1. yle.fi
  2. Urheilu
  3. urheilu

Näkökulma: NHL-ihme, joka ei ollut ihme

Los Angeles Kings on Stanley Cup -mestari. Viimeistä puolta vuotta katsottaessa se on suoranainen ihme, mutta tosiasiassa Kingsin mestaruus on pitkäjänteisen työn tulosta.

Los Angeles Kingsin mestaruusjoukkue on Dean Lombardin luomus. Kuva: Yle

Jos selviytyy viimeisenä joukkueena NHL:n läntisestä konferenssista pudotuspeleihin, Stanley Cupin voittaminen on pieni ihme. Varsinkin, kun muistaa, että matkalla kaatuivat läntisen konferenssin ykkönen, kakkonen ja kolmonen sekä finaaleissa itäisen konferenssin mestari - vieläpä niin, että häviää koko keväänä vain neljä ottelua.

Ymmärtääkseen Los Angelesin sensaatiomaista menestystä on palattava ajassa taaksepäin kuusi vuotta. Matka alkaa huhtikuusta 2006, jolloin GM:n paikalle pestattiin Dean Lombardi. Kings oli pyristelyn jälkeen pudonnut pudotuspeleistä kolmantena kautena peräjälkeen. Lombardi korvasi tehtävässään Dave Taylorin.

Lombardi näki, että Kingsin runko oli tullut tiensä päähän. Lombardi näki ainoaksi vaihtoehdoksi totaalisen uudelleenrakennuksen. Heti kesällä lähtivät Pavol Demitra, Luc Robitaille ja Jeremy Roenick, kauden mittaan myös Eric Belanger, Craig Conroy, Mattias Norström ja kumppanit. Lombardi aloitti puhtaalta pöydältä.

Lombardi ymmärsi, että joukkueeseen pitää luoda nuori, omista varauksista koostuva runko. Tehtävää helpotti toki se, että Lombardin edeltäjä Dave Taylor oli viimeisinä vuosinaan varannut muun muassa Anze Kopitarin, Dustin Brownin ja Jonathan Quickin, jotka muodostivat tämän kevään ydinrungon yhdessä Drew Doughtyn kanssa. Brown on ainoa Kingsissä ennen Lombardia pelannut pelaaja mestaruusjoukkueessa.

Lombardi ymmärsi kuitenkin myös sen, että nuoret pelaajat eivät itsessään kehity mihinkään. Tarvitaan vanhempia pelaajia näyttämään esimerkkiä. Nämä pelaajat Lombardi on osannut valikoida niin, että nuoret pelaajat ovat saaneet täydelliset ja ammattimaiset roolimallit. On ollut Rob Blakea, on ollut Sean O’Donnellia, on ollut Ryan Smythiä, on ollut Rob Scuderia ja Willie Mitchelliä.

Joukkue sai paljon aikaa muovautua kokoon. Kolmella Lombardin ensimmäisellä kaudella joukkue sai kokoon vain 68, 71 ja 79 pistettä. Nämä kolme kautta olivat kuitenkin totaalisen välttämättömiä tulevalle menestykselle. Kauden 2008-2009 jälkeen Los Angelesin runko alkoi olla valmis.

Terry Murraysta ei ollut ottamaan viimeistä askelta

Anze Kopitarista oli kehittynyt uskottava ykkössentteri. Dustin Brown oli kasvanut kapteenin saappaisiin. Lombardin alkuaikaa leimanneen järkyttävän maalivahtisekoilun jälkeen Jonathan Quick oli kehittynyt ykkösmaalivahdin rooliin. Edelliskesänä numerolla kaksi varattu Drew Doughty oli ottanut heti paikkansa. Kaiken tämän lisäksi joukkueen duunariosasto oli muovautumassa kuntoon.

Tässä kohtaa on huomattava myös Lombardin taito pelaajien varaajana. Kuka tahansa olisi löytänyt Drew Doughtyn numerolla kaksi. Lombardi on kuitenkin löytänyt myöhemmillä kierroksilla muun muassa Trevor Lewisin, Alec Martinezin, Dwight Kingin, Vjatseslav Vojnovin, Kyle Cliffordin ja Jordan Nolanin - kaikki tärkeitä palasia mestaruudelle.

Kaudella 2009-2010 Los Angeles alkoi olla jo valmis. Kopitar johti alkukaudella pistepörssiä ja pelasi kauden piste per peli -tahtiin. Drew Doughty nosti profiiliaan ja oli Kanadan paras puolustaja Vancouverin olympiakisoissa, joista tuli kultaa. Dustin Brown, Jarret Stoll, Rob Scuderi, Quick - joukkueen avainpalaset alkoivat olla valmiita.

Kyseisellä kaudella Los Angelesilta ei vielä odotettu paljoa, ja lähtö tulikin pudotuspeleissä heti avauskierroksella. Sama tulos oli viime kauden päätteeksi, vaikka odotukset joukkuetta kohtaan olivat jo nousseet. Tässä vaiheessa Lombardin työ oli kestänyt jo viisi vuotta. Kärsivällisimmänkin seurajohdon pinna alkaa tässä vaiheessa kiristyä, jos menestystä ei tule.

