Suora

  • Urheiluruutu

Olisiko aika avautua?

Arto Teronen kirjoittaa kolumnissaan, että huippu-urheilulla olisi nyt varaa olla arkipäiväisempää, rehellisempää ja sitä kautta myös nautittavampaa.

urheilu
Arto Teronen
Yle

Kävin Kansallisteatterissa katsomassa esityksen nimeltä ”Ilta Esko Salmisen kanssa”. Actor´s studio tv-ohjelman kaavalla pääjohtaja Mika Myllyaho haastattelee Salmista, mutta mukaan on otettu pääteemaksi Salmisen hienoja monologeja eri näytelmistä uran varrelta. Reilun puolentoista tunnin aikana Esko Salminen myös avautuu hänelle kipeistäkin elämän käänteistä.

Esitys oli yksinkertaisesti hieno. Harvoin näyttelijä saa osakseen niin yksimielistä ”seisovaa suosionosoitusta” kuin nyt pienellä näyttämöllä, jossa tänä vuonna 73 vuotta täyttävä Salminen myös vertasi näyttelijäntyötä huippu-urheiluun; tarvitaan tahtoa, intohimoa, itsekkyyttä, tunteen paloa eli kaikkia tunnetilojen yläskaaloja, jotta jaksaa. Lisäksi myös lepoa, joka siinäkin ammatissa kuten urheilussa tahtoo joskus unohtua.

Esityksen varrella Salminen nosti myös esiin monenlaisia muistoja Kansallisteatterin ja muiden teatterien henkilögalleriasta. Muistoja, jotka muutoin jäisivät kirjoittamattoman historian kuulokuviksi harvoille. Hän tavallaan inhimillisti näyttelijän elämän osittain jopa riisuen sen alastomaksi, ymmärrettäväksi ja sitä kautta hyväksyttäväksi. Poisti sitä mystiikkaa, jota esittävä taide joskus jopa mielellään on säilyttänyt viitassaan.

Väkisinkin heräsi kysymys miksi tätä samaa ei voitaisi tehdä suomalaisessa urheilussa, jossa liian pitkälle jatkunut kieltäminen ja salailu, asioiden selittäminen ”parhain päin” arkipäiväisen totuuden sijasta on jo pitkään aiheuttanut vahinkoa aivan turhaan. Olisiko urheilussakin aika jo avautua? Esko Salmisen tavoin urheilijat voisivat olla esimerkkinä, koska edunvalvonta tai oikeammin sanottuna omanedunvalvonta tuntuu ryhmätasolla aina vaan jatkuvan.

Tänä iltana – Nykänen, Räty, Selänne…

Suomessa kiinnitetään paljon huomiota urheilun positiivisiin vaikutuksiin. Oikeutetusti korostetaan kuntourheilun ja liikunnan ja terveyskasvatuksen yhteyttä, pidetään näyttävästi huolta lasten ja nuorten urheilusta ja liikunnasta, järjestetään tempauksia pienille ja suurille massoille. Pyritään näiden kautta osoittamaan miten hienoa toimintaa urheilu on.

Mitä tapahtuukaan sitten kun urheilijat ja urheilujohtajat ovat isoja. Media jauhaa otsikoita dopingista, oikeudenkäynneistä, kaukaloväkivallasta, järjestöriidoista, taloudellisesta väärinkäytöksistä ja niin edelleen. Urheilussa todella on kaksi ääripäätä; ensin ollaan lasten paratiisissa ja sitten kaikki tuntuu menevän päin helvettiä. Alkupäässä iloitaan ja riemuitaan liikunnan suurenmoisuudesta ja loppupäässä selitetään että kaikki ei suinkaan ole miltä näyttää.

Joskus tulee mieleen, että nämä urheilun selitykset ja kiellot ovat, sanotaan nyt huvittavia. Samalla tavalla kuin jos pieneltä tai vähän isommaltakin lapselta on päässyt housuun, mutta hän sen terhakkaasti kieltä vaikka haju paljastaa kaiken. Urheilun johtajat uskovat, että se mitä ei näy pysyy piilossa. Ovat joskus ns. yhden aistin henkilöitä.

Urheilujournalismi taas on kohta sata vuotta luonut ansaitustikin sankareita, mutta samalla on matkan varrella unohtunut että urheilijat ovat myös ihmisiä. Jopa urheilujohtajat ovat ihmisiä. Sankaruuden ja keinotekoisen puhtauden myytti on tehokkaasti estänyt urheilun ja urheilijoiden inhimillistämisen. Kuitenkin jokaisen sankarin elämässä on myös arkipäivää, jonka tunteminen ja hyväksyminen eivät suinkaan veisi glooriaa pois heidän työltään ja teoiltaan, mutta auttaisi ymmärtämään ja hyväksymään myös heidän elämänsä ratkaisuja laajemmin.

