Suora

  • Elävä arkisto esittää
  • Mikä ihmeen lukukoira?

Epäpoliittinen, epäpoliittisempi, ihmisoikeudet

Kun Suomessa on spekuloitu sateenkaarikynsistä, Yhdysvallat on juhlistanut Martin Luther Kingin avainpuheen vuosipäivää. Ne linkittää eräs ikoninen hetki - ja ihmisoikeuksien hämmentävä historia: ikiaikaiseksi se on epäilyttävän lyhyt.

urheilu
Lassi Jyrkkiö
Yle Urheilun kolumnisti Lassi Jyrkkiö.Yle

Emma Green Tregaron sateenkaarikynnet (siirryt toiseen palveluun) ovat jo klisee.

Ruotsalaiskorkeushyppääjän ele Moskovan yleisurheilun MM-kilpailuissa vakiintui nopeasti symboliksi Venäjään parhaillaan kohdistuvalle painostukselle.

Kansainvälinen vastarinta juontuu uudesta laista, joka kieltää ”homopropagandan levittämisen alaikäisille”.

Nyt spekuloidaan, miten tulisi suhtautua urheilijoiden mielenilmauksiin Sotshin olympiakisoissa ensi talvena. Kansainvälisen olympiakomitean peruskirja kieltää poliittiset mielenilmaukset.

Vaikkapa** Alexander Stubbin** mukaan KOK:n tulisi tässä tapauksessa sallia (siirryt toiseen palveluun) protestit, sillä ”kyseessä on_ ihmisoikeudet, ei politiikka.”_

Erottelu on looginen. Ihmisoikeudethan kuuluvat samanlaisina jokaiselle planeetan asukkaalle. Mitä poliittista voisi olla asiassa, joka on jo syntymässä itsestään selvä?

Ehkä vastaus löytyy palaamalla hätkähdyttävään hetkeen, johon Stubbkin vetoaa rohkaisevana ennakkotapauksena olympialaisesta ihmisoikeusaktivismista.

”Olympiaprojekti ihmisoikeuksien puolesta”

Se kuva (siirryt toiseen palveluun) Méxicosta 1968 on syystäkin maailmanhistorian kuuluisimpia.

Yhdysvaltojen kansallislaulu alkaa soida miesten 200 metrin palkintojenjakotilaisuudessa.

Voittaja, tuore ME-mies Tommie Smith ja pronssimitalisti John Carlos laskevat katseensa janostavat mustahansikkaisen, nyrkkiin puristetun kätensä pystyyn.

Protestiin osallistuu myös kilpailun hopeamitalisti, valkoinen australialainen Peter Norman: pinssissä (siirryt toiseen palveluun) hänen rinnassaan komeilee mielenilmauksen organisoineen amerikkalaisryhmittymän nimi.

”Olympiaprojekti ihmisoikeuksien puolesta” (OPHR) voisi kelvata nimikkeeksi tämän päivän Sotshi-aktivisteillekin.

Ja kliseistä puheen ollen, teko järisyttää mailmaa.

”Minulla on unelma”

Ennen kuin tuo tarina jatkuu, hypätään vielä valtavampaan ja ajankohtaisempaan maailmanhistorian avainhetkeen.

*Martin Luther King *piti legendaarisen ”I Have A Dream” –puheensa (siirryt toiseen palveluun) 28.8.1963. Torstaina Washingtonissa vietettiin sen 50-vuotisjuhlallisuuksia massiivisen mediahuomion keskellä.

Puheen aikaan mustat olivat Yhdysvalloissa konkreettisesti toisen luokan kansalaisia. Se osaltaan johti 1964 lakimuutokseen, joka kielsi rotuerottelun esimerkiksi valtion virastoissa.

MTV3 ei ole väärässä tyypillisessä nykykiteytyksessä (siirryt toiseen palveluun), että Kingin ”moneen kertaan toistama lause sisälsi vaatimuksen Yhdysvaltain kaikkien kansalaisten ihmisoikeuksien kunnioittamiseksi.”

”Ihmisoikeuksia” ei puheessa kuitenkaan mainita kertaakaan. Se ei ole semantiikkaa tai yhdentekevä sattuma.