Lombardi alkoi miettiä, olisiko hyvää työtä tehnyt Terry Murray sittenkään oikea mies ottamaan Kingsin kanssa viimeistä askelta. Kun avautui paikka hankkia Mike Richards Philadelphiasta, Lombardi käytti sen. Hinta oli kova, sillä kaksi Lombardin ykköskierroksen varausta, Wayne Simmonds ja Brayden Schenn lähtivät Phillyyn. Signaali oli selvä: menestystä kaivataan nyt.

Siihen oli myös kaikki edellytykset. Kausi lähti kuitenkin surkeasti käyntiin, ja juuri ennen joulua Murray sai lähteä. Hetken aikaa puikoissa oli John Stevens, kunnes tilalle palkattiin Darryl Sutter. Sutterin nimittäminen herätti epäilyksiä, vaikka hänellä ja Lombardilla on historiaa kaksikon San Jose Sharksin ajoilta asti.

Kings oli tehnyt äärimmäisen vähän maaleja alkukaudella, minkä takia Sutterin valintaa kyseenalaistettiin. Hänet kun tunnetaan äärimmäisen puolustavasta pelitavastaan. Pehmeän Murrayn jälkeen wanhan liiton kurinpitäjä oli kuitenkin juuri sitä, mitä tohtori määräsi Kingsille. Kurittomuus poistui, ja Kings alkoi hiljalleen voittaa pelejä.

Keväällä tuli vielä kohukauppa, jossa Jeff Carter saapui Columbuksesta vaihdossa Jack Johnsoniin (jonka Lombardin varaama Vojnov oli tehnyt tarpeettomaksi kypsillä esityksillään). Kun huhuissa Dustin Brownia vielä vietiin pois Kingsistä, Lombardin toimista paistoi läpi epätoivo. Kaikki tiesivät, että ilman menestystä hän tulee saamaan todennäköisesti potkut.

Mitä tulevaisuudessa?

Lombardi kuitenkin tiesi koko ajan mitä teki - tai sitten hän oli äärettömän onnekas. Fakta on kuitenkin se, että ilman Jonathan Quickia Kings ei olisi päässyt edes pudotuspeleihin. Quick oli runkosarjassa täysin omalla tasollaan Kings-pelaajista. Hän torjui monta pistettä ja voittoa joukkueelleen.

Pudotuspeleissä homma loksahti kertalaakista kohdalleen. Joukkue oli kasvanut kahden edellisen kevään ja alkukauden pettymysten myötä, eikä sen henkistä kukoistusta kaatanut enää mikään. Kings ei ollut mitenkään ylivoimainen yksittäisissä otteluissa, mutta kokonaisuutena 16 voittoa 20 playoff-ottelusta on niin järisyttävää ylivoimaa, ettei samanlaista ole hetkeen nähty.

Huomattavaa on, miten paljon Kingsin mestaruusjoukkueeseen oli kasattu johtajuutta. Kapteeni Brownin ja apukapteenien (Matt Greene ja Anze Kopitar) lisäksi joukkueessa oli lähes kaiken voittanut Mike Richards, joka toimi kapteenina Philadelphiassa. Myös Justin Williams, Rob Scuderi, Jarret Stoll ja Willie Mitchell ovat johtajatyyppejä.

Lombardi saa Stanley Cupin jälkeen vuorenvarmasti pitää työpaikkansa, mutta nyt se haaste vasta alkaa. Carterin hankkiminen oli pitkällä tähtäimellä harkitsematon liike, sillä Lombardi on sitonut kätensä pitkäksi aikaa. Ensi kaudelle joukkueella on sopimuksia jo noin 55 miljoonan dollarin edestä, eikä palkkakatossa ole juurikaan ylimääräistä tilaa.

Dustin Penneristä Kingsin on helppo luopua, mutta viimeistä sopimusvuottaan pelaavista Jarret Stollin, Colin Fraserin ja Dwight Kingin kanssa sopimukset on syytä tehdä. Tällöin ollaan jo käytännössä tapissa palkkakaton kanssa.

Lombardin suurin koetinkivi koettaa vasta keväällä 2013. Tästä ja ensi kaudesta 1,8 miljoonaa dollaria ansaitsevan Jonathan Quickin sopimus nimittäin päättyy, ja hänestä tulee rajoittamaton vapaa agentti. Samaan aikaan päättyvät muun muassa Simon Gagnen ja Rob Scuderin miljoonasopimukset.

Gagnesta on helppo luopua, mutta on selvää, että Quickin arvo kohoaa jonnekin 7-8 miljoonan dollarin tienoille. Kingsillä on toki taustalla NHL:n parhaimpiin kakkosmaalivahteihin lukeutuva Jonathan Bernier, mutta aivan sama asia hän ei kuitenkaan ole. Onkin mielenkiintoista nähdä, miten Lombardi ratkaisee palkkaongelmansa tulevaisuudessa.

Joka tapauksessa Los Angelesilla on olemassa sellainen runko, jolla jopa jonkinasteiseen kestomenestykseen on eväitä. On kuitenkin syytä muistaa, että samalla tavalla joukkueensa uudelleenrakentaneesta Pittsburgh Penguinsista odotettiin kestomenestyjää kevään 2009 Stanley Cupin jälkeen, eikä se pudotuspeleissä ole juhlinut sen koommin. NHL:ssä varsinainen kestomenestys on äärimmäisen vaikea rakentaa.