Suora

  • Elävä arkisto esittää
  • Urheiluruutu

Kalusteilla on eronsa

Siinä missä Shakespeare naamioi vaikeatkin seksuaaliset suhteet näytelmissään rakkauden ongelmiksi, voidaan tietysti myös sosiaalijohtajan kalliinlaisista kalusteista tehdä näytelmä. Helsingissä tätä 72 000 euron arvoista dilemmaa on nyt pyöritelty julkisuudessa kuukausitolkulla ja päädytty tavallaan siihen, että Ylioppilasteatteri on lähtenyt muuttamaan faktaa fiktioksi tai sitten toisinpäin. Sosiaalisista suhteista kun on kysymys.

urheilu

Kalusteet ovat kautta maailmanhistorian näytelleet ilman varsinaista käsikirjoitustakin huomattavia rooleja. Yleensä työhuone ja sen kalustaminen ovat osaltaan edustaneet sitä valtaa, jota sen haltijalle on annettu tai hän on itse ottanut. Niin se ainakin on usein haluttu kalustaen toteuttaa ikään kuin symboliksi. Jo pelkällä huoneella ja kaluilla on pyritty tekemään vaikutus vierailijaan, jolloin mahdollinen ikäväkin päätös on tullut sen kohteelle tavallaan pohjustetuksi.

Helsingin sosiaalijohtajan itselleen ja sihteerilleen työhuoneisiin ja vähän aulaankin Italiasta tilaamat kalusteet ovat tietysti maailmanhistoriallisesti ihan eri luokkaa kuin esimerkiksi valtakunnankansleri A. Hitlerin työhuone, joka oli nimenomaan tarkoitettu häkellyttämään kävijä siitä vallasta, joka haltijallaan oli ja tuli olemaan. Sosiaalialalla kävijät saattavat olla riittävän häkeltyneitä jo ennen työkalusteiden näkemistäkin.

Aatusta ovaaliin

Hitlerin ”hommelitilaan” ja kalusteisiin verrattuna nykyisin maailman mahtavimmaksi mieheksi todetun USA:n presidentin ovaalihuone Valkoisessa talossa on huomattavasti vaatimattomampi ja persoonallisempi. Lähes jokaisen entisen presidentin museossa on aina jäljennös hänen virkakautensa ovaalihuoneesta, joka tietyllä tavalla on myös osoitus kulloisenkin istujansa persoonallisuudesta. Tai ainakin vaimon persoonallisuudesta, mutta joka kerta sielläkin ovat kalusteet vähän muuttuneet uuden istuessa virkatuoliin. Samalla kyllä koko talossa.

USA:ssa odotellaankin nyt mielenkiinnolla millaisen muutoksen tuo Valkoiseen taloon ensimmäinen musta ensimmäinen nainen. Jos Muhammad Alilta kysyttäisiin sisutusohjeita, niin hän varmasti lähtisi siitä, että maan symbolitalo muuttuisi tuota pikaa valkoisesta mustaksi. Sitä hän ehdotti jo lähes 40 vuotta sitten.

Joten ei ihme, että Helsingin sosiaalijohtajakin halusi uudet kalusteet, koska on 190-senttinen mies ja edeltäjä oli vain 160 senttinen nainen. Se, että ero maksoi 72 000 euroa, on tietysti kovin hassua maassa, jossa esimerkiksi mahdollisesti korkeista kantohinnoista huolimatta saisi aika halvalla tukevaa.pölkkyä istuttavakseen, sihteerillekin. Tyylikkäästi muotoiltuakin.

Ja mitenkähän kalliiksi sosiaalitoimen rekvisiitta tulisi, jossa vaikkapa Hanno Möttölä (209 cm) ryhtyisi sosiaalijohtajaksi. Onneksi veronmaksajille Hanno on nyt päättänyt vielä jatkaa koripalloilua.

Urheilun ehkä kuuluisin kaluste

Lukiessani sosiaalijohtajan kalusteista tuli mieleen muutto SVUL:n uuteen taloon Länsi-Pasilaan. Siellä ensimmäinen kalusteongelma liittyi noin 30 hengen saunaan, johon oli sijoitettu noin neljän hengen kiuas. Sen aikana saunan lämmitys onnistui parhaiten aukaisemalla ikkunat kesähelteellä. Suomen kesät tietäen aluksi ei usein saunottu.