Niin oudolta kuin se nyt vaikuttaakin, 1960-luvun alussa ajatusta yleispätevistä ihmisoikeuksista ei tunnettu juuri missään (siirryt toiseen palveluun).

Taisto rodullisenkin tasa-arvon puolesta vetosi tuolloin maanläheisempiin ihanteisiin.

Puheessa, joka huipensi juuri historiallisen, 250-tuhatpäisen kansalaisoikeusmarssin, _King mainitsikin _kansalaisoikeudet.Juuri kansalaisoikeusliikkeen johtajaksi King miellettiinkin.

Ryhmän strategiana oli siis korostaa, että mustatkin ovat amerikkalaisia. Heillekin kuuluvat oikeudet, jotka maan myyttinen perustuslaki lisäyksineen takaa.

Varovainen ensiesiintyminen

1960-luvun puolivälissä mustien kamppailu alkoi hitaasti omaksua ylikansallisempaa ihmisoikeusajattelua.

Uudet vaikutteet paistoivat juuri OPHR-liikkeessä, jonka perusti nuori, musta sosiologi Harry Edwards. Smith ja Carlos olivat hänen opiskelijoitaan San Josen yliopistossa.

Liikkeen etusijassa amerikkalaista tavoitelistaa täydensi esimerkiksi vaatimus rasistisen Rhodesian sulkemisesta olympialiikkeestä.

Enteilevästi myös Kingin viimeinen puhe (siirryt toiseen palveluun) keväällä 1968 sisälsi jo viittauksen ”maailman värillisten ihmisoikeusvallankumoukseen”.

Seuraavana päivänä hänet salamurhattiin.

Pari kuukautta myöhemmin ammuttiin myös** Robert Kennedy**, toinen rotuvähemmistöjen tukipilari.

Äänioikeus ei vie nälkää

Olympiasyksynä maan mustilla riitti siis syitä toivottomuuteen.

Niistä suurin oli todellisen tasa-arvon kaukaisuus. Vaikka rotuerottelu oli takana ja perustavimmat kansalaisoikeudet taskussa, mustat elivät kurjuuden, köyhyyden ja työttömyyden keskellä.

OPHR:n protestin alkuperäinen pyrkimys oli, että mustat kieltäytyisivät edustamasta Yhdysvaltoja Méxicossa tyystin. Hanke ei osoittautunut realistiseksi, mutta sai maailmanlaajuista julkisuutta – ja Kinginkin tuen.

Rohkaistuneet aktivistit latautuivat protestoimaan näyttävästi itse kisoissa.

Onnistuminen oli kauaskantoisempi kuin he olisivat koskaan uskaltaneet odottaa.

Mukautumattomuudella on seurauksensa

Aikalaistuomio ”natsimaiselle” ja ”pikkusieluiselle” eleelle oli kuitenkin tyrmäävä. Vaikkapa Time runoili olympialiikkeen tunnuslauseen ”Nopeammin, Korkeammalle, Voimakkaammin” kieroutuneen muotoon ”Vihaisemmin, Ilkeämmin, Rumemmin”.

Jopa Jesse Owens, jonka ajatellaan pilanneen Hitlerin propagandajuhlat mustalla menestyksellään Berliinin 1936 olympialaisissa, kritisoi mitalisteja ”epäkunnioituksesta Yhdysvaltain lippua kohtaan.”

Erityisesti paheksuttiin oman pesän julkista likaamista kylmän sodan vihollisten katseiden alla.

Tuoreeltaan häiriköt erotettiin USA:n olympiajoukkueesta.

Kotimaahan palattuaan heidän oli vaikeaa löytää töitä. (Smith on spekuloinut vaatimattomasti, että olisi pystynyt 200 metrillä aikaan 18.7, jos olisi voinut jatkaa juoksu-uraansa.)

Sukulaisetkin kohtasivat yllättäviä uraongelmia. Vaimot lähtivät.

Myös hopea-Normanista tuli Australiassa paaria. Hänet syrjäytettiin 1972 olympialaisista, vaikka kriteerit täyttyivät kirkkaasti.

