Historiaa voi todellistaa

Tiistaina 15.1 tuli kuluneeksi 80 vuotta ensimmäisestä Suomessa pelatusta jääkiekko-ottelusta. Aamu-tv:ssä oli YLE Urheilun tekemä haastattelu yhdestä tuon ottelun pelaajasta, Valter Tuomesta. Hänestä sen vuoksi, ettei muita ottelun pelaajia ole enää olemassa tuota historiaa elävänä todentamassa tai todellistamassa. Voisikohan tästä ottaa oppia?

Kansakunta kiittää usein mielellään Sammatin räätälinpoikaa Elias Lönnrotia, joka laajoilla matkoillaan Savossa ja Karjalassa jaksoi kerätä suomalaista kansanhistoriaa niin kauan kuin sen kertojia vielä oli olemassa. Aineistosta tuli kirjallista, koska tallentavat äänilaitteet vielä etsivät itseään tai keksijäänsä.

No Kalevala on käännetty 58 kielelle, joten kovin hukkaan Lönnrotin maaseutumatkailu ei mennyt. Kajaanissa mies työsti aineistonsa ja kohosi suomalaisten legendojen joukkoon. Ilman hänen hoksottimiaan ja mielenkiintoa menneeseen maamme perustassa olisi rakoja.

Historia vaatii ideointia sekin

Nykyaikaisella teknologialla historian kerääminen talteen ennen kuin se muuttuu miesmuistiksi ja sitä kautta yhä enemmän tulkittavaksi, olisi helppoa. Nykyajan dynaaminen elämäntapa ei vaan tahdo antaa arvoa moisille muistoille. Historia edustaa innovaattoreille liian usein pysähtyneisyyttä.

Sitä paitsi historian kerääminen ei ole mikään automaatio. Lönnrotin tavoin vaatii hoksottimia, sitä kuuluisaa ideointia osata katsoa myös taaksepäin. Myös rohkeutta, sillä monille historia on jo jotain ainakin kertaalleen syötyä. Joku vertasi kerran jopa jätteeseen, mikä tuntui kiusallisen pahalta.

Juuri ennen toissa joulua 99-vuotiaana kuollut akateemikko Eino Jutikkala oli historiantutkija jos kukaan. Hän keskittyi ja erikoistui pitkällä urallaan ja elämässään talous-, sosiaali- ja väestöhistoriaan. Oli omalla tavallaan nykyajan Lönnrot.

Mieleeni jäi pysyvästi kun Jutikkalalta 99-vuotispäivänsä tienoilla kysyttiin haastattelussa onko historiasta nyt kaikki tutkittu? Akateemikko vastasi, että vastahan tutkiminen on alussa, eikä koskaan ainakaan lopussa!

Ymmärsin Jutikkalan lausunnosta ennen kaikkea sen, ettei historiaa voida koskaan jättää historiaan. Sitä ei voi arkistoida ja todeta, että siinä se nyt on, kannet kiinni. Päinvastoin, historia on altis sekä valmis uusille tulkinnoille että oivalluksille. Historia elää, sitä ei voi haudata.

Kuitenkin mitä enemmän historiaa voidaan realisoida, sitä lähemmäksi sen ydintä on mahdollisuus päästä, jopa tunkeutua.

" Kyllä minä Thunbergin muistan"

Historiaa ei voi koskaan arvostaa liikaa. Ilman sitä en minä ainakaan voi nähdä asioita oikeassa perspektiivissä, jonka kautta voidaan kenties luoda linjoja myös eteenpäin. Liian harvoin vain tulee tehdyksi niin kuin pitäisi.

Kevyt esimerkki historian realisoimisesta tulee mieleen Albertvillen olympiakisoista 1992. Eräänä löysempänä päivänä päätin lähteä käymään paikassa, jossa ensimmäiset talvikisat järjestettiin, Chamonix'ssa, Euroopan korkeimman vuoren Mont Blancin juurella.

Jossain vaiheessa tuli mieleen, voisiko löytyä vielä henkilö, joka oli mukana noissa ensimmäisissä kisoissa silloin laskettuna 68 vuotta aikaisemmin. Tavallaan epäranskalaiseen tapaan kaupungin tiedotustoimistossa innostuttiin asiasta ja ryhdyttiin selvittämään. Ja niin vain kävi, että muutaman tunnin kuluttua istuimme kahville Mont Blanc-kahvilaan vuoren juurelle ranskalaisen herrasmiehen kanssa, joka oli ollut toimitsijana ensimmäisissä olympialaisissa talvikisoissa kuten joskus juhlavasti sanotaan.

Enää en muista hänen nimeään, mutta hänen muistinsa yhä silloin pelasi, lähes 90-vuotiaana. Hän kertoi värikkäästi kisojen ajasta ja muisti nimeltä myös monia suomalaisia urheilijoita. Ennen kaikkea pikaluistelija Clas Thunbergin, joka voitti kolme kultamitalia: 1500 m, 5000 m ja yhteistuloksessa. Kaksi vuotta myöhemmin Thunberg lisäsi kultamitaliensa määrää vielä kahdella St Moritzissa.

Syyttä ei Thunbergia kutsuttu "Jääkenttien Nurmeksi". Tietynlainen kohtalonomainen sattuma lienee sekin, että Thunberg ja Nurmi kuolivat samana vuonna 1973, Thunberg huhtikuussa juuri 80 vuotta täytettyään ja Nurmi lokakuussa 76-vuotiaana.

Tapaamisesta ranskalaisen herrasmiehen kanssa on tietysti juttu lehdessä olemassa. Juuri nyt päällimmäisenä mielessä on vain se tunne 16 vuoden takaa, kun hän kertoi, ja historia muuttui eläväksi. Oli lumoavaa ikään kuin siirtyä aikaan, jolloin itse ei ollut edes lähellekään olemassa, ja elää sitä sen kokeneen ihmisen kautta.

Historia ei voi sen konkreettisempaa ja elävämpää olla.