No se asia korjattiin, mutta toinen huomiota herättänyt oli kyllä pääsihteerin huone, jossa Mauri Oksanen istui siihen aikaan tavattoman pitkän punapuisen pöydän ääressä. Ja ennen kuin pöydän tavoitti, joutui ottamaan huomattavan määrän askelia ainakin työhuonetasolla Suomessa.

Jotenkin siinäkin oli havaittavissa vallan merkintää, jota SVUL:n pääsihteeri käytti ennen kaikkea avustuskysymyksissä kamppaillessaan paikasta kansakunnan rahasäiliössä erityisesti TUL:n kanssa.

Suomalaisen urheilun kuuluisin kaluste lienee kuitenkin yhä Münchenin olympiastadionin pukuhuoneessa, ja sehän on tietysti naulakko! Kakki eivät saata tietää tai muistaa sitä mitä tapahtui ennen vuoden 1972 olympiakisojen estejuoksua, jonka finaaliin Suomi oli saanut peräti kolme juoksijaa! Oi niitä aikoja!

Finaalissa olivat Tapio Kantanen (pronssia) , Pekka Päivärinta (kahdeksas) ja tietysti Mikko Ala-Leppilampi, joka huomasi että jotain puuttuu silloin kun juoksijat kutsuttiin ns. calling roomiin eli kokoontumishuoneeseen. Erilaisten tietojen mukaan näyttää mahdolliselta, että Mikolta olivat piikkarit jääneet pukuhuoneeseen, joten eikun niitä kiireesti hakemaan. Sen verran oli kiire, että Mikko oikaisi naulakkorivin välistä, mutta nosti sitten päänsä liian aikaisin ja verta alkoi tulla otsasta - niskalihas on vahva ja iskee tappiin kunnolla. Ensiapua oli lähellä, ja niin Mikko ilmestyi naulakkokosketuksen saaneena valkoinen rätti päänsä ympärillä - olympiafinaaliin!

Vaan ei siinä kaikki. Ensimmäisellä kuivaesteellä Mikko luonnollisesti yhä rätin alta verta tihkuvana kaatui ja hänen kätensä murtui. Joissain lähteissä väitetään, että ”mursi kätensä”, mutta ei Mikkokaan sentään niin kova jätkä ollut. Kova kuitenkin, sillä hän juoksi maaliin ja oli olympiakisoissa kymmenes. Täytti kirkkaasti rätti päässäkin olympiakomitean kriteerit, jotka pitkään olivat onnistuessaan mahdollisuus 12 parhaan joukkoon”!

Oli se joka tapauksessa sellaista kalusteeseen liittyvää olympiahistoriaa, että se naulakko pitäisi olla Urheilumuseossa.

”Ei käynyt kuinkaan”

Helsingin entisen vain 160-senttisen naissosiaalijohtajan, nyt kuulemma kierrätykseen joutuvat vanhat kalusteet pitäisi kyllä säilyttää samalla kun uusi 190.senttinen miesjohtaja saa kokonsa edellyttämät uudet. Tiedä, vaikka näistä voitaisiin tehdä koon ja hinnan perusteella noudatettavat standardit tuleville työhuoneiden haltijoille kriteereinä nyt ainakin koko ja raha aluksi.

Mikko Ala-Leppilammen kohtaaman naulakon tarina joka tapauksessa velvoittaa jatkossa säilyttämään kaikenlaista entistä tarkemmin. Naulakkoa tuskin enää löytyy, mutta tarinankin olisi voinut joku tarkemmin taltioida. Ja jos joku tietävä sattuu tämän lukemaan, niin ei muuta kuin yhteys.

Mikko itse oli monella tavalla surullisen hahmon ritari, joka olisi aikanaan Oslossa juossut selvän maailman ennätyksenkin, mutta toki piti tossun takertua viimeiseen vesiesteeseen ja meni uimiseksi.

Samanlainen oli myös Mikon lähtö maan maisemista helmikuussa 2005. Pihtiputaalla hän ajoi autollaan maavalliin, nousi autosta ja totesi, ”ettei tässä käynyt kuinkaan”. Ne olivat hänen viimeiset sanansa.

Lähteet: Arto Teronen

Kirjeikoni

Tilaa Yle Urheilun uutiskirje ja muita uutiskirjeitä!

Saat Ylen parhaat sisällöt suoraan sähköpostiisi! Tilaa niin monta kirjettä kuin haluat!

Siirry tilaamaan

Suosittelemme

Tuoreimmat