Väärinymmärretyt samarialaiset

2013 on helppo havaita historian taluttaneen kriitikot nurkkaan häpeämään.

Stubbin ihannoivat sanat eivät ole poikkeus: paheksuttu nyrkkimanööveri on muuttunut yhä salonkikelpoisemmaksi sankariteoksi ja palaksi populaarikulttuuria (siirryt toiseen palveluun).

Teolle on pystytetty komea patsas (siirryt toiseen palveluun) San Josen yliopiston kampukselle. Kaksikolle on syydetty kunniapalkintoja Tom Cruisen selostamine sentimentaalisine esittelyvideoineen (siirryt toiseen palveluun).

Eleen rauhanomainen protestiluonnehan oli jo aikanaan kiistaton. Tänään myös sen tarkempien tavoitteiden harmoninen laupeus on itsestään selvä.

Kuten Smith ryhdikkäästi alleviivaa tuoreehkossa elämänkerrassaan, kyse oli aina ”ihmisoikeuksista, ei vain kansalaisoikeuksista”. Ne taas kuuluvat ”koko ihmiskunnalle, jopa heille, jotka kieltävät ne meiltä.”

Ele oli ”rukous solidaarisuuden ja toivon puolesta, jotta amerikkalaiset yhdentyisivät kansana maassa, jonka tulisi olla yhtä.”

Black Power – ”millä tahansa keinolla”

Niin no. Aikalaisaineiston penkominen osoittaa feelgood-tarinan teon vaikuttimista vähintään siloitelluksi.

Tuoreeltaan Smith kertoi eleen sanomaksi yksinkertaisesti, että ”olemme mustia ja ylpeitä siitä”. Yksityiskohtaisemmin Carlosin vasen nyrkki edusti kuulemma ”mustaa yhtenäisyyttä” ja Smithin oikea ”Black Poweria”.

Black Power oli 1960-luvun lopulla käynnistynyt radikaali, hajanainen vaihtoehto Kingin tiukan väkivallattomalle kansalaisoikeusliikkeelle. Aatteeseen liittyi esimerkiksi mustien amerikkalaisten erillisen valtion pönkitys.

Lähi-ilmiö oli Mustat Pantterit -ryhmittymä, jonka taistelunhaluinen vallankumousideologia hengitti rotuaktivisti Malcolm X:n periaatetta”kaikilla tarvittavilla keinoilla”.

Mustahanskainen nyrkkitervehdys oli vakiintunut liikkeen symboliksi jo aiemmin. Estetiikkaan kuuluivat myös mustat baretit, joihin sonnustautui (siirryt toiseen palveluun) palkintojenjaossaan Meksikon kisojen 400 metrin amerikkalainen mitalikolmikkokin.

Silti ajan kuohunta ei ollut radikalisoinut kaikkia perinteisen kansalaisoikeusliikkeen kannattajia. Kun Willy Davenport voitti 110 metrin aitojen kultaa, hän ei protestoinut: ”Tulin tänne voittamaan kultamitalin, en puhumaan Black Powerista!”.

Viimeisen utopian valtakaudelle

Pian kertomukseen puuttui muuan maapallonlaajuinen, vaiettu mullistus.

Jos siis aiemmin maailmanhistorian feissari oli tiedustellut planeetan väestöltä ”kiinnostavatko ihmisoikeudet”, 1970-luku osoitti vastauksen kiihkeän myönteiseksi.

Historioitsija *Samuel Moynilla *on tuore teoria murroksesta. 1900-luvun suuret ihanteet esimerkiksi kommunismista, siirtomaiden vapauttamisesta tai edes läntisistä hyvinvointivaltioista eivät olleet tuoneet globaalia autuutta.

Skeptistyneelle maailmalle ihmisoikeudet tarjosivat ”viimeisen utopian” - kanavan parantaa maailma ”yksilö kerrallaan”.

Suurvaltapolitiikan välineeksi

Universaalit ihmisoikeudet kanavoituivat myös kylmän sodan aseeksi.

Rautaesiripun takana mielipiteenvapaudella ei toki ollut aiemminkaan juhlittu.

