1. yle.fi
  2. Urheilu
  3. urheilu

Olympian renkailla: Jäähyväiset puusuksille

Maailmansotien vuoksi jäivät pitämättä kolmet kesä- ja kahdet talviolympiakisat, joille kaikille oli jo isäntäkaupunki valittu. Kaikille näille on jälkeenpäin myönnetty olympiaisännyys: Berliinille 1936, Lontoolle 1948, Helsingille 1952, Cortinalle 1956, Tokiolle 1964 ja viimeisenä Sapporolle, jossa vuonna 1972 pidetyt talvikisat olivat Oslon ja Squaw Valleyn jälkeen kolmannet talvikisat Keski-Euroopan alppimaisemien ulkopuolella.

Kuva: KOK

Sapporolle oli aikanaan myönnetty vuoden 1940 kisat, mutta se jäi haaveeksi Japanin aloitettua vuonna 1937 sodan Kiina vastaan. Roomassa vuonna 1966 KOK:n äänestyksessä Sapporo valittiin heti ensimmäisessä äänestyksessä vuoden 1972 isännäksi ennen Kanadan Banffia ja Lahtea sekä Salt Lake cityä. Kisapaikat olivat innostuneilla järjestäjillä valmiina jo vuotta ennen varsinaisia kisoja.

Sapporon kisoissa oli havaittavissa lopun alkua siinä taistelussa, jota KOK erityisesti silloisen puheenjohtajansa, amerikkalaisen miljonäärin Avery Brundagen johdolla yhä kävi urheilijoiden ns. ammattilaisuutta vastaan. Ennen kisoja Brundage nimittäin uhkasi sulkea kisoista kaikkiaan 40 alppihiihtäjää, joilla ”tiedettiin” olevan kaupallisia sopimuksia ja sponsoreita. Lopulta KOK teki eräänlaisen nahkapäätöksen ja julisti ainoastaan itävaltalaisen Karl Schranzin ammattilaiseksi ja kelpaamattomaksi kisoihin ikään kuin varoitukseksi ja esimerkiksi muille; Schranzin todistettiin saaneen 50 000 dollaria suksivalmistajaltaan.

Karl Schranz oli aikanaan kolminkertainen maailmanmestari, mutta olympiakisoista hän sai vain yhden mitalin, hopean vuonna 1964 suurpujottelusta. Sapporoa edeltäneissä Grenoblen kisoissa kultamitali oli tavallaan lähellä; Schranz sai nimittäin uusia pujottelukisansa hänen väitettyään että mustapukuinen mies olisi laskenut hänen editseen ja häirinnyt suoritusta. Uusinnassa Schranz alitti Jean-Claude Killyn ajan, mutta myöhemmin tuomaristo kuitenkin hylkäsi uusintalaskun ja ranskalaisesta Killystä tuli kolminkertainen olympiavoittaja. Ranskassa Ranskan tavalla, jos kohta ilmeisesti Schranzin näkemä mustapukuinen mieskin jäi tavoittamatta.

Sapporoon Schranzilla ei ”ammattilaisena” ollut siis asiaa. Päinvastaisen ammattilaissyytöksen esittivät kanadalaiset. Kanada ei lähettänyt Sapporoon jääkiekkojoukkuetta lainkaan, koska KOK salli sen mielestä todellisten ammattilaiskiekkoilijoiden eli itäblokin, lähinnä Neuvostoliiton ja Tshekkoslovakian ”valtionpelaajien” osallistumisen. Jääkiekkokultaa voitti Neuvostoliitto ennen USA:ta ja Tshekkoslovakiaa. Suomi voitti Ruotsin 4-3, mutta jäi kuitenkin sen jälkeen viidenneksi.

Suomen mieshiihto upposi hankeen

Sapporossa tapahtui se mistä merkit olivat olleet jo olemassa: suomalainen mieshiihto romahti ja jäi ilman mitalia sitten toisten talvikisojen vuoden 1928. Grenoblessa jäätiin jo ilman kultamitalia, mutta hälytys ei ennen Sapporoa toiminut, koska ”Susi-Kalle” Oikarainen onnistui voittamaan maailmanmestaruuden Tatralla vuonna 1970. Kuten usein suomalaisessa huippu-urheilussa se ”pelasti” suomalaisen hiihdon, mutta tosiasiassa vain lykkäsi vääjäämätöntä.

Ikään kuin symbolina on jälkeenpäin nähty 50 km:n päätösmatka Sapporossa. Monet yhä edelleen muistavat miten Teuvo Hatunen ”kamppaili väsymättömästi” maaliin toiseksi viimeisenä sijalla 32 ja jätti taakseen peräti yhden ”jenkkituristin” Eero Mäntyrannan ja Oikaraisen keskeytettyä. Olihan toki Hannu Taipale matkalla 12:s.  Miesten 30 km:llä keskeyttäneitä olivat Osmo Karjalainen ja Raimo Lehtinen, Mäntyranta oli 19:s ja Hatunen 22:s. Paras sijoitus miesten hiihdossa oli nuoren Juha Miedon neljäs sija 15 km:llä kuusi sadasosaa pronssista. Viestissä sujuteltiin viidenneksi.

