Olympian renkailla: Kahden mäkikotkan kisat

Kanada sai viimein järjestettäväkseen talviolympiakisat vuonna 1988. Kilpailtiin ”Kalkkaarissa” kuten silloinen Hiihtoliiton puheenjohtaja Hannu Koskivuori tapasi sanoa ärsyttäen samalla sitä kotimaan kansaosaa, jonka mielestä julkisuudessa ulkomaiset nimet pitäisi suomalaistenkin suusta tulla äännettynä alkuperäiskielen mukaisesti.

Kuva: KOK

Kisaisännästä äänestettiin vuonna 1981, seitsemän vuotta ennen kisoja vakiintuneen tavan mukaisesti. Kysymyksessä oli jo Kanadan seitsemäs yritys saada talvikisat ja Calgaryn neljäs; Calgary haki kisoja turhaan kolme kertaa peräkkäin (1964,1968,1972), jonka jälkeen oli Vancouverin vuoro yrittää kahdesti (1976, 1980) – tosin 1980 Vancouver vetäytyi kilvasta jo ennen äänestystä. Yhden kanadalaisyrityksen, vuoden 1956 talvikisaisännäksi oli tehnyt Montreal, joka 20 vuotta myöhemmin sai kesäkisat.  Nyt Calgaryn kanssa vuoden 1988 talvikisoja hakivat Italian Cortina ja Ruotsin Falun.

KOK:n kokouksessa Baden Badenissa ensimmäisellä kierroksella putosi Cortina, joka sai 18 ääntä, Falun sai 25 ja Calgary 35. Toinen äänestys sai kanadalaiset riehaantumaan; äänin 48 - 31 seitsemäs kerta toi tuloksen ja Calgary sai järjestettäväkseen talvikisat. Voitto oli makea nimenomaan kanadalaisille, jotka olivat jaksaneet vuosikausia pitää yllä olympiaunelmaa.

Urheilullisesti Calgaryn talvikisat eivät sen sijaan kanadalaisia ilahduttaneet. Kuten vuoden 1976 kesäkisