Suora

  • Elävä arkisto esittää
  • Huuhkajia ja panelistijuoruja

Pytyttä ei ole ollenkaan paras

Suomalaisissa palloilusarjoissa jaetaan nykyisin tähtiä, lampaita, leijonia ja vaikka mitä. Tai valitaan ottelun, viikon, kuukauden tai vuoden pelaaja. Meno on kirjavaa ja inflaatiomaista. Uusia yritelmiä syntyy ja vanhoja kuolee markkinoiden mukaan. Onneksi on yksi jolla on jotain historiaakin: Pyttykerho!

urheilu

Kakut ja pytyt ovat myös vankilakieltä, mutta ennen muuta pytty on urheiluun kiinteästi liittyvä palkinto, joita yhä jaetaan jopa aivan ammattilaisurheilun huipulla. Erona entiseen on se, että pytyn lisäksi voittajat saavat myös silkkaa rahaa - pytyt jäävät joskus lentokoneeseen, mutta rahan kadottaminen on jo vaikeampaa. Sekin kyllä lentokoneessa onnistuu, jos viereen sattuu tarpeeksi mukava mies. Tämä tiedetään ainakin Tampereella päin, joten siitä ei sen enempää.

Ennen oli kaikki toisin. Saatiin palkinnoiksi pyttyjä ja erityisesti alpakkalusikoita niin paljon, että niitä riitti pian tusina jokaista talouden kuppia kohti. Rahaa ei nähtykään ennen kuin tulivat ne ruskeat kirjekuoret, joilla viimeinenkin amatööriyden linnake sielun sopukoista kierrettiin ja päästiin lopulta sitä kautta avoimeen maastoon.

Pari Uunoa, Tauno ja Aku

Koska pidän historiasta ja uskon sen tulevaisuutta säätelevään vaikutukseen, haluan tässä vilpittömästi onnitella Helsingin Pyttykerhoa, joka tänä vuonna täyttää 60 vuotta ja "käy yhä voimakkaana" amerikankielinen sanonta vapaasti suomennettuna. Tai on vilpittömyydellä sentään jokin raja, sillä aiheen tähän sain kun minulle annettiin muutama viikko sitten mahdollisuus toimia tämän kunnianarvoisan kerhon pytynjakajana, vaikka en varsinaisesti kerhoon kuulukaan. Oli mukava edustaa toimivaa historiaa.

Samalla minulle selvisi totuus kerhon perustamisesta. Asialla eivät suinkaan olleet 60 vuotta sitten urheilumiehet sinänsä, vaan pikemminkin toisen kulttuurin laidan edustajat: näytelmätaiteilijat Uuno Montonen, Tauno Palo, Aku Korhonen ja Uuno Laakso! Voihan veljet. Oli se minulle tietämättömälle sellainen yllätys, että heti piti pohtia mikä sai moiset veikot urheilun asialle?

Oliko se ilmainen sisäänpääsy otteluihin? Kenties oli, mutta tuskin. Vai kertooko sana pytty jotain? Oliko taustalla alibinomainen keksintö takaamaan mukavaa pyttyiltaa kaverien seurassa? Sekin on mahdollista, mutta tuskin tähän pyttyyn tyhjentävää vastausta saadaan koskaan. Mahdollista on, että herrat todella ensisijaisesti olivat urheilun asialla!

Jotain ehkä kertoo lause kerhon esittelylehtisestä viiden vuoden takaa: "Mainittujen herrojen toimesta päätettiin perustaa kerho asiaa hoitamaan ja vauhdikkaan alun jälkeen yhdistyksen nimeksi valittiin "Pyttykerho"! Vauhdikkaan alun jälkeen syntyi siis nimi, niinpä…Näkyykö mustapukuisia miehiä?

Tarkoitus, joka kerholle silloin luotiin, on yhä sama: jaetaan ennalta johtokunnan sopimassa ottelussa (tai urheilutilaisuudessa) pytty reiluun ja merkittävään urheilusuoritukseen yltäneelle urheilijalle. Pyttykerho ei siis ole aina paikalla Helsingin tai nykyisin pääkaupunkiseudun otteluissa, vaan tulee salaa ja yllätyksenä. Niinpä ennen nykyaikaa, kun muita palkintoja ei juuri jaettu, oli tavallista, että pelaajat ennen ottelua odottivat ja arvuuttelivat ilmestyvätkö paikalle ennen ottelua mustapukuiset herrat.

Ja kun ilmestyivät, se toi varmasti uutta potkua. Monet uskoivat alussa myös, että pytyt jaetaan ainoastaan helsinkiläisille pelaajille ja yllättyivät. Heidän joukossaan pesäpallolegenda Eino Kaakkolahti, joka "maalaispoikana" sai Hesperian kentällä pytyn mieheltä, jonka oli juuri edellisenä päivän nähnyt elokuvissa. Jakaja oli Tauno Palo, joten kyllä perustajajäsenet otteluissa kävivät.

Pyttykerho on yllättänyt historiansa aikana kaikkiaan 26 eri lajissa jalkapallosta tennikseen. Palloilujen lisäksi on oltu mukana nyrkkeilyssä, painissa, yleisurheilussa, voimistelussa, ratsastuksessa, uinnissa, miekkailussa, painonnostossa ja suunnistuksessa. Nykyisin toiminta on siitä supistunut, ja pyttyjä jaetaan lähinnä palloiluissa lukuun ottamatta jääkiekkoa, koska Frank Moberg oli kuulemma joskus todennut, ettei "heillä pyttykerhoa tarvita".

Pytyn eli visakoivuisen hopealaatoitetun haarikan saajien joukossa on ollut todellisia kuuluisuuksia myös rajojemme ulkopuolelta: Laszlo Papp, Boris Shahlin, Ingemar Johansson, Franz Beckenbauer, Bobby Charlton, Michel Platini ja monet muut olympiavoittajat ja maailmanmestarit.

Syksyllä juhlitaan

Kaiken nykyisen palkintosälän aikana Pyttykerhoa yhä mielestäni tarvitaan. Tiedän, että monet nykypolvenkin urheilijat ja pelaajat arvostavat sitä erikoispalkintona, jonka sattuminen kohdalle on tietyllä kaukaisella tavalla kuin Oscarin saaminen Yhdysvalloissa: koskaan ei tiedä mikä tuote pääsee edes mukaan arvosteluun!Pyttykerho juhlii 60-vuotistaivaltaan syksyllä. Sielunsa mukaan kuulemma varsin vaatimattomasti, mutta kyllä johtokunta ja jäsenet ovat silloin palkaksi tästä nykyajan kaupallisuutta uhmaavasta harrastuksestaan pytyn tai kaksi ansainneet.Ja yhden pytyn he voisivat nostaa kahdelle Uunolle, Taunolle ja Akulle, jotka moisen kerhon - syystä tai toisesta - tulivat perustaneeksi. Toivottavasti jatkossakaan ei olisi pytyttä paras, vaan historia saisi ja jaksaisi yhä elää.

Lähteet: Arto Teronen

Kirjeikoni

Tilaa Yle Urheilun uutiskirje ja muita uutiskirjeitä!

Saat Ylen parhaat sisällöt suoraan sähköpostiisi! Tilaa niin monta kirjettä kuin haluat!

Siirry tilaamaan

Suosittelemme

Tuoreimmat