Katsomosta: Kuuntelemisen sietämätön vaikeus

Arto Teronen käsittelee tuoreimmassa blogimerkinnässä suomalaisen urheilun yhteistyön hankaluutta.

urheilu
Arto Teronen
Yle

Radio Suomen Ajantasa-ohjelmassa perjantaiaamuna Olympiakomitean tuore puheenjohtaja Risto Nieminen toivoi suomalaiselta urheiluliikkeeltä uudenlaista kommunikointikykyä ja toistensa arvostusta. Niemisen mielestä ei riitä, että on aina itse oikeassa, vaan on osattava myös kuunnella ja jättää arroganssi eli röyhkeys pois kanssakäymisestä ja keskustelusta.

Nieminen osaa asettaa sanansa. Hän on kuin takavuosien taitava lehden pääkirjoittaja, joka osasi kerta toisensa jälkeen rakentaa ellei maailmaa, niin ainakin lukijoitaan syleilevän pääkirjoituksen, esittämällä ensin pari kolme tosiasiaa ja niiden jälkeen hurskaan toivomuksen.

Taustalla on pyrkimys suomalaisen urheiluliikkeen yhtenäisyyteen, tilanteeseen, jossa urheilu pystyisi itse ajamaan omaa asiaansa ilman sisäisiä ristiriitoja ja eduntavoitteluja. Siihen pääseminen taitaa kuitenkin olla jo liian myöhäistä. Yksi, joka yhä estää Niemisen peräänkuuluttaman kuuntelemisen ja toistensa ymmärtämisen, on urheilussa edelleen vaikuttava Hyvä Veli-verkosto, joka aina tuottaa toisin ajattelijoita ja toisin kuuntelijoita.

Tuoreen tutkimuksen mukaan Hyvä Veli -käytäntö on yleisin suomalaisen korruption muoto, joka ei välttämättä tuota aina huonoja tuloksia. Mutta aina se aiheuttaa negatiivisen vastareaktion jos ei muualta niin alistetummassa asemassa olevalta Hyvä Veli -loosilta käyttääkseni toisen salaperäisen eli Vapaamuurareiden termiä.

Jos aikanaan SVUL:n ja TUL:n johto ja muutama muu urheilua myös poliittisesti hyväksikäyttänyt taho olisi ollut ainoastaan urheilun asialla, niin urheiluliike Suomessa olisi nyt oikeasti ja tunnustetusti vahva yhteiskunnallinen vaikuttaja. Se pystyisi urheilun ja liikunnan avulla tuottamaan sellaista lisäarvoa ja elämisen laatua puhumattakaan vapaa-aikaa rikastuttavasta viihteestä, että yhteiskunnalliset päättäjätkin ymmärtäisivät ja – kuuntelisivat.

Toki urheilu ja liikunta tuottavat lisäarvoa nytkin ja ovat merkityksellisiä. Silti se kansanosa kasvaa, jonka mielestä saisivat touhuta mitä touhuavat omilla rahoillaan. Kasvamista edistää toisaalta täydellinen urheilun ulkopuoline halua hutkia ennen tutkimista kuten nyt kuuluisaksi nousseen Humu-ryhmän tapauksessa.

Paperi on toki kallista

Humu-ryhmää voidaan ja pitääkin arvostella, mutta erityisen lapsellista ovat olleet viimeaikaiset hyökkäykset sen loppuraporttia kohtaan. On kauhisteltu sitä, että 2,5 miljoonalla eurolla on saati aikaiseksi 40 sivua raporttia, jossa kaiken lisäksi on isoja, jopa sivun kokoisia kuvia ikään kuin vielä vähentämässä arvoa. Onhan paperi muutenkin nykyään kallista, mutta Humu-ryhmän raportti tekee siitä kalliimpaa kuin sikakallista.

On pakko ihmetellä, ettei tätä tapaa ole keksitty arvioitaessa kaikenlaisia valtion asettamien työryhmien raportteja ja mietintöjä. Laskettaisiin aina ensin sivumäärä, jaettaisiin se euroilla kuvat tietysti pois laskien ja pääteltäisiin, oliko tässä nyt mitään järkeä. Sitten voisi myös laskea, jos mielenkiintoa riittäisi, ne mietinnöt, jotka ovat jääneet koristamaan arkistoja ilman ainuttakaan varsinaista toimenpidettä. Niitä kyllä löytyy vähän samaan tapaan kuin ainakin ennen vanhaan raittiusjärjestöille annettuja valtionapuja budjetissa. Eivät ne raittiutta edistäneet, vaan olivat ylimääräistä rahaa ”raittiusviitan” alla puolueille.

Humu-ryhmän työtä ja ongelmia pitää arvioida, mutta ei tällä tavalla. Tavallaan tämä raporttimekkala oli kuin kulottamista; kun joku keksi sytyttää valkean alkoi koko ympäristö liekehtiä. Ajantasa-ohjelmassa Risto Nieminenkin totesi nyt viimein, että keskustelu raportista ja ryhmän työstä on ollut väärällä tolalla. Koko ryhmän työ tietysti lähti Niemisen itsensä ensin johtamasta työryhmästä, joka laati alustaksi pitkälti itsestäänselvyyksiä suomalaisen huippu-urheilun tilasta. Silti on Niemiseen tässä helppo yhtyä. Joku roti pitää hutkimisellakin olla.