Ero koskikin Yhdysvaltojen uskottavuutta: rotuerottelun päättäminen ja Vietnamista vetäytyminen mahdollistivat vihdoin Neuvostoliiton sormella osoittelun. Kerrankin pullistelulle ”vapaan maailman johtajuudesta” oli katetta. (Sama jännite vallitsee nytkin (siirryt toiseen palveluun) Edward Snowdenin tapauksessa.)

Yksi virstanpylväs oli Helsingin ETY-kokous 1975. Sen päätösasiakirja tarjosi kaivatun pelastusrenkaan vankileirien saaristoissa ajelehtiville toisinajattelijoille. Vaikkapa** Solzhenitsynista, **Havelista ja Saharovista vuosikymmen tekikin kansainvälisiä rocktähtiä.

Myös kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt syntyivät. 1977 niistä tunnetuin, Amnesty International voitti Nobelin rauhanpalkinnon.

Samana vuonna Jimmy Carterista tuli Yhdysvaltain presidentti: virkaanastujaispuheessaan hän julisti ihmisoikeuksien puolustamisen maan ulkopolitiikan uudeksi johtotähdeksi.

Maailma oppi kommunikoimaan viimeisen utopian kielellä. Loppua puhetulvalle ei näy.

Peilauspinta Afrikasta  

Rinnakkaista rotukeskustelun muuttumista heijastaa Etelä-Afrikan tilanne. Maa vakiintui 1970-luvulla rasisminvastaisten urheiluprotestien keskuskohteeksi.

Lasse Virénin tuplakultaa Montrealissa 1976 helpottikin Afrikan maiden boikotti, kun KOK oli mennyt sallimaan maan urheilusaartoa rikkoneen Uuden-Seelannin osallistumisen. Opetusministeri Kaarina Suonio taas yritti turhaan estää Keke Rosbergin osallistumisen Etelä-Afrikan Formula 1-osakilpailuun (siirryt toiseen palveluun) 1985.

Viisi vuotta myöhemmin Nelson Mandela vihdoin vapautui. Apartheid päättyi pian.

Mandela valitsi tunnetulla menestyksellä sovittelun ja rotujen yhteiselon tien. Se symboloi myös Kingin kansalaisoikeusliikkeen historiankirjoituksellista selkävoittoa Black Powerista.

Tässä ilmapiirissä rotujen eristäytymisen ihannointi on muuttunut kiusalliseksi. Black (tai White) Pride tai Power ei ole ollut kovin cool pitkään aikaan.

Mustavalkoinen historia ihmisoikeuksien väripesuun  

Onneksi muistot Méxicon boikotista ovat ehtineet haalistua. OPHR:n nimen onnekas viittaus ”ihmisoikeuksiin” on tarjonnut oljenkorren viilata selkkauksen kiusallisempia kulmia maailmaa syleilevimmiksi.

Oikeasti Smithin ja Carlosin ihmisoikeusajattelu kuitenkin siis juonsi aiemmasta, nykyään poliittisesti epäkorrektista asiayhteydestä.

Sitä havainnollistaa Malcolm X:n avainpuhe (siirryt toiseen palveluun) ”Äänestyslippu tai luoti”, joka oli hänen vastineensa Kingin "I Have A Dreamille".

Siinä X hehkuttaa hiljattain löytämiään “Jumalan antamia” ihmisoikeuksia, joita Setä-Samuli ei enää voisi mustilta evätä.

Samassa 1964 puheessa hän puolustaa myös väkivaltaista vastarintaa, mustien eristäytymistä valkoisista sekä pauhaa ”rotupettureille”. X uhkaa myös uudella marssilla Washingtoniin samana vuonna. Sen toteuttaisi ”ei-väkivallaton armeija”:

”Tällä kertaa ei laulettaisi ’We Shall Overcome’, valkoisia ystäviä ei otettaisi mukaan, eikä paluulipuille olisi tarvetta.”

Tällaisen ihmisoikeusaktivismin puolesta Amnesty harvemmin kampanjoi.

”Ihmisoikeuksia - ei politiikkaa”

Muutos Smithin ja Carlosin teon hahmottamisessa on siis osaltaan kertomus ihmisoikeuksien vauhdikkaan esiinmarssin voitokkuudesta.

