Kun YLE sai kiitosta!

Vuosi 1952 oli Suomessa onnellisin pitkään aikaan; sotakorvaukset olivat loppuneet, Armi Kuuselasta tuli Miss Universum ja Helsingissä järjestettiin olympiakisat. Ei siis ihme, että etenkin olympiakisat ovat jääneet kansakunnan muistiin muita parempina olympiakisojen historiassa. On puhuttu viimeisistä oikeista olympiakisoista.

urheilu
Yle

Suomalaiset ovat aina olleet taitavia käyttämään historiaa hyväkseen erilaisten myöhemmin keksittyjen hokemien muodossa. Ilmeisen sellainen on myös arvioiden mukaan vasta 1970-luvulla syntynyt käsite ”viimeiset oikeat olympiakisat”, jolla ei varsinaisesti ole mitään todellisuusperää. Todisteluksi on tarjottu olympiakisojen paisumista ja kaupallisuuden lisääntymistä Helsingin jälkeen, mutta kovasti se on kaukaa haettua.

Melbournessa neljä vuotta myöhemmin kisat olivat jopa urheilijamäärältään pienemmät, eikä Roomassakaan vielä 1960 lajeja ollut sen enempää. Ja vaikka amerikkalaista Coca-Colaa oli jossain määrin myyty jo 1930-luvulla Stockmannilla, juoman tulo massiivisesti sen ajan mittarilla Helsinkiin näkyy jopa räikeänä sen ajan valokuvissa. Toki tuo 720 000 pullon erä tuotti rahaa sotaveteraaneille, mutta ennen kaikkea sen tulo liittyi yhtiön kaupalliseen maailmanvalloitukseen.

Monille suomalaisille suurempi elämys oli ensimmäinen nähty elävä musta mies, jota siihen aikaan neekeriksi kutsuttiin. Tuttavuutta kerrottiin joidenkin tehneen jopa Käpylän kisakylän verkkoaidan läpi. Tähän sopisi kenties sanonta mene ja tiedä, mutta mihin pitäisi mennä ja mitä tietää? Ajat ovat kovasti muuttuneet 60 vuodessa.

Kisat olivat toki pienelle Suomelle juuri sodan kärsimysten jälkeen enemmän kuin onnenpotku. Ennen kaikkea henkisesti, mutta niistä selvittiin myös taloudellisesti ainakin osittain kiitos Erik von Frenckellin ideoiman ensimmäisen olympiarahan.

Uusi Maailma -lehden haastattelussa vuonna 1973 von Frenckell totesi, että ”veronmaksajat eivät meidän olympiakisoistamme kärsineet penniäkään, mistä olen ylpeä”! Samalla hän muistutti, että Suomen olisi pitänyt keksimästään olympiarahaideasta ottaa edes prosentti tulevilta kisajärjestäjiltä ja valtion velka olisi maksettu! Tarkoittiko Frenckell jatkuvaa tulevaisuuden velkaa vai satunnaista jäi epäselväksi.

Mikään itsestään selvyys kisojen tuleminen Helsinkiin ei kuitenkaan ollut. Ei se ollut myöskään ensimmäisellä kerralla vuonna 1940, jolloin Japanin aloittama sota siirsi kisat ensimmäisen kerran Helsinkiin ja talvisota sitten vuorostaan pois koko historian kartalta.

Aivan tipalla oli kuitenkin myös se, että Helsinki sai kisat vuonna 952. On arveltu, että kysymys oli lopulta yhdestä äänestä!

Paavon soihtua ei löydy ikinä

Erik von Frenckell puhui ensimmäisen kerran suomalaisista olympiakisoista vanhalla venäläisellä kaalimaalla uuden pallokentän ajavaisissa vuonna 1915. Kerrotaan, että hän osoitti Tivolinmäelle ja totesi, että ”tuonne rakennetaan olympiastadion ja pidetään kisat”!

Kisoja puuhattiin jo alkaen 1920-luvulta, Stadionsäätiö perustettiin vuonna 1927 ja lopulta syntyivät sekä stadion että aikanaan pidettiin myös kisat. Tivolinmäellä kuten Frenckell ennusti.

