Hei me boikotoidaan!

Melbournen olympiakisojen 1 500 metrin pronssimitalisti John Landy on kenties tyylikkäin urheilija, jonka olen koskaan tavannut. Ja varmasti ainut urheilija, jonka urheilusuoritukseen liittyvästä tilanteesta on peräti kaksi patsasta.

urheilu
Yle

Toinen patsaista on Melbournen olympiapuistossa. Patsas kuvaa tilannetta Australian mestaruuskisoista ennen olympiakisoja vuonna 1956, jolloin Landyn edellä juossut vielä juniori-ikäinen Ron Clarke kaatui, Landy hyppäsi hänen ylitseen, mutta pysähtyi auttaakseen nuorukaista; elettä pidetään edelleen Australiassa historiallisena osoituksena urheilun toveruudesta. Etenkin koska Landy vielä viimeisillä kahdella kierroksella pystyi voittamaan kilpailun!

Toinen patsaista on Vancouverissa Kanadassa, jossa Landy Kansainyhteisön kisoissa johti ylivoimaisesti, mutta menetti uskonsa voittoon etusuoralla, vilkaisi vasemmalta taakseen, jolloin Roger Bannister pääsi Landyn huomaamatta oikealta ohi ja voittoon. Bannister oli se juoksija, joka oli ehtinyt juoksemaan 46 päivää ennen Landya vuonna 1954 ns. haamumailin eli mailin (1609 metriä) alle neljän minuutin. Landy onnistui siinä vasta kesäkuussa – Suomen Turussa.

Tuosta Vancouverin patsaasta Landy totesi, että ”Lootin vaimo taakseen vilkaistessaan muuttui suolapatsaaksi, minut on sentään valettu pronssiin”. Mutta Landyyn liittyy myös muuta olympiahistoriallista – hän vannoi Melbournessa olympiavalan hattu päässä, mitä pidettiin skandaalina, eikä valan sanamuotokaan ollut sellainen kuin odotettiin.

Vuonna 1985 piti oikein matkustaa Australiaan ja Melbourneen kysymään asiaa Landyltä, joka kotonaan lounaalla paljasti oman totuutensa: hänen oli käsketty vannoa vala hattu päässä! ”Käskijä oli seremoniamestari E.J.H. Holt, minä tein mitä käskettiin”, kertoi Landy ja veti sen jälkeen komerosta kisojen avajaisissa yllään olleen pikkutakin, jota ei ollut sen koommin pitänyt. Taskusta löytyi teksti olympiavalaksi ja se oli erilainen mitä kisojen ohjelmaan oli yleisöä varten painettu. ”Tämä on sama, jonka Donald Finley luki Lontoossa 1948, minä tässäkin tein niin kuin käskettiin”, Landy korosti. Olympiahistoria astui ikään kuin tulkinnoista ainakin lähemmäs totuutta.

Ikuisena Suomen ystävänä ja aina vuoteen 2006 Victorian osavaltion kuvernöörinä toiminut John Landy vannoi olympiavalan marraskuun 22. päivänä vuonna 1956 ja kisat päättyivät vasta 8. joulukuuta. Kisat, jotka Melbourne sai vain yhden äänen voitolla (21-20) Argentiinan Buenos Airesista ja jotka paikallispolitiikan kiemuroiden vuoksi myöhässä olleiden järjestelyjen vuoksi Avery Brundage uhkasi jopa siirtää toisaalle.

Aussit ovat aina olleet sitkeitä. Ongelmat ratkaistiin ja kisat jopa onnistuttiin siirtämään kuukaudella myöhemmäksi, jotta Australiaan saataisiin kunnon kesä ja eurooppalaisille vaikeuksia. Ajankohdan hyväksyi Kansainvälinen olympiakomitea valtavassa viisaudessaan, mutta seuraavan kerran eli vuonna 2000 Australiassa, Sydneyssä kisattiin jo syyskuussa ja lokakuun alussa.

Suomalaisille kuten monille muillekin matka Australiaan vuonna 1956 oli pitkä. Yleisradion selostajilta Pekka Tiilikaiselta ja Enzio Sevonilta rahat loppuivat jo menomatkalla Kairossa. Ilmeisesti ne ryöstettiin. Hevosilla oli helpompaa. Australian karanteenisäännösten vuoksi ratsastus järjestettiin Tukholmassa, jo kesäkuussa.

