1. yle.fi
  2. Yle Urheilu
  3. urheilu

Minna Kauppi: Kotikisat on kova paikka

Minna Kauppi kertoo Rastipisteessä-blogissa koti-MM-kisojen paineesta. Odottavan aika on pitkä.

Kuva: SSL

On se hienoa. Joo, sitähän tässä on hehkutettu, on niin kauhean hienoa, kun on ne kotikisat. Mutta tiedättekös, on se vaan pienelle ihmiselle aika sairaan kova paikka. Sitä tahtoisi olla kuningatar kotirintamalla tai edes ihanainen prinsessa, mutta vaikka saduissa kaikki onkin aina niin helppoa ja hurmaavaa ainakin sitten, kun örkit on syöty ja hirviöt lyöty, niin ei se kuninkaallisena heiluminen niin helppoa ole. Kaikki virheet tutkitaan, kaikki liikkeet analysoidaan, kaikki sanat toistetaan ja silti pitäisi olla samaan aikaan viisas, vauhdikas ja valtavan valovoimainen.

Niin, vaikka se onkin ihan aikuisten oikeasti tosi hienoa, että ensi viikolla aloitellaan MM-startteja kotitantereella, niin kyllä minä sen myönnän. Myönnän pois. Pikkuisen on enemmän noita perhosia liidellyt ruoan mukana mahaan ja kaikenmaailman perskärpäsiä täytynyt lätkiä pois häiritsemästä. Pikkuisen on tullut jäpitettyä, hermoiltua ja ahdistuttua, vaikka asiat ovat menneet todella hyvin.

Se onkin jännä juttu, että varsinkin meidän lajissamme se hyvin mennyt treenikausi ei riitä, liput täytyy joka tapauksessa löytää sujuvasti, vaikka kunto olisikin rautaa. Ja se onkin aina se haastavampi puoli silloin, kun ne perhoset ja kärpäset liitelevät tajuntaan. Jännittää. Ei onneksi pelota. Mutta odottavan aika on pitkä. Pitkä se on.

Mutta hei. Urheiluahan tämä vain on. Ei se maailma muutu litteäksi, vaikka epäonnistuisikin. Sitä on ihan turha pelätä. Siis yhtälailla epäonnistumista kuin sitä maailman litistymistäkin. Loppujen lopuksi MM-kisoissakin on kyse vain unelmista. Niiden eteen on tehty töitä, mutta jolleivat ne toteudu, elämä voi silti olla hyvin antoisaa ja mehukasta.

Mitä kauemmin olen arvokisamaailmassa pyörinyt sitä enemmän ymmärrän, miten pieni sektori huippu-urheilu omassa elossanikin oikeasti on. Jos kyklooppina tuijottaa vain yhteen kohteeseen, niin onni jää usein myös aika yksisilmäiseksi, joillakin jopa puusilmäiseksi.

Suunnistus on suunnistusta. Rastien löytäminen hyvin on keskimäärin mukavampaa kuin pummaaminen, mutta maailma ei kaadu virheisiin, eikä muuta muotoaan suuronnistumisista. Se pyörii sittenkin.

Heh. Mutta koska en ole realisti, niin hemmetti soikoon en aio tyytyä häviöön, vääntyä virheisiin tai olla keskiverrosta kohtalaisen iloinen. Minä lähden taistelemaan, unohdan sen muun maailman, vaikka se kuinka kiva olisikin. Minä vedän kauhealla aggrella, tatsilla, himolla, taidolla ja väännöllä ja sitten, jos ihan kaikki palaset menevät kohdalleen, niin voin tuuletella riehakkaan hullusti ja vetää vaikka pokaalin päähän ja irvistää ihan vanhojen hyvien aikojen kunniaksi.

Niin. Vaikka jännittää, niin sehän on vain tunne. Tunteettomuus on pahasta, kaikki muu on tervetullutta ja tekee elämän elämäksi. Kuolemassa voi sitten olla neutraali ja hiljaa.

Minna