Mats Dumellin dokumentissa vuonna 2009 kerrotaan, että Helsingille vuoden 1952 kisojen saaminenkaan ei ollut itsestään selvää kuten monet ”viimeisistä oikeista olympiakisoista ” yhä puhuvat saattavat kokea.

Tietyllä tavalla laskien Helsinki sai kisat yhden äänen erolla. Äänen, jonka von Frenckell kalasti Islannin edustajalta. Tuo ääni oli siinä mielessä ratkaiseva, että sen avulla toisessa äänestyksessä syntyi enemmistö Helsingin eduksi. Helsinki sai tuolla yhdellä lisä-äänellä ääniä yhteensä enemmän kuin Minneapolis, Los Angeles ja Amsterdam.

Monet ovatkin sitä mieltä, että juuri Erik von Frenckell hankkiessaan Suomelle olympiakisat toi Suomen maailmankartalle. Vielä pitemmälle meni von Frenckellin tytär, akateemikko ja teatterinjohtaja Vivica Bandler omassa muistelmateoksessaan. Vivica ei koskaan ollut isänsä kanssa väleissä ja sai paljon kärsiä lapsuudessaan, koska ei ollut isän haluama poika. Muistelmissaan hän kuitenkin tunnustaa, että von Frenckellin ansiosta saatujen kisojen avulla Suomi sijoittui maailman silmissä rautaesiripun tälle puolelle, siis läntiselle!

Kisat siis pidettiin. Paavo Nurmi toi olympiasoihdun stadionille ja siellä rankkasateessa odottaneiden urheilijoiden rivit hajosivat jokaisen halutessa nähdä suurjuoksijan. No sentään suomalaisten ja neuvostoliittolaisten rivit eivät rakoilleet. Soihdun torniin sytytti Hannes Kolehmainen, kun taas Ville Ritola istui katkerana kodissaan New Yorkissa – kolmesta suomalaisesta suurjuoksijasta vain kahdelle oli käyttöä.

Avajaisista tuotettu filmi muuten antaa ymmärtää, että Hannes Kolehmainen juoksisi soihdun kanssa aina ylös torniin, mutta todellisuudessa matkalla oli muitakin urheilijoita, muun muassa pesäpalloilijoita. Hannes sitten oli kyllä ylhäällä sytyttämässä.

Varsinainen hitti on ollut Helsingin kisojen soihtu, jota valmistettiin kaikkiaan hopeisena tai uushopeisena vain 23 kappaletta. Yksi soihduista on myyty Pariisissa lähes 400 000 eurolla, joten aika harvinaisesta jutusta on kysymys. Osan tiedetään tuhoutuneen viestin varrella, mutta muiden kaikkien olinpaikkaa ei edes tiedetä. Kaikkein vähiten sen, jolla Paavo Nurmi tulen sytytti. Se vain käytön jälkeen silloin pakattiin muiden mukana laatikkoon ilman merkintöjä.

Urheilumuseo on joka tapauksessa tekemässä soihtujen kohtalosta selvitystä, mikä saattaa olla aika vaikeaa. Paavon soihtua ei ainakaan löydy ikinä!

Sitten ne YLEn saamat kiitokset!

Helsingin kisoissa Paavo Noponen aloitti selostajanuransa viemällä lähes ensimmäisessä lauseessaan seiväshypyssä riman kuoppaan. Pekka Tiilikaiselle kotikisat olivat yksi uran suurista hetkistä, kun taas ensimmäinen suurselostaja Martti Jukola istui taustalla jo kuolemantaudin kourissa.

Tämän kirjoittaja oli edennyt jo lähes viisivuotiaaksi Jyväskylässä. Hämärästi muistan miten isä ja kymmenen vuotta vanhempi velipoika kävivät kai Tampereella katsomassa olympiakisojen jalkapallo-ottelun ja nelivuotias oli muka kovasti loukkaantunut kun ei päässyt junaan mukaan. Nyt muistona on noilta ajoilta yksinkertainen korkinavaaja, jossa ovat olympiarenkaat, siskolta joskus kulkeutunut.