Jos Humu-ryhmän työstä halutaan keskustella, niin kiinnostavinta ovat nämä urheilijahaastattelut, joista noin 30 tekivät ryhmän ulkopuoliset. Noin 30 haastatteluista maksettiin yhteensä 29 500 euroa, mikä manageri Harri Halmeen mukaan oli halpa hinta. Lyhyelläkin laskuopilla yhden haastattelun korvaukseksi tulee näin lähes tuhat euroa! ”Voi kun oisin saanut olla mukana”, on pakko todeta laulun sanoin. Kaiken lisäksi haastattelut tiettävästi tehtiin antamalla valmiita vastausvaihtoehtoja, jolloin haastattelijan tehtäväksi jäi laittaa rasti oikeaan ruutuun, mikä ei ainakaan vaikeuta prosessia.

Humu-ryhmän työn aikana ryhmälle esitettiin useamman kerran kysymys, miksi näitä urheilijoiden haastatteluja ei voida säilyttää edes tutkijoiden materiaaliksi. Nyt Tapio Korjus on todennut, että näin oli urheilijoiden kanssa sovittu ilmeisesti luottamuksen luomiseksi. On selvää, että moinen salaperäisyys viittaa tiettyihin, kaiketi doping, ynnä muihin asioihin. Mutta missä näitä haastattelutietoja sitten voidaan polkuja rakennettaessa käyttää hyväksi? Eikö niillä ollut mitään merkitystä jatkotyön kannalta? Oliko niillä ylipäätään mitään merkitystä, mitä nyt on professoritasoisesti jo epäilty. Tehtiinkö ne vain, että saatiin kaikki osoitetut rahat kulutetuiksi? Näitä asioita voidaan perustellusti Humulta kysyä.

Ennen kaikkea voidaan myös kysyä sitä miksi ei Humu-ryhmä tuottanut polkujen lisäksi esitystä suomalaisen urheilun yhdistävästä organisaatiomallista niin, että se olisi noussut selvästi esiin. Ryhmän teema urheilijan nostamisesta keskiöön on hyvä ja kannatettava, mutta miten se on toteutettavissa, jos ei ole yhtenäistä keskiöön nostajaa?

Saksassa toimii utopiakin

Suomi ei koskaan ole ollut urheiluyhtenäinen maa käyttääkseni outoa sanaa. On ollut aikoja, jolloin politiikassakin on ollut helpompi rakentaa kompromisseja kuin urheilussa. On myös aika mahdoton uskoa, että yhtenäisyyttä voitaisiin koskaan rakentaa. Ei ainakaan niin kauan, kun on rinnakkaisia organisaatioita hoitamassa samoja asioita, kuten yhä on, vaikka niistä on väitetty pyrittävän eroon.

Yllättävän vähälle huomiolle jäi Yle Urheilun äskettäinen haastattelu KOK:n johtoon pyrkivästä Thomas Bachista, joka johtaa Saksan keskusurheiluliittoa. Saksalaisessa urheilun rakennemuutoksessa urheilun kattojärjestö ja olympiakomitea saatettiin yhteen ja syntyi mahtava järjestö, johon kuuluu 28 miljoonaa ihmistä, joka kolmas kaikista saksalaisista. Nyt Bachin mukaan Saksan urheilussa ei enää puolusteta omaa, vaan yhteistä reviiriä. Yhteiskunnallisten ohjelmien toteuttaminen on realistisempaa ja sitä kautta helpompaa, kun kaikki parhaat saadaan huippuja myöten mukaan.

Suomessa moinen yhtenäisyys, mihin saksalaiset pystyvät jopa rauhan aikana, tuskin on koskaan mahdollista. Jo urheilun järjestöhistoria on suuri este yhtenäiselle ajattelulle. Se, mikä saksalaisille on realismia, on meille yhä utopiaa. Elleivät sitten Risto Nieminen ja kumppanit todella onnistu luomaan aluksi uutta kuuntelemisen kulttuuria, joka sitten on jalostettavissa urheilussakin yhteisöllisyydeksi. Kuunteleminen vain on suomalaisille sietämättömän vaikeaa. Usein vaikeaa myös heille, jotka sitä peräänkuuluttavat. Nimenomaan sellainen kuunteleminen, joka lähtee arvostuksesta ja siirtyy sitä kautta tekoihin ja päätöksiin, joita ei tarvitse signeerata ainoastaan vallassa olevalle.

Risto Nieminen haastattelussa aivan oikein korosti, että urheilupäättäjien ja urheilijoiden välinen kuilu pitää saada kapeammaksi samalla kun päättäjien pitää oppia kohdistamaan käytössä olevat resurssit ensin oikein ja vasta sitten ryhtyä, jos tarvetta on, vaatimaan lisää. Kakki hyviä pääkirjoitusaiheita.

Perinteisesti pääkirjoituksesta on kuitenkin pitkä matka siihen viiden palstan otsikkoon, jossa kerrotaan suomalaisen urheilun sekä fyysisestä että henkisestä yhdistymisestä.

Arto Teronen

Kirjeikoni

Tilaa Yle Urheilun uutiskirje ja muita uutiskirjeitä!

Saat Ylen parhaat sisällöt suoraan sähköpostiisi! Tilaa niin monta kirjettä kuin haluat!

Siirry tilaamaan

Suosittelemme

Tuoreimmat