Kuka esittäisi oikean kysymyksen?

Pekingin olympiakisoihin valmistautuvilta urheilijoilta on jo hyvissä ajoin kysytty pitäisikö olympiakisoja boikotoida? Tai aikovatko he ottaa esille kisoissa Kiinan ihmisoikeusongelmat? Urheilijoita kohdellaan ikään kuin he olisivat kansakunnan lähettiläitä, joiden tehtävänä on hoitaa ne asiat, joita päättäjät eivät kaupallisista tai muista poliittisista syistä pysty yhtä suoraan lähestymään. Ihan vääriä kysymyksiä. Kuka osaisi kysyä sen ainoan oikean?

urheilu

Suomalaisten sanotaan olevan urheilukansaa. Sanonta on ihan metsässä, sillä suomalaiset ovat urheilumenestyskansaa. Me jahtaamme urheilusta ainoastaan onnistumisia, osaksi jo perinteiden velvoittamana, osaksi ehkä itsetunnon pönkittämiseksi. Syrjässä kun ollaan oltu ja jouduttu palvelemaan muita paljon pitempään kuin itseämme, mikä sekin on joskus vaikeaa.

Mutta joka toinen vuosi, aikaisemmin joka neljäs, kansakunta muuttuu. Gloryhuntereista, kunnian metsästäjistä tulee reiluksi kahdeksi viikoksi olympiakansaa. Osaksi omien vuoden 1952 kisojen ansiosta, osaksi ehkä niinkin kaukaa ajateltuna kuin vuoden 1912 kisojen ansiosta, joiden merkitys itsenäistymiselle tunnustetaan laajasti myös urheiluväen ulkopuolella.

Toki olympiakisoistakin haetaan ja halutaan menestystä, mutta kuten monille urheilijoillekin olympiakisoihin - huippu-urheilun suurimmalle areenalle pääseminen on tavoite ja elämys jo sinänsä.

Ja siinä olympiakisat nimenomaan ovat kätevät. Ne antavat itse kullekin tavallaan mahdollisuuden osallistua avajaismarssiin ja koko tapahtumaan, olla osa jotain arkielämää suurempaa. Sen vuoksi me olemme kansakuntana mukana olympiakisoissa ja kenties vaadimme urheilijoiltamme laajempaa ymmärrystä ja toimintaa kuin pelkästään onnistua lajissaan.

Me haluamme heidän edustavan kansaa, meitä itseämme yhdessä ja jokaista erikseen. Ja jos menestystä tulee, se on yhteisempää kuin sosiaaliturva tai jokamiehenoikeus. Suomi voittaa olympiakisoissa sankarinsa välitykselle. Eikä ilmiö ole pelkästään suomalainen.

Sitten se oikea kysymys

Urheilijat valitsee olympiakisoihin olympiakomitea. Entisaikaan kriteerinä ainakin Suomessa saattoi olla, että onnistuessaan mahdollisuus 12 parhaan joukkoon. Joskus on haluttu antaa nuorille kokemusta, joskus vain kokeneille. Nykyisin tietysti rajoituksia osallistumiselle on jo kisojen paisumisen vuoksi KOK:n asettamina.

Näin valiten vahvistuu joka tapauksessa rooli kansakunnan edustamisesta. Kansakuntien välinen kilpailu on ollut tärkeässä asemassa niin olympiakisoissa kuin muuallakin urheilussa aiheuttaen joskus ylilyöntejä. Ne varmasti aikoinaan saivat presidentti Mauno Koivistonkin esittämään ajatuksen kansallistunnusten poistamisesta.

Mutta miten tähän ainaiseen vaatimukseen ja asetelmaan lopulta itse urheilija suhtautuu? Miten paljon ylimääräistä painetta joutuu kokemaan urheilija, joka ei osaa käsitellä tätä alkutilannetta, kansakunnan vaatimusta sankaruudesta? Miten moni lopulta kärsii siitä? Ja miten moni hymähtelee koko touhulle tietäessään, että lopulta kysymys on vain yhdestä, jos kohta ehkä vähän merkittävämmästä urheilukilpailusta hänen urallaan?

Oikea kysymys urheilijalle olisikin se ketä tai mitä hän todella tuntee edustavansa ennen olympiakisoja? Kuinkahan moni uskaltaisi tunnustaa, että hän urheilee itselleen, osoittaakseen olevansa muita parempi. Todistaakseen, että hän pystyy! Siitä kuitenkin on useimpien urheilijoiden maailmassa kysymys.

