1. yle.fi
  2. Urheilu
  3. urheilu

Totuus on kumma tapaus

Totuus on yksi ihmiskunnan moraalin peruskivistä, jota muurataan kaiken aikaa. Ja tullaan muuraamaan edelleenkin aina hamaan tappiin asti. Siihen päivään, kun aurinko päättää retkensä taivaankannella tai ehkä vähän ylempänä. Totuuden kanssa venytellessä ihmisillä on aina vähän niin ja näin. Eli kuten muuan jo manoille vaipunut kollega tapasi sanoa, "totuus on niin pyhä sana, ettei sitä arkikielessä voi käyttää"!

Kuten aina on myös viime aikoina puhuttu paljon totuudesta. Mikä se on - urheilussakin? Löytyykö se hiihdon väitetyistä dopingsotkuista tai onko Kaisa Varis syyllinen vai syytön syyttömäksi julistettunakin? Tai tuomittiinko Jere Karalahti totuudenmukaisesti? Kierretäänkö formuloissa sääntöjä? Joutuiko Anssi Koivuranta tahallisesti huonoon hyppyrakoon ja niin edelleen?

Totuuden etsiminen urheilussakin on päivittäistä. Mikä totuus yleensä on? Eikö kaikki ole kuitenkin vain tulkintaa ja ns. absoluuttinen totuus on vain Sir Thomas Mooren lanseerama utopia eli olematon paikka, mahdottomuus?

Totuuden etsimisen on tehnyt oikein vaikeaksi vielä juridiikka, joka voi toimia karmeissakin tapauksissa täysin totuuden vastaisesti. Tai ei ehkä suoranaisesti vastaan, mutta joka tapauksessa syntyy ns. juridinen totuus, jonka lähtökohtana ovat ihmisen itsensä luomat käyttäytymismallit. Jos niitä noudatetaan, kuten on säädetty, totuus muuttuu usein varsinaisesta tapahtumasta riippumattoman muutoksen kautta ikään kuin eettisestä tekniseksi.

Totuus on mustan puhuvaa

Totta kai ihminen on aina pyrkinyt määrittelemään totuutta. Tuskin

pystyisimme tulemaan toimeen ilman totuuden mahdollisuutta, eettistä vaikka epätodellistakin peruskiveä. Totuus on ihmiselle tärkeä, mutta kumma kyllä se on useimmiten negatiivissävyinen.

Kun otsikot huutavat ”Totuus milloin tekstiviesteistä milloin eposta tai Fortumin palkkioista”, niin aina on odotusarvona, että totuuden mukana paljastuu jotain järisyttävää, jotain tai joitakin vahingoittavaa tai rakenteita horjuttavaa, aina lähestulkoon negatiivissävyistä. Ani harvoin totuudeksi kelpaa kaikille positiivinen lopputulos, vaikka sen pitäisi edes teoriassa olla mahdollista.

Teoria sortuu kuitenkin viimeistään siihen, että ”totuuden” jälkeen

jokaiselle jää aina tulkinnan ja oman mielipiteen mahdollisuus. Tosiasia esimerkiksi on, että kun Kaisa Varis todettiin juridisesti syyttömäksi ampumahiihtokäryyn, niin valtaosa kansasta on etsinyt itselleen toisen totuuden, jonka se pystyy paremmin ymmärtämään. On siirrytty faktoistatunteiden aalloille.

Sitä pitää kuitenkin ihmetellä, että tuomio on niinkin jyrkkä. Jos asiaa pohtisi toisista lähtökohdista, olisi aina mahdollista muistaa, että Kaisa Varis kuuluu niihin harvoihin suomalaishiihtäjiin, jotka EIVÄT kärähtäneet Lahden MM-hiihdoissa 2001! Siellä kärähtäneiden tavoin Varis on kärsinyt rangaistuksensa kärystään kaksi vuotta myöhemmin hiihtäjänä, eikä häntä nyt siis todettu syylliseksi ampumahiihtokäryyn.

Lahdessa kärynneistä osa on jatkanut, osa lopettanut, mutta kautta linjan kansakunnan muisti alkaa heitä silloin kohdanneesta totuudesta luopua. Sama koskee vielä selkeämmin useita kärähtäneitä yleisurheilijoita. Hiljainen hyväksyminen on ollut vuosien varrella vauhdissa jo hyvän matkaa. Varista moinen suhtautuminen tuskin ihan heti kohtaa. Hän pysyy urheilumuistissa

syyttömänä syyllisenä vielä pitkään. Ellei juutu jopa pysyvästi historiaan.

Ellei totuutta pystytä määrittelemään ja ennen kaikkea annetussa muodossa hyväksymään, se ennemmin pukeutuu mustaan kuin valkoiseen. Näin tapahtuu etenkin urheilussa, jonka eettiset arvot ja normit nousevat aina muuta yhteiskunnallista toimintaa ylemmäksi. Tämä eettisyyden oven vartioiminen on urheilulle sekä onni että myös taakka, jota ilman se ei kuitenkaan olisi vastaavassa asemassa ja nauttisi tietynlaista erityiskohtelua.

Rakkaalla totuudella on monta ilmettä

Paljon lainaamani kirjailija Mark Twain on sanonut, että "kaunokirjallisuuden on pakko pysyä mahdollisuuksien rajoissa. Totuuden ei tarvitse". Twainin pelkistys osoittaa, miten tärkeä, mutta samalla vaikea asia totuus ihmiselle on.

Sinänsähän totuus on helppo määritellä. Platonin oppilas Aristoteles jo totesi, että "epätotta on sanoa, että se ei ole, mikä on tai, että se on, mikä ei ole, ja vastaavasti totta on sanoa sen olevan, mikä on, ja sen olevan olematta, mikä ei ole". Kreikan kielellä tuo on saattanut kuulostaa vieläkin suuremmalta totuuden siemeneltä.

Joskus tulee mieleen, että on näillä Kreikan filosofeilla täytynyt aika

ajoin olla hauskaakin pohtiessaan monenlaisin sanankääntein niitä juttuja, jotka ovat nyt monella alueella ns. länsimaisen ajattelun perustoja. Totuus oli heillekin usein tavoittamaton haaste. Samanlaisena se on jatkunut ihmismielissä.

Totuuksia on nyt itse asiassa enemmän kuin antiikissa. On alastonta, puhdasta, absoluuttista, epämiellyttävää, kaameaa ja julmaa totuutta, joka ei aina pala tulessakaan, mutta tulee lopulta ulos lasten suista. Tai sieltä tulisi ainakin se totuuden siemen, joka oikein istutettuna voisi päästää ihmiskuntaa ikuisesti riivaavasta totuuden etsimisen pulmasta. Valitettavasti totuudella on tapana "kehittyä" lapsen kasvamisen mukana.

Todennäköisesti me siis jatkamme matkaa kyselemällä aika ajoin mikä on missäkin totuus, paljastamme totuuksia ja virallistamme niitä juridiikan kautta. Luomme omia totuuksia, tulkitsemme muiden vastaavia, kirjoitamme historiaa tai muutamme sitä vallassa kulloinkin olevan yleisen käsityksen ja vapauden perusteella ja vannomme kertovamme vain totuuden itse asiassa

usein sitä varsinaisesti tietämättä.

Eli kuten alussa siteerasin: ”Totuus on niin pyhä sana, ettei sitä

arkikielessä voi käyttää”!

Arto Teronen