu medialle. Illalla syömässä aika isossa salissa meitä oli kaksi costaricalaista toimittajaa valvojineen toisessa ja minä, radioon tehnyt Lammin Matti ja avustava neuvostomies toisessa pöydässä. Muissa kenties sadassa tai kahdessa pöydässä ei ollut ketään, kuten ei koko hotellissa. Jollain lailla jäi mieleen. Etenkin kun valvojamme oli mukava mies, joka kertoi olleensa aikaisemmin neuvostoliittolaisen risteilyaluksen perämiehenä Karibialla?

Arkistoista löytyy myös juttuja niistä väärin mitatuista tai mittaamatta jääneistä hypyistä tai heitoista, stadionin porttien avaamisesta kesken kilpailujen, arvonnoissa suoritetuista uusinnoista, koripallossa mahtavista yrityksistä viheltää isännät finaaliin ja niin edelleen. Näin jälkeenpäin sitä ymmärtää, että maassa maan tavalla tai maasta pois kuten järjestelmän puolustajat silloin minullekin viestivät.

Miksihän muuten Moskovan olympiakisoista ei ole nyt myöhemmin tehty esimerkiksi kirjaa. On olemassa kirjoja liittyen olympiaboikottiin, mutta tapahtui niin paljon muutakin. Ja arkistotkin ovat kai avautuneet myös kisojen osalta?

Urheiltiinhan sitä

Nykykirjoitukset toteavat aika yleisesti, että Suomi oli yksi niistä länsimaista, jotka eivät boikotoineet Moskovan olympiakisoja. Menestys kisoissa oli Suomelle kohtalainen; kultaa toivat yksikkösoudun Montrealin voittoaan puolustanut Pertti Karppinen ja vain 18-vuotias jousiampuja Tomi Poikolainen sekä tietysti Tallinnassa purjehtinut Esko Rechardt. Pronssille ylsivät jousiampuja Päivä Meriluoto, 470 luokan purjehtijat Jouko Lindgren ja Georg Tallberg, painija Mikko Huhtala sekä 5000 metrillä kestävyysjuoksija Kaarlo Maaninka, joka oli jo hopealla 10 000 metrillä – Lasse Virenin projekti Moskova epäonnistui ja Maaninka nousi mitaleille Etiopian Miruts Yifterin varjossa.

Britit Steve Ovett ja Sebastian Coe juoksivat tavallaan ristiin. Ovett voitti ensin 800 metriä, jonka Coen piti voittaa. Coe, joka ei ollut juuri juossut 1500 metriä, voitti sen, joten aika tasan meni, mutta oudosti, mikä on jälleen esimerkki urheilun arvaamattomuudesta. Alan Wells liittyi ”valkoisten” pikamatkan voittajien harvahkoon kerhoon.

Aika sensaatio oli korkeushypyn voittaja DDR:n Gerd Wessig, joka oli päässyt yleensä maansa joukkueeseen vasta kaksi viikkoa ennen kisoja. Wessig voitto tuloksella 236, hyppäsi ensimmäisenä ME:n olympiakisoisa, mutta mikä ihmeellisintä – paransi ennätystään peräti yhdeksän senttiä! Puolan Wladyslav Kozakiewiczin ME 578 oli sentään jo toinen lajin ME, joka syntyi olympiakisoissa. Ensimmäisen teki vuonna 1920 Antwerpenissa USA:n Frank Foss (409).

Merkittävää oli se, ettei Moskovan olympiakisoissa tullut yhtään doping-käryä, vaikka kyllä testattiin ahkerasti. Moista ei sittemmin ole päässyt tapahtumaan.

Moskovan olympiakisoista riittäisi tarinaa, faktoja ja olettamuksia, tulkintoja ja selvityksiä, mutta kun nykyajan foorumille tähän nettiin ei saa laittaa pitkiä juttuja. Jo tämäkin tarina on liian pitkä, lukemisen jaksaminen on nykyajassa häiriintynyt.

Silti mielestäni Moskovaan ja olympiahistoriaan vielä liittyi laulaja-runoilija Vladimir Vysotskin menehtyminen heinäkuun 25. päivä 1980, jolloin moskovalaisilta olympiakisat hetkeksi unohtuivat täysin. Vasta 42-vuotiaan runoilijan kuolinsyy oli virallisesti sydänpysähdys, jota ilmeisesti auttoi raju alkoholin ja myös morfiinin nauttiminen. Vysotski, jonka Suomessa tunnetuin laulu oli Juha Vainion suomentama ”Ystävän laulu”, oli aikansa suosituimpia trubaduureja Neuvostoliitossa, mutta ei virallisesti tietenkään tunnustettu. Hänen hautajaisiinsa osallistui spontaanisti massoittain ihmisiä kesken kisojen, mikä osoitti, ettei pisin hyppy tai nopein aika kuitenkaan ole ainoita sankaruutta luovia ja mieliä liikuttavia asioita maailmassa.

Yhtä lailla kuin avajaisten naurava Miska, on mieliin jäänyt kyynel, joka lähti Miska-karhun silmäkulmasta kisojen päättäjäisissä. Sitä voisi tulkita monin tavoin, mutta onko tarpeen? Minulle riittää se, että mukanani Suomeen muuttanut Miska ja sen pikkuveli ovat tuolla hyllyssä hymyilleet jo yli 30 vuotta.

Arto Teronen

Suosittelemme

Tuoreimmat