Varsin ei juolahtanut neljävuotiaalle, että itsekin joskus sattumien summana olisi radion ja olympiakisojen kanssa tekemisissä. Sen sijaan vaimon entisen työnantajan Pekka Näppilän papereista löytyi mielenkiintoinen kirje, jonka tämä oli saanut talvella 1953 toimittuaan mukana Yleisradion ”olympiaosastossa”. Partiolaisten kautta 13-vuotias Pekka oli päässyt kaimansa Pekka Tiilikaisen lähetiksi kisoihin ja 9.2.1953 tuli kirje kiitoksin:

”Oheisena lähetetään teille täten työtodistus osastollemme suorittamistanne palveluksista. Tämä todistus on haluttu jakaa yhtenäisesti kaikille osastomme toimihenkilöille siitäkin huolimatta, että joissakin kiireellisissä tapauksissa on väliaikainen todistus saatettu antaa jo aikaisemminkin”. Kirjeen allekirjoittajat olivat osastopäällikkö Paavo Arni ja osastosihteeri T.O. Parmanne. Ja sen jälkeen oli 13-vuotias Pekkakin saanut lukea miten Yleä kiittivät eri yhtiöt ympäri maailmaa mahtavan onnistuneista radiopalveluksista:kiitosta sateli Australiasta, Belgiasta, Bermudalta, Englannista, Hollannista, Japanista, Länsi-Saksasta, Malayasta, Neuvostoliitosta, Norjasta, Ruotsista ja Unkarista – tosi kirjeessä mainittiin, että tässä on kehuista vain pieni osa. Kyllä YLE osasi/osaa!

Suomi sai omista kisoistaan vielä yleisurheilun romahduksesta huolimatta 22 mitalia ja oli mitalitaulukossa kahdeksas. Mitaleita Suomella oli itse asiassa viidenneksi eniten, mutta jo tuolloin alkoi eräänlainen ”Suomen tauti”, pronssimitaleita oli 22:sta peräti 13. Ilmiö joka on toistunut monta kertaa. Olemme usein olleet huippu-urheilussa pronssikaudella huippu-urheilun myöhemmän kehityksen aikana.

Kisojen hahmoja oli useita kuuluisimpana heistä kolmen kultamitalin Emil Zatopek, ”Satu-Pekka” ja tietysti valkopukuinen nainen, ”Rauhanenkeli” Barbara Rotbraut-Pleyer, jonka Erik von ylväästi saatteli pois avajaiskorokkeelta. Suomalaisia sankareita olivat melojat Lontoossa eksyilleen ja hylätyksi tulleen Sylvi Saimon johdolla, nyrkkeilijä Pentti Hämäläinen ja painija Kelpo Gröndahl, joka kultamitalinsa jälkeen matkusti Reposaareen kättelemättä Painiliiton herroja, joiden katsoi kohdelleen kommunistia väärin, eikä ilmeisesti ihan syyttä.

Muuten urheilupoliittinen riitely onnistuttiin lähes laittamaan erätauolla kotikisoissa. Varsinaiset sotkut olivat vasta tulossa.

Tarinoita riittäisi Helsingin kisoistakin vaikka kuinka, mutta olivatko Helsingin kisat millään muotoa viimeiset oikeat olympiakisat? Muoto hokemassa kenties on väärä, mutta monelle Helsingissä vierailleelle urheilijalle suomalaiset ja suomalaisuus olivat yhtä eksoottinen kokemus kuin päinvastoin. Suomi sai paljon ystäviä mikä ei niin pian sodan jälkeen ollut tarpeetonta.

Yksi suurista ystävistämme oli kolmiloikan Helsingissä ja myös Melbournessa voittanut brasilialainen Adhemar Ferreira da Silva, jonka kanssa sain viettää illan vuoden 1984 Los Angelesin kisoissa brasilialaisen siellä asuneen perheen puutarhajuhlassa.

”Tuol on mun kultani ain yhä tuolla” tulvahti yhtä epäpuhtaan tunteella sekä brasilialaisesta että suomalaisesta suusta tummuvaan Kalifornian iltaan.

Arto Teronen

Kirjeikoni

Tilaa Yle Urheilun uutiskirje ja muita uutiskirjeitä!

Saat Ylen parhaat sisällöt suoraan sähköpostiisi! Tilaa niin monta kirjettä kuin haluat!

Siirry tilaamaan

Suosittelemme

Tuoreimmat