Kiihottimena nykyaikana etenkin saattavat olla menestyksen tuomat taloudelliset edut, mutta paremmuuden osoittaminen on kuitenkin kaiken kilpailemisen lähtökohta. Niin se oli myös skotlantilaiselle Eric Liddellille, jonka tarina on syynä tähän kirjoitukseen.

Ei koskaan sunnuntaisin

Eric Liddell syntyi lähetyssaarnaajan poikana Kiinassa ja kuoli lähetyssaarnaajana samassa maassa. Hänet on myös sinne haudattu. Nykyisin haudalla on muistomerkki, joka sinne pystytettiin vuonna 1991.

Hän opiskeli kotimaassaan Skotlannissa ja juoksi. Pää takana ja kädet oudosti heiluen niin, ettei hän aikalaisten mielestä edes nähnyt minne oli menossa. Hänen arvioitiin juoksevan puhtaasti uskon voimalla.

Ennen Pariisin olympiakisoja 1924 Liddell oli suosikki 100 metrillä. Kuuluisaksi hän tuli kieltäytymällä vakaumuksensa takia osallistumasta tuolle matkalle, koska sen alkuerät juostiin sunnuntaina. Päinvastoin kuin hänen elämästään kertovassa neljän Oscarin Tulivaunut-elokuvassa, Liddell kieltäytyi juoksemasta 100 metriä jo kuukausia ennen kisoja, kun kisojen aikataulu julkaistiin.

Skotlannissa hänestä tehtiin maanpetturi ennen kisoja. Kisoissa Liddell kuitenkin voitti ensin pronssia 200 metrillä ja lähti sitten mukaan myös 400 metrille. Alkuerien jälkeen hänellä oli vasta viidenneksi paras aika.

Juuri ennen finaalin lähtöä katsomosta kajahti säkkipillillä kappale ”Scotland the brave”. Lähtö viivästyi ennen kuin säkkipilli saatiin vaikenemaan. Kilpailussa Liddell juoksi kuin hurmiossa tai pikemminkin uskossa, pää takana, kädet heiluen olympiasankariksi täysin yllättäen väärällä matkalla maailmanennätysajalla!

Jälkeenpäin hän kiitteli säkkipillimiehiä sanoen: ”En silti usko, että siitä oli minulle varsinaista apua. En juokse Skotlannille, vaan itselleni, todistaakseni, että voin olla paras”! Myöhemmin Liddell useaan otteeseen korosti, että olympiakisojen pitää olla yksilöiden, ei kansakuntien välinen kilpailu.

Rohkeudestaan huolimatta Liddellistä tuli kansallissankari. Samasta miehestä, joka vain muutamaa kuukautta aikaisemmin oli ollut maanpetturi.

Tässä ei ole tilaa kirjoittaa Liddellin myöhemmästä elämästä. Elämästä, joka päättyi vain vähän päälle 40-vuotiaana japanilaisten internointileirilllä Kiinassa. Ei kuitenkaan sankaruutta jatkaen nälkään tai kiväärinpiipun eteen, vaan aivokasvaimeen ainoastaan kuusi kuukautta ennen kuin liittoutuneet tulivat ja vapauttivat leirin.

Liddell muistetaan yhä Skotlannissa miehenä, joka eli vakaumuksensa mukaisesti, eikä suostunut juoksemaan sunnuntaina. Hän ei ollut suuri puhuja, mutta hänessä oli sitä karismaa, jolla ihmismieliä liikutellaan.

Suomeen hän liittyy ainoastaan siinä, että kuolinvuoteellaan japanilaisleirillä hän halusi viimeisenä musiikkinaan kuulla Sibeliuksen Finlandian!

Kun Liddell Pariisissa kieltäytyi juoksemasta 100 metrin alkuerissä, tuli toisesta britistä Harold Abrahamsista matkan olympiavoittaja. Skottivoittajaa saatiin odottaa aina Moskovan kisoihin 1980, jolloin boikottikisojen nopein satasella oli Alan Wells.

Kun Wellsiltä kysyttiin oliko hän juossut mielessään vuoden 1924 voittaja Abrahams, Wells vastasi: ”En, tämä voitto kuuluu Eric Liddelille”

Arto Teronen

Kirjeikoni

Tilaa Yle Urheilun uutiskirje ja muita uutiskirjeitä!

Saat Ylen parhaat sisällöt suoraan sähköpostiisi! Tilaa niin monta kirjettä kuin haluat!

Siirry tilaamaan

Suosittelemme

Tuoreimmat