Itsenäisyyspäivän harvinainen urheilujuhla

Tuoreessa muistissa on viimeisin keihäänheiton valintoihin kohdistunut ristiriita viime kesältä. Vaan kuinka moni muistaa, että Melbourneen ei valittu ainuttakaan suomalaista keihäänheittäjää, mikä oli ennen kuulumatonta. Soini Nikkinen oli heittänyt kesällä jopa maailmanennätyksen, mutta syksyä kohti innostui hörppäämään ja sotki asiansa syksyn maaottelumatkalla. Huvittavinta kenties oli se, että Melbournessa oli kyllä kolme suomalaista kolmiloikkaajaa kehnolla menestyksellä.

Keihäänheiton voitti norjalainen Egil Danielsen, joka sattui lainaamaan oikean keihään oikealta mieheltä oikeassa paikassa. Danielsen oli keihään finaalissa tukevasti kuudentena kun lainasi Neuvostoliiton Viktor Tsibulenkolta metallisen keihään, heitti 85,71 eli hurjan ME:n ja voitti kultamitalin. Ilmeisesti silloin olympiakisoissakin sai käyttää omia keihäitä. Sittemmin Danielsen on eläkepäivillään osallistunut Norjan politiikkaan eläkeläispuolueen ehdokkaana, mikä ei mitenkään liity tähän Melbournen tapaukseen.

Suomi jatkoi tukevasti pronssimitaleiden kokoamista. Mitaleita tuli kaikkiaan 15, joista 11 pronssia, mutta kuitenkin myös kolme olympiavoittoa. Yhden niistä toi ampuja Pentti Linnosvuo vapaapistoolilla, mikä ei ollut ollenkaan hänen lajinsa. Vasta Tokiossa 1964 Linnosvuo voitti oman lajinsa olympiapistoolin. Ammuntaa ymmärtävät pitävät Linnosvuon voittoja historiallisina, sillä niin kaukana nämä eri ampumamuodot ovat toisistaan, että vain ani harva on pystynyt menestymään.

Harvinaista juhlaa vietettiin kuitenkin itsenäisyyspäivänä 6.12 Melbournessa. Samaan aikaan kun presidentti kekkonen kätteli vieraitaan Linnassa, painivat Rauno Mäkinen ja Kyösti Lehtonen peräperää kultaa. Ja vaikka Maamme-laulu soitettiin Australiassakin miten sattuu, muistaa vapaapainija kisoissa ollut Tauno Jaskari sen suurena juhlapäivänä. ”Kovin harvoin Suomen lippu nousee olympiakisoissa salkoon kaksi kertaa peräkkäin samana päivänä – saati sitten itsenäisyyspäivänä”!

Melbournessa kultamitalisti lähtivät sitten ”kenguruita jahtaamaan”. Köpi Lehtosen tempauksista tiedetään muutenkin paljon, mutta parivaljakkona Mäkinen ja Lehtonen olivat lähes pysäyttämättömät. Onkin sanottu, ettei heitä olisi koskaan pitänyt samoihin kisoihin valita, mutta hauskaa joka tapauksessa oli ainakin miehillä itsellään.

Melbournen jälkeen alkoi suomalainen painihegemonia vähitellen vaipua. Seuraavaa mitalia saatiin odottaa aina Müchenin vuoden 1972 olympiakisoihin saakka ja muutenkin painimitalit ovat olleet harvassa. Nykyisin jopa kisoihin yleensä osallistumaan pääsevät painijat.

Sen verran takaisini vielä keihäänheittoon, että juuri Melbournen kisoja ajatellen oli Espanjassa kehitetty ns. barravasca-tyyli, jossa saippualla voideltu keihäs pyörähtämällä saatiin lentämään jopa yli sata metriä. Tyyli kuitenkin kiellettiin, koska keihäs saattoi lähteä vähän mihin suuntaan tahansa, eivätkä stadionitkaan olleet suunniteltu moisiin mittoihin.