Silti: väkivallattoman eleen luonne ihmisoikeusprotestina tuskin murentuu vain siksi, etteivät tekijät sitä alun perin sellaiseksi mieltäneet.

Sen sijaan jos joku olisi rohjennut 1968 väittää tekoa epäpoliittiseksi, he olisivat epäilemättä loukkaantuneet yhtä verisesti kuin aikalaisradikaalit Helsingissä, Pariisissa tai Prahassa samasta “syytöksestä”.

Miten ele siis voi olla samaan aikaan poliittinen ja epäpoliittinen?

Tapaus on johdattanut ihmisoikeuksien olemuksen ytimeen. Kuten professori Martti Koskenniemi asian ilmaisee (siirryt toiseen palveluun): pohjimmiltaan ne ovat “poliittisia välineitä poliittisten tarkoitusperien täyttämiseksi.” Ei olekaan “etua tai intressiä, joka ei artikuloituisi ihmisoikeutena.”

Siksi päivä, jolloin ihmisoikeudet olisivat absoluuttisesti toteutuneet, on mahdottomuus. Sama arvovapaan mittarin puute on mahdollistanut niiden listan jatkuvan laajenemisen vaikkapa ”urheilun ihmisoikeuteen (siirryt toiseen palveluun)” saakka.

Ja kuten esimerkiksi *Johan Bäckman *on oivaltanut (siirryt toiseen palveluun), yhteen ihmisoikeusargumenttiin voi aina vastata toisella. Silti, Koskenniemen sanoin ”se, jolla on toimivalta sanoa, mitä ihmisoikeudet ovat, on voittanut poliittisen kamppailun ennen kuin se on kunnolla alkanutkaan.”

Stubbin (myös kotimaisessa avioliittokeskustelussa (siirryt toiseen palveluun)) läänittämä jakolinja ilmentääkin juuri tätä taktiikkaa.

Samalla se kertoo siitä, että poliittinen keskustelumme roihuaa ihmisoikeudellistuneempana kuin koskaan.

Historia suosii rohkeaa?

Emme siis voi piiloutua siltä, että lopulta “maailman parantamisen” kanava on juuri pahamaineinen politiikka. Tässä ponnistelussa ihmisoikeudet ovat sinänsä osoittautuneet hyödyllisiksi esimerkiksi kansainvälisen painostuksen välineenä.

Toisin sanoen Stubb on tietysti sikäli oikeassa, että huomion kiinnittäminen yksilöiden hätään on tärkeää. Ja tällainen poliittinen aktivismi tosiaan eroaa vaikkapa "Karjalan takaisin" vaatimisesta.

Voi siis kysyä, onko KOK:n poliittiset mielenilmaukset kieltävä sääntö ainakaan nykylaajuudessaan järkevä; kylmän sodan jännitteiden aikaan kansallismielisen propagandan levittämisen pelko oli perusteltukin.

Joka tapauksessa pykälä on kattavuudessaan niin hankalasti sovellettava, että muutakin kuin sateenkaarikynsiä voi hyvinkin mahtua sen seulan läpi.

Sitä paitsi: eiväthän mitaleitaan aikanaan menettäneet edes Smithin ja Carlosin kaltaiset ”suurpahikset”. Urheilijalle muut seuraukset ovat enemmän tai vähemmän yhdentekeviä.

Juuri rotutasa-arvon edistyminen osoittaakin, kuinka paljon kansalaistottelemattomuudella voi saada aikaan. On makuasia, haluaako tämänkin kertoa (siirryt toiseen palveluun) nimenomaan “ihmisoikeuksien” menestystarinana. Lassi Jyrkkiö
Kirjoittaja (Twitter: @jyrkkio (siirryt toiseen palveluun)) on urheiluoikeuteen perehtynyt lakimies, joka kirjoittaa väitöskirjaa nykyaikaisten sääntöjen muodostumisesta. Tässä kolumnissa hän käsittelee (yleensä lyhyemmin) urheilun oikeutta – unohtamatta kytköksiä vaikkapa etiikkaan ja politiikkaan.

Suosittelemme

Tuoreimmat