Hyppää sisältöön

Häivähdys purppuraa ja muuten vanhaa

Katsoin Ylen Teemalta dokumentin Le Mansin 24 tunnin ajon onnettomuudesta vuonna 1955. Oli kamalaa katsottavaa, vaikka en koskaan ole kuulunut varsinaisesti moottoriurheilun vastustajiin, enkä tule kuulumaan.

Arto Teronen. Kuva: Yle

Ihmisillä on ns. vapaassa ajattelussa mahdollisuus valita ja toteuttaa. Jotkut tekevät enemmän valintoja ja päätöksiä kuin toiset, jotka valitsevat niistä. Sanonta maailma ei tule koskaan valmiiksi on outo; mistä sen tietää, koska kukaan ei ole vielä todistanut millainen valmis maailma olisi.

Le Mansissa vuonna 1955 oli ajettu vasta reilut kaksi tuntia vuorokaudesta, 35 kierrosta, kun Pierre Leveghin ohjaama Mercedes törmäsi täydessä vauhdissa (arvioitu 240 km) Lance Macklinin Austiniin, sinkoutui siitä kivimuuriin, syttyi tuleen ja hajosi kappaleiksi, jotka lensivät kaikkein tiheimmin kansoitettuun katsomoon; 83 ihmistä kuoli ja 120-140 loukkaantui. Tiedot vaihtelevat.

Syynä onnettomuuteen todennäköisesti oli britti Mike Hawthronin ajo varikolle. Ohitettuaan Macklinin, Hawthron koukkasi yllättäen tämän eteen hidastaen, jolloin Macklin ajautui takaa tulleen Mercedeksen eteen. Ironiaa on se, että Hawthron voitti kilpailun, jota siis jatkettiin kaiken aikaa onnettomuudesta huolimatta!

Jälkeenpäin jatkamiselle löytyi kuin varkain oiva perustelu; jos kisa olisi keskeytetty, sadat tuhannet katsojien autot olisivat tukkineet ambulansseilta tiet – onnettomuuden uhrien kuljettaminen sairaalaan vei toista tuntia. Voi olla, että tuo ei ollut kuitenkaan järjestäjien ensimmäinen ajatus. Mielessä saattoi olla säännöissä ollut pykälä, jonka mukaan kilpailun voi keskeyttää katsomotuloja palauttamatta ainoastaan radan huonon kunnon vuoksi. Katsomoon sinkoutuneet osat eivät ajorataa millään tavalla tukkineet ja palava Mercedeskin oli reilusti sivussa.

Samaan aikaan olen lukenut Tom Bowerin muutaman vuoden takaista kirjaa ”No angel”, joka kertoo F-1-valtiaan, Bernie Ecclestonen merkillisestä elämästä ja tiestä käytettyjen moottoripyörien kauppiaasta miljardööriksi. Kirjan sisältö vaikuttaa aika objektiiviselta ja kertoo yksityiskohtaisesti, mitä ihmisellä on mahdollisuus saavuttaa häikäilemättömyydellä ja täydellisellä piittaamattomuudella muista kuin itsestään. Matkalla miljardeihin ei yksittäisillä tekijöillä kuten kuljettajilla ole kovin suurta merkitystä muuta kuin yleisölle. Uusia tulee aina kun laji karsii huono-onniset tai taitamattomat.

Moottoriurheilun harrastajat julkiuskovat aina, että satojen tuhansien yleisöt tulevat paikalle katsomaan vauhdikasta menoa ja hurjaa kilpailua. Esiripun takana kuitenkin tiedetään, että moottoriurheilulla on myös vanhojen gladiaattoritaistelujen perinne, musta eli kuoleman väri, joka eläviä ihmisiä on monella tavalla aina kiehtonut ja kauhistuttanut. Muutenhan ei kukaan olisi niin kahjo, että kävisi katsomassa tai jatkaisi ajamista lajissa, jossa osansa ottaa suuri verottaja. Kuoleman haastaminen on aina kiehtonut ihmistä, etenkin kun siitä yleensä maksetaan hyvin.

Moottoriurheilun väriksi mustasta ei yksinään kuitenkaan ole. Juuri tuo mahdollisen onnettomuuden ja sitä seuraavien uhrien odotettu mahdollisuus pukee moottoriurheilun samanväriseen viittaan mitä esimerkiksi kardinaalit käyttävät. Moottoriurheilussa on aina häivähdys purppuraa, salaperäisyyden väriä, jolla ikään kuin julistetaan sattuman tai kohtalon osuutta kokonaisuuteen.