Ron Clarken käsi paloi

Melbournessa nähtiin myös ensimmäiset oikeat olympiaboikotit. Lähtölaukaus näille pamahti kun neuvostotankit vyöryivät syksyllä Budapestin kaduille. Unkarilaiset urheilijat olivat sitä ennen jo ehtineet lähteä kohti Melbournea. Näin Melbournessa nähtiin ”verta altaassa”, kun Unkari kukisti vesipallossa Neuvostoliiton 4-0. Ottelu on väkivaltaisin olympiakisojen historiassa unkarilaissiirtolaisten vielä katsomossa lietsoessa vihaa neuvostourheilijoita kohtaan. Unkari kaiken lisäksi voitti kultamitalin ja kotimaassa joukkue nimettiin vapaan Unkarin viimeiseksi linnakkeeksi!

Unkarin miehityksen johdosta Espanja ja Hollanti ilmoittivat boikotoivansa kisoja samoin kuin Sveitsi, joka myöhemmin kumosi päätöksensä, mutta ei koskaan päässyt Melbourneen, koska lentoyhteyden myöhäinen järjestäminen osoittautui mahdottomaksi. Siihen aikaan Australian lähestyminen oli vaikeampaa. Esimerkiksi suomalaista osa lensi pohjoisnavan yli välilaskupaikkoina Alaskan Anchorage, Havaijin Honolulu ja Fidzi-saaret, toinen osa taas New Yorkin ja Los Angelesin kautta. Kotiin lennettiin eksoottisen Aasian kautta ja ehdittiin sopivasti jouluksi.

Unkari-boikotti ei suinkaan ollut ainoa. Maon vuonna 1949 perustama Kiinan kansantasavalta jäi pois vastalauseena Taiwanin osallistumista vastaan ja Unkarin lisäksi saman syksynä koettiin Suezin kriisi, jonka tuloksena kisoista luopuivat Egypti, Irak ja Libanon. Maailma pääsi onnistuneesti olympiaboikottien alkuun. Mutta oli jonkinlaista iloakin, sillä kisoihin osallistuivat molemmat Saksat yhteisellä joukkueella.

Tuohon aikaan Taiwania muuten kutsuttiin vielä aika yleisesti myös Formosaksi, mutta vain Taiwanista puhutaan nykyisin osana Kiinan tasavaltaa, vaikka Kiinan kansantasavalta ei sitä koskaan ole hyväksynytkään. Formosa taas oli portugalilaisten saarelle antama nimi ja tarkoittaa kaunista.

Ensimmäistä kertaa kisojen päättäjäisissä joukkueet marssivat stadionille sekajärjestyksessä kuin yhtenä suurena perheenä, mikä on ollut tapana siitä lähtien. Tuon idean keksi muuten nuori melbournelainen John Ian Wing ihan vaan urheilu-uteliaille tiedoksi.

Yksi vähälle huomiolle jäänyt tosiasia selviää myös, jos katselee valokuvaa missä sittemmin maailman kuuluksi olympiaepäonnistujaksi kasvanut moninkertainen ME-juoksija Ron Clarke tuo olympiasoihdun stadionille. Soihdusta suorastaan sinkoilee kipinöitä, jotka itse asiassa polttivat Clarken käsivarren. Asiasta ei luonnollisestikaan ole olympiahistoriassa kovin suuria mainintoja.

Ja olihan päättäjäisissä Suomellakin osansa, sillä Erik von Frenckell kävi luovuttamassa Helsingissä säilytettynä olleen olympialipun Melbournen pormestarille seuraaviksi neljäksi vuodeksi. Tuokin käytäntö haki aika pitkään muotoaan, sillä seuraavissa Rooman kisoissa Melbournen edustajat luovuttivat lipun isäntäkaupungille eli roomalaisille jo avajaisissa. Vuonna 1984 käytäntö taas muuttui ja siitä lähtien lippu on luovutettu seuraavalle isännälle taas päättäjäisissä. Ainakin toistaiseksi!

Olympiahistoriakin sen osoittaa – maailma ei todellakaan tule ikinä valmiiksi.

Lähteet: Arto Teronen

Kirjeikoni

Tilaa Yle Urheilun uutiskirje ja muita uutiskirjeitä!

Saat Ylen parhaat sisällöt suoraan sähköpostiisi! Tilaa niin monta kirjettä kuin haluat!

Siirry tilaamaan

Suosittelemme

Tuoreimmat