Nyt kun huippu-urheilu kiemurtelee uskottavuuden menettämisen kourissa, voisi yksi ratkaisu olla tuoda urheilijat yleisönsä lähelle mallia ”tänä iltana se ja se”, jolta hyvä haastattelija saisi irti todellisen tarinan. Väliotsikon nimet ovat vain esimerkin omaisia, mutta jotenkin uskon että valtaosa urheilijoistakin haluaisi kertoa ns. paljastusten ja peittelyjen sijasta tarinansa siitä miksi urheilee ja mitä se on vaatinut ja antanut. Millaista on elää ja olla paitsi urheilija niin siinä visussa myös ihminen tai päinvastoin.

Urheilu ja erityisesti huippu-urheilu tuskin menettäisivät mitään, vaikka arkipäivä tuotaisiin lähelle sen yleisöä, sillä teot sitten taas puhuvat puolestaan. Kannustajia kyllä riittää vaikka urheilija varsinaisena myyttisenä hahmona olisikin riisuttu satuviitastaan. Ja ennen kaikkea urheilu saisi lopulta luopua asemastaan eräänlaisena ”hyvän ja pahan valtakuntana”.

Totta kai utopiaa

On ihmetelty sitä miten urheilija tuomitaan sanoista asioista mistä joku esittävän taiteen edustaja saa lisäkiiltoa sädekehälleen. Känninen urheilija on pohjasakkaa, mutta känninen kirjailija luomisen tuskan kourissa. Urheilun keinotekoinen siveellisyys on yksi suuri tekijä sille, että on syntynyt urheiluun tämä viidakko, jossa kulkevat kiellot ja tunnustukset, uskoontulot ja itsemurhat, valehtelut ja puolitotuudet. Kaikki ne olisivat olleet vältettävissä, jos urheilu olisi jo aikaa sitten arkipäiväistetty.

Suomessa urheiluun suhtautuminen on hyvin kaksijakoista. Lähes jokaisesta löytyy molemmat jaot; osa aivoista pitää urheilua merkityksellisenä ja hienona, toinen puoli kuitenkin saattaa tunnustaa että ilmankin tultaisiin toimeen. Tässä saattaa olla yksi syy siihen, että urheilussa on tarpeeton mystiikka säilynyt. Arkipäiväistämisen pelätään lopettavan juhlan.

Siitä ei ole kyse, koska muutoinhan jo viikonpäivistä sunnuntai menettäisi merkityksensä. Kysymys on nyt siitä, uskaltaako urheilu itse pyrkiä nykymaailmassa jo aika tarpeettomasta sankaruuden myytistä eroon. Sankaruutta tarvittiin Suomen sadan olemassaolon vuoden aikana urheilunkin avulla useita kertoja. Nyt kuitenkin elämme ongelmista huolimatta ns. hyvinvointivaltiossa, jossa urheilukin on osa vapaa-aikaa eikä enää niin suuressa määrin kuin ennen tapa siirtää ajatuksia pois ongelmista ja lisätä kansakunnan itsetuntoa.

Huippu-urheilulla olisi nyt varaa olla arkipäiväisempää, rehellisempää ja sitä kautta myös nautittavampaa. Sillä olisi hyvä aika tulla lähemmäksi yleisöään, riisua entiset yhä painavat jo räsyiksi lähes menneet vaatteet ja pukeutua uudelleen. Ajatusmallina nämä rivit saattavat osin olla vaikeasti toteutettavissa, mutta konkretiaa tässä tapauksessa olisi paljon helpommin löydettävissä kuin muutamien vuosien välein uusittavista ja useimmiten toteuttamatta jäävistä nykyajalle tyypillisistä strategioista.

Tämä kirjoitus tietysti on aina utopiaa, jonka toteuttaminen on mahdotonta. Näin on helppoa ja varmaan järkevääkin ajatella, mutta kuitenkin, eikös ilman utopiaa elämän perustavat rakenteet olisi aika huojuvia?

Arto Teronen

Kirjeikoni

Tilaa Yle Urheilun uutiskirje ja muita uutiskirjeitä!

Saat Ylen parhaat sisällöt suoraan sähköpostiisi! Tilaa niin monta kirjettä kuin haluat!

Siirry tilaamaan

Suosittelemme

Tuoreimmat