Teknologia rules tai sitten ei

Turvallisuus moottoriurheilussa on sitten Le Mansin ja aikaisempienkin päivien kohentunut, mutta turvalliseksihan lajia ei koskaan saada. Kilpaillaan kuitenkin aina teknologiassa, teknisessä kehityksessä, joka ei koskaan ole turvallista. Sen sijaan joskus hämmästyttää, että vaikka moottoriurheilussa palvotaan teknologista kehitystä, muualla urheilussa yritetään pysytellä perinteisissä linnakkeissa. Siitäkin huolimatta, että teknologialla saataisiin monesta kilpailusta nautittavampaa.

Otetaanpa esimerkki. Päivänä muutamana soitti Pullin Matti, joka yleensä tunnetaan mäkihypystä ja Matti Nykäsen valmentamisesta. Matti viettää eläkepäiviään Jyväskylässä. Matilla on aina ollut tapana pohtia asioita. Hän esimerkiksi kiinnitti aikanaan huomiota siihen, miten ”leväperäisesti” Jyväskylän rallissa otettiin aikoja.

Leväperäisesti siinä mielessä, että erot ratkaistiin sekunneissa niin, että kymmenykset pyöristettiin alas tai ylös. Matti oli laskenut, että moisella tavalla kuljettaja saattoi voittaa tai hävitän rallin aikana kymmeniä sekunteja. Ja kuitenkin erityisesti Jyväskylässä silloin, nykyisin myös muualla, rallin voittomarginaalit olivat usein vain muutamia sekunteja.

Nyt Matti oli katsellut yleisurheilun hallikisoja ja kiusaantunut ikuisista pituushypyn tai kolmiloikan yliastumisista, joista niukimmat saattavat olla millejä. Vaha näyttää pienetkin piikkien jäljet. Matin mielestä tämä on järjetöntä, koska aivan helposti olisi järjestettävissä riittävä puolen metrin alue, josta jokainen voisi ponnistaa ja pystyttäisiin ottamaan ponnistuspaikasta todellinen pituus! No näinhän se tietysti on.

Itse asiassa orjallinen pakottaminen ponnistuksen osumiseen kapealle lankulle on aikamoista käänteistä inkvisitiotoimintaa, kidutusta. Usein ratkaisevaa on se, osaatko rytmittää juoksun ja askeleet oikein, eikä se kuinka pitkälle pystyt ponnistamaan. Kuitenkin lajin nimi on pituushyppy tai kolmiloikka, joka sekin viittaa pituuteen.

Matti olisi valmis menemään vielä pitemmälle. Hänen mielestään voitaisiin jo tehdä esimerkiksi kahden hypyn kilpailuja, säilyttää maailmanennätykset, mutta yhteistuloskin voisi ratkaista ja niin edelleen. Uinnissahan tämä ”lajirikkaus” aikanaan ratkaistiin kätevästi kehittämällä erilaisia uintitapoja. Kissa ja koira taitavat olla niitä harvoja, joilla ei ole kuuluisaa olympialaista statusta.

Yliastumisten poistaminen teknologian keinoin olisi kuitenkin aika järkevän tuntuinen askel. Monta muutakin juttua voitaisiin yksinkertaistaa tai rehellistää nykyisin teknologian keinoin, mutta huippu-urheilun vanhoillisuus monissa urheilumuodoissa estää nopean teknologian käyttöön oton.

Sinänsä teknologian valtava kehitys on ollut ainakin osasyynä nykyiseen syrjäytymiseen. Nuoret ja vähän vanhatkin kommunikoivat erilaisten ja –kokoisten laitteiden välityksellä. Fyysinen kosketus, ystävyys ja välittäminen on muuttunut tuijottamiseksi näyttöruutuihin. Urheilussa teknologiaa voitaisiin kuitenkin hyödyntää ilman näitä vaaroja.

Olympiapuistoon historiaa

Muitakin ehdotuksia ja pyyntöjä on näin loppusuoralla tullut. Eräs mies esitti ajatuksen, johon on helppo yhtyä. Jos/kun Olympiastadion nyt kunnolla remontoidaan ja sen ympärille syntyy olympiapuisto, niin hänen mielestään olisi siellä oikein huomioida myös olympian historia ja merkitys Suomelle ja suomalaisille.

Puistossa pitäisi tuoda esille esimerkiksi suomalaiset olympiavoittajat, laatoin tai muulla tavalla. Näin puisto voisi palvella myös urheiluhistorian vaalijana uusille sukupolville, joilla historiaa tällä hetkellä on jo 1980-luku.

Arto Teronen