Olympiahengen viimeinen mohikaani?

Aikaeron siivittämänä onnistuin yön pimeinä tunteina lukemaan olympiakisoissa kirjan ”Himmlerin suuri suunnitelma”, joka ei koko voimallaan keskity kertomaan 2. maailmansodan juutalaisjulmuuksista, vaan pitkälti suuren yleisön peitossa olleesta arjalaisen herrakansan etsinnästä.

Kuva: Anu Karttunen

Heinrich Himmler muistetaan erityisesti keskitysleirien, ellei nyt keksijänä niin kehittäjänä, mutta jopa suurempi projekti hänelle oli tutkimuslaitos Ahnenerbe, jossa monet arvostetut, mutta sittemmin natsiaatteen elähdyttämät tutkijat ihan tosissaan tekivät epätiedettä tai tietoista tieteen vastaista tutkimusta saksalaisten kuvitelluista esi-isistä, arjalaisista. Sitä varten kaiveltiin ja tehtiin kipsivaloksia ympäri maailmaa Nepalista Ruotsiin ja osin Suomeenkin.

Hätkähdyttävää on kirjassa kohdata nuori suomalainen aatelimies Yrjö von Grönhagen, joka aikanaan 30-luvulla lähti kenties silloiseen julkiseen liikenteeseen kiehahtaneena kävelemään Pariisista Helsinkiin samalla harjoittaen sosiologiaa. Mukana matkassa oli päiväkirja, johon hänen kohtaamiensa ihmisten piti jotain kirjoittaa, sanalaskuja tai runoja tai mitä tahansa. Luonnollisesti tällä matkalla hän tapasi itse Himmlerin ja ryhtyi tietysti tälle töihin. Mönki Lönnrotin tapaan pitkin Karjalan korpia tapaamassa erilaisia velhoja ja muita pyrkien todistamaan, että suomalaistenkin esi-isät olisivat arjalaisten sukulaisia.

Arjalaisten, jotka rotuna olivat natsien keksintöä. Von Grönhagenin elämä jatkui vielä sodan jälkeen. Pienestä vankeudesta selvittyään hänen vaiheensa olivat kuin tarusta. Kirja antaa todella vaikuttavan kuvan asioista, joiden merkitys on erityisesti meidän eurooppalaisten mielissä jäänyt monen suoraan järkyttävämmän natsivaiheen varjoon.

Aivan oikein, ei tämä mitenkään liity Vancouverin olympiakisoihin. Tai ehkä sen verran, että sen tekijä on kanadalainen lehtinainen Heather Pringle, joka pyrkii nimenomaan popularisoimaan tiedettä ja historiaa kuitenkin faktoissa pysyen. Hän myös asuu täällä British Columbiassa.

Kanadalaiset ovat adoptiokansaa

Tarvittiin siis kanadalainen kertomaan meille eurooppalaisille miten nyrjähtänyt aivan laidoiltaan asti natsien käsitys oli ihmiskunnasta ja omasta asemastaan siinä. Kanadalaiset ovatkin siinä mielessä erilaisia, että he ovat ensimmäisten joukossa ymmärtäneet maailman ihmisten ja kulttuurien monimuotoisuuden. Vuonna 1971 Kanadan hallitus virallisesti jopa otti – jälleen ensimmäisenä maailmassa – tämän monikulttuurillisuuden yhdeksi valtion perustoista!

Moisen ymmärryksen kautta kanadalaiset ovat usein myös urheilussa heikomman puolella paitsi tietysti jääkiekossa. Esimerkiksi tätä kirjoittaessani Kanada juuri on painamassa puolivälierässä Venäjää jään rakoon ja riemu on noussut jo paljon kattoa korkeammalle.

Muutoin kanadalaiset etsivät usein adoptioita kohteenaan ne, jotka eivät pysty kamppailemaan mitaleista, mutta ovat nimenomaan paroni Pierre de Coubertinin luoman olympiahengen viimeisiä mohikaaneja tai pitänee sanoa vaikka squamisheja Kanadassa kun ollaan.

Calgaryn kisoissa kanadalaiset eivät suinkaan esimerkiksi mäkihypyssä adoptoineet kolmen kultamitalin Matti Nykästä, vaan suorastaan rakkauden kohteeksi tuli englantilainen Eddie Edwards, joka yhä on täällä kaikkien aikojen huonoimpana mäkihyppääjänä kuin oma poika. Ei siis ihme, että Eddie on ollut mukana olympiatouhuissa soihdunkatoa myöten.

Nyt Eddiellä ei enää ole viiksiä, mutta kaksi tytärtä. Hän on jälleen palannut rakennusalalle, mutta kiertää yhä puhumassa ja tekee vähän tv- ja radiokeikkoja. ”Olin silloin todellinen amatööri, siksi kai kanadalaiset minusta Calgaryssa pitivät”, arvioi Eddie nyt yli 20 vuotta myöhemmin palattuaan jälleen maan pinnalle. Hypyssä hän ei pitkään ilmassa viihtynyt, mutta suosionsa huipulla ollessaan myöntää olleensa ainakin kolme vuotta sellaisessa vauhdissa, etteivät jalat paljon maata koskettaneet.

Samalla tavalla kanadalaiset adoptoivat vuonna 1988 Calgaryssa myös Jamaikan kelkkailujoukkueen, josta John Candyn johdolla tehtiin elokuvakin. Harvempi muuten tietää, että samainen joukkue laski vielä kuusi vuotta myöhemmin Lillehammerissa sijalle 14.

Nyt on vuorossa ”lumileopardi”

Ihmiskunnan rotuongelmat eivät koskaan pysähtyneet arjalaisvaiheeseen, vaan jatkuvat kaiketi ikuisesti. Myös urheilussa niitä on esiintynyt, eikä koskaan voi olla hymyilemättä kun vanhoissa suomalaisissa juoksuselostuksissa kuulee niin usein sanottavan, miten ”neekeri johtaa”! John Carloksen ja Tommie Smithin mustat ylösnostetut käsineet Mexicon kisojen palkintopallilla ovat nekin yksi esimerkki siitä, ettei urheilu voi sulkea pois todellisia ongelmia, vaikka kuinka olympiarauha julistettaisiin.

Talvikisoissa on ollut rauhallisempaa. Varma nakki julkisuuden kannalta on aina ollut musta urheilija, jonka kontrasti jo lumeen on ilmeisesti se mikä herättää huomiota. Niin myös nyt Vancouverin kisoissa, joissa ghanalainen Kwame Nkrumah-Acheampong osallistuu miesten pujotteluun. Todennäköisesti aika rauhallisesti keppejä kiertäen.

Päinvastoin kuin esimerkiksi Eddie ”The Eagle” Kwame on kuitenkin jo tuote, suorastaan brändi, jonka kanadalaiset kuitenkin ovat ensi hetkestä olleet valmiita ottamaan näiden kisojen adoptionsa kohteeksi. Kwamella, jonka sukunimeä en tässä jaksa kaiken aikaa kirjoittaa, on nimittäin mukanaan oma manageri, oma valmentaja, oma joukkueen johtaja, oma fysioterapeutti ja jopa oma internet-sivujen suunnittelija ja ylläpitäjä. Psykologi puuttuu, mutta sitä palvelua hän voi lainata vaikkapa norjalaisilta, joilla niitä on neljä.

Brändi on nimetty lumileopardiksi, mikä sinänsä olisi harhaan johtavaa, ellei… Lumileopardilla, josta muun muassa Korkeasaari on kuuluisa, on nimittäin pilkkuja lukuun ottamatta varsin valkoinen turkki. Tämäkin asia on kuitenkin brändissä otettu huomioon: Kwame on pukeutunut lumileopardin turkin väriseen hiihtoasuun, joka tuskin sentään on aitoa nahkaa!

Kwamen ympärillä on pyörinyt aika mediamylly useampia tiedotustilaisuuksia myöten. Brändin vahvistamiseksi on kaikki otettu huomioon. Myös se, että Kwame uskoo kymmenen vuoden kuluttua ghanalaisen urheilijan jo tavoittelevan kultamitalia talviolympiakisoissa. Itse hän on varma, ettei jää pujottelussa nytkään viimeiseksi.

Kanadalaiset ovat jo puhuneet Kwamesta olympiahengen viimeisenä edustajana, mutta minä en ainakaan ymmärrä, miten tämä hänen ympärilleen tukevasti rakennettu kaupallinen brändi olisi jotenkin amatöörimäistä. Käykääpä miehen nettisivuilla. Niillä on jo huomattavaa kaupallistakin toimintaa.

Kwame aikoo rakentaa Ghanaan pujottelurinteen – ruohosta. Totta kai, mikä ettei. Muovi tietysti olisi toinen vaihtoehto, mutta kenties ruohosta on siellä päin kätevämpää. Kanadassa hänelle on jo kerätty rahaa ja hankittu kisojen ajaksi asunto perheelle ja tukijoukoille. Brändi on todella hyvässä vauhdissa ja kasvussa myös tuottoisaksi.

Eikä siinä mitään. Liikeidea vaikuttaa hyvältä, eikä nimitys olympiahengen viimeksi toteuttajaksi ole haitaksi sekään. Toisaalta, jos huippu-urheilussa itse kilpailuissa menestymisen mahdottomuus myy, niin kauppa se on urheilussakin mikä kannattaa!

Arto Teronen