Sapporon aikoihin sattui myös jupakka Mäntyrannasta ja amfetamiinista. Kaiken kaikkiaan Sapporo herätti ja Hiihtoliittoon perustettiin valmennuksen asiantuntijaryhmä, johon mukaan otettiin myös tiede Jyväskylän Paavo Komin johdolla. Sen verran kuitenkin vielä jouduttiin maksamaan jälkijunassa olosta että myös suksien materiaalin muuttuminen jäi aluksi huomiotta ja seuraavissa Falunin MM-kisoissa 1974 Juha Mieto sai tyytyä Thomas Magnussonin jälkeen hopeaan puusuksilla, joilla viimeiset kultamitalit voitettiin Sapporossa (Sven-Åke Lundbäck, Vjatsheslav Vedenin, Pål Tyldum).

Mieshiihdon katastrofi oli vain osa kokonaisepäonnistumista, sillä Sapporossa Suomi jäi olympiahistoriassa ensimmäisen kerran kokonaan ilman kultamitalia. Parhaat maat olivat Neuvostoliitto 16 (8+5+3), DDR 15 (4+3+7) ja alppihiihdossa menestynyt Sveitsi 10 (4+3+3) mitalilla. Suomi oli mitalitilastossa vasta 15:s (0+4+1). Naisten hiihdossa Marjatta Kajosmaan johdolla otettiin mitaleista kolme; Kajosmaa henkilökohtaisesti hopeaa (5 km) ja pronssia (10 km) sekä viestissä hopeaa, Neuvostoliiton Galina Kulakova voitti kolme kultamitalia. Merkittäviä kuitenkin suomalaisittain olivat naisten hopeaviestissä nimet Helana Takalo ja Hilkka Kuntola; henkilökohtaisestikin Hilkka oli viides ja kahdeksas, Helena yhdeksäs ja viides.

Hopeaa otti myös Rauno Miettinen yhdistetyssä ja aika yllättäen Suomen joukkue (Esko Saira, Juhani Suutarinen, Heikki Ikola, Mauri Röppänen) ampumahiihtoviestissä. Kenties suurin pettymys monille oli pikaluistelija Leo Linkoveden horjahdus 500 metrillä. Linkovesi oli ennen kisoja luistellut matkan maailmanennätyksen ja noussut Sapporon suosikiksi, etenkin sen jälkeen kun oli voittanut myös Sapporossa ns. esikilpailun, jossa järjestäjät testasivat ajanottojärjestelmää. Olympiakilpailussa horjahdus heti alussa maksoi ja Linkovesi jäi kuudenneksi, edellään myös toinen suomalaissprintteri Seppo Hänninen, joka oli viides. Erhard Keller (Länsi-Saksa) vei kultamitalin, muut kolme matkaa voitti hollantilainen legenda Adrian Schenk.

Luonnollisesti kisojen jälkeen Linkovesi voitti maailmanmestaruuden Eskilstunassa. Siirtyminen sen jälkeen vain pari vuotta toimineeseen ammattilaistalliin vei Linkovedeltä kansainväliset amatöörioikeudet ja mahdollisuuden menestyä jopa kaksissa seuraavissa olympiakisoissa.

Ensimmäiset maansa kultamitalistit

Isäntämaa Japani ei monessa lajissa Sapporossa juhlinut, itse asiassa ainoastaan yhdessä, mutta siinä sitten täydellisesti; pienen mäen kilpailussa Japaniin tuli peräti kolmoisvoitto ja maan ensimmäinen kultamitali talvikisojen historiassa. Kapellimestarina kolmoisvoitossa olio Yuokio Kasaja, joka kaksissa edellisissä kisoissa oli sijoittunut sijoille ”ynnä muut”, sanonta jota usein mäkihypyssä on käytetty sijoista 15 ylöspäin.

Ennen Sapporoa Kasaja oli mäkiviikolla voittanut ylivoimaisesti kolme ensimmäistä osakilpailua ja johti mäkiviikkoa yli 50 pisteen erolla ennen päätöskilpailua Bischofshofenissa. Yllättäen Japanin johto määräsi hyppääjänsä kotimatkalle keskittymään tuleviin olympiakisoihin ja Kasaja menetti mahdollisuuden tulla paitsi mäkiviikon voittajaksi myös ensimmäiseksi hyppääjäksi, joka on voittanut kaikki neljä osakilpailua. Temppu onnistui vasta 30 vuotta myöhemmin Saksan Sven Hannawaldilta. Isossa mäessä Kasaja oli Sapporossa seitsemäs. Hän oli mukana vielä Innsbruckin kisoissa 1976, mutta sijoitukset olivat taas ”ynnämuiden” puolella.

Myös Espanja sai Sapporossa historiansa ensimmäisen voiton talviolympiakisoissa Francisco Fernandez Ochoan pujoteltua suosikkeja nopeammin. Kisojen harvinaisuus oli kahden miehen ohjaskelkkailussa Italian ja DDR:n välillä jaettu kultamitali ajalla 1.28,35. Vastaavaa jakoa ei muulloin ole talvikisoissa kelkkailussa koettu.

Kisafaktat ja suomalaisten mitalit