Suora

  • Kouluviestikarnevaali
  • Kohti Fifan naisten MM 2019 -kisoja
  • Elävä arkisto esittää
  • Voimistelun SM, joukkuevoimistelu
  • Kultainen keihäs
  • Käsipalloliiga, miesten 5. loppuottelu Cocks - Dicken
  • Käsipalloliiga: miesten 5. loppuottelu Cocks - Dicken
  • Elävä arkisto esittää
  • Voimistelun SM, rytminen
  • Urheiluruutu
  • Akrobatiavoimistelun SM
  • Yleisurheilun Kultainen keihäs

Teronen: Järkkyikö Linnarauha?

Kansallisteatterin Tuntematon sotilas -näytelmä päättyy, kuten jo aika hyvin tiedetään anarkiaa muistuttavaan kohtaukseen. Aivan loppua edeltää jakso, jossa ammutaan seulaksi poliitikkoja, taiteilijoita, jopa Ransu-koira, mutta ihme kyllä - ei yhtään urheilijaa. Sotilaat muodostavat orkesterin ja alkaa paukkua.

urheilu

Symboliikkaa on vaikea ymmärtää kaiken kaikkiaankin. Yleisölle annetaan monia tulkinnan mahdollisuuksia, mutta itse monen muun tavoin olin ymmälläni. Taide tuntuu joskus kovin tarpeettomalta, ainakin jos sen tuoma sanonta on mahdollista tulkita liian monella tavalla - myös väärin.

Jotkut arvioijat ovat jo kiinnittäneet huomiota siihen miten valitettavan hyvin tämä nykyaikaan yli viisikymmentä vuotta sitten kirjoitetun kirjan kautta yhdistetty anarkia istuu esimerkiksi Jokelan tapahtumiin. Silti tuntuu vaikealta ajatella, että taiteellinen vapaus voisi johtaa tai olla katalysaattori yhteiskunnalliseen levottomuuteen.

Sana näytelmän "uudistumisesta" on kyllä kiirinyt. Tuossa näytöksessä Kansallisteatterissa jouluviikon alla oli poikkeuksellisen paljon nuoria, joille teatteri ei ollut selvästikään säännöllinen harrastus.

Merkillinen kirja tämä Tuntematon

Sinänsä mielenkiintoista on miten hyvin Tuntematon sotilas on jaksanut elää yli viisikymmentä vuotta ja pystyy yhä tuottamaan uudistettuja versioita nimenomaan teatteriin. Toki se perusmuodossaankin on vallannut pitkään uusia alueita - viimeksi kymmenen vuotta siitä pääsivät nauttimaan kiinalaiset lukijat.

Kysymys on kaiketi siitä, että Väinö Linna onnistui luomaan sotilaistaan formaatin, muodon, jossa "he eivät ole menneen kopio, vaan tulevaisuuteen suuntautuvaa kansallista minäkuvaa" kuten kirjailija Hannu Raittila on todennut. Hänen mukaansa Linnan sotilaat "ovat meidän aikalaisiamme, mutta jollakin mystisellä tavalla, niin että he ovat samalla menneen aikakauden ihmisiä"!

Voisi ajatella, että Linna pystyi jo hahmoja luodessaan tavallaan tiedostamaan, että joskus hänen korpisoturinsa joutuvat maaseudun väistyessä muuttumaan urbaaneiksi kaupunkilaispojiksi- tai miehiksi, joiden hahmot elävät vielä vaikkapa nyt sitten Kansallisteatterin näyttämöllä yli50 vuotta kirjan syntymisen jälkeen. Osittain sen vuoksi varmaankin Tuntemattoman sotilaiden taustat ovat jääneet kirjassa suuremmin selvittämättä.

Voiko tappio olla voitto?

Olen viime päivät lukenut Yrjö Varpion erinomaista Väinö Linna -elämäkertaa, jossa myös Tuntematon sotilas teoksena ja nimenomaan Väinö Linnan luomuksena avautuu aivan uudella tavalla, ainakin minulle. Ja elämäkerta samalla antaa mahdollisuuden tietyllä tavalla ymmärtää myös Tuntemattoman uusia tulkintoja.

Urheilun kannalta mielenkiintoisinta lienee teoksessa se, että Väinö Linna ensimmäisten joukossa uskalsi asettaa keskustelunalaiseksi yhä vieläkin suomalaisten tajuntaan iskostuneen käsityksen siitä, että tappio voi olla voitto.

Tuntemattoman alkusivuillahan kertoja toteaa talvisodasta, että "se oli kaikista siihenastisista paras, sillä siinä voittivat molemmat osapuolet. Suomalaiset voittivat sikäli vähemmän, että heidän täytyi luovuttaa alueita vastustajilleen ja vetäytyä tämän johdosta syntyneen uuden rajan taakse"!

Kuten Varpio elämäkerrassa toteaa, siinä oli kirjailijan kannanotto vähitellen silloin virinneeseen jatkosodan torjuntavoittoajatteluun, siihen, että häviötä alettiin nimittää voitoksi. Ja tuota tappion "voitollistamisen" arvostelua Väinö Linna jatkoi myös Pohjantähti-trilogiassaan.

Kaikissa näissä Tuntemattoman syövereissä pyöriessäni, teatterissa ja elämäkerrassa tuli väkisinkin mieleen, eikö juuri tästä tappion kääntämisestä henkisesti tavallaan voitoksi ole kysymys usein myös suomalaisessa joukkueurheilussa?

Vaikuttaako sodan tulkinta yhä?

Muistan elävästi 70-luvulta jääkiekkomaajoukkueen tappion Neuvostoliitolle maalein 2-5. Muistan sen vuoksi, että muuan toimittaja riehaantui vain kolmen maalin häviöstä niin, että perusti juttunsa oivallukseen "tämän paremmin ei tappio-ottelua voi pelata".

Jääkiekko kärsi tästä pulmasta vuosikymmeniä. Ei oikeastaan tavoiteltu voittoa, toivottiin, että saataisiin mitali, mikä oli sitten voitto jo sinänsä - tappio oli siis itse asiassa voitto. Tällä hetkellä suomalainen pelaaja-aines on jo riittävän hyvää voittamiseen. Silti on tullut vain yksi maailmanmestaruus, senkin enemmän finaalitappioita. Tavallaan positiivista on, että jääkiekossa ne jo uskalletaan ja osataan tunnistaa tappioiksi. Hopea ei enää ole voitto.

Jalkapallossa EM-karsinnoissa maajoukkue hyytyi pelaamaan tasapelejä silloin kun todella piti alkaa voittaa. Ilmiö on joukkueurheilussamme lähes sääntö, vaikka sitä ei ole koskaan tehtykään. Vai tehtiinkö se jo viisikymmentä vuotta sitten, kun sijoittuminen sodassa toiseksi todistettiin voitoksi? Kun todettiin, että ylivoiman edessä ei tappio-ottelua voinut sen paremmin pelata.

Sodassa kysymys oli toki toisenlaisista realiteeteista kuin urheilussa.Sosiologit tai ketkä hyvänsä voisivat kuitenkin kenties kiinnostua tutkimaan oliko tuolla sinänsä silloin tarvitulla asenteella vaikutuksensa suomalaiseen ryhmäajatteluun, mikä on sittemmin näkynyt ainakin joukkuepeleissä? Tulokset voisivat olla mielenkiintoisia.

Oliko lentopallomaajoukkue paras?

Tuota suorituksen palkitsemista tavallaan ylivoimaisen vihollisen edessä esiintyy yhä. Tuorein esimerkki on urheilutoimittajien valinta: lentopallomaajoukkueesta (neljäs EM-kisoissa) tuli vuoden suomalainen joukkue. Huippu-urheilullisin perustein naisten hiihtoviestin maailmanmestarinelikko olisi ollut tämän valinnan luonnollinen kohde.

Lentopalloilijat hävisivät silloin kun todellisesta voitosta pelattiin. Välierässä ottelu Espanjaa vastaan oli jo omissa käsissä, mutta johonkin se usko loppui. Silti suoritus, joka jäi tavallaan kesken palkittiin, koska se oli jo sinällään suomalaisittain uusi, ja vastassa aikaisemman kokemuksen perusteella ellei "voittamaton" vihollinen niin ylivoima ennakkoon kuitenkin. Paras joukkue ei kuitenkaan ollut kysymyksessä. Valinnassa on havaittavissa suora yhteys Väinö Linnan tulostulkintoihin sodasta.

En muuten ole ihan tuhat- tai satavarma, etteikö Kansallisteatterin "lahtausnäytöksessä" olisi mennyt myös joku urheilija. Aika varma kuitenkin. Olikohan se taiteilijan unohdus vai ainoastaan tulkinta siitä, ettei urheilu tai urheilijat sinänsä kuulu yhteiskunnallisesti merkittäviin vaikuttajiin Ransu-koiran ja kumppaneiden tapaan?

Lähteet: Arto Teronen

Tilaa Tommi Seppälän änärikirje

Yle Urheilun Vancouverissa asuva NHL-kirjeenvaihtaja Tommi Seppälä raportoi viikoittain maailman kovimman kiekkoliigan sisäpiiristä.

Suosittelemme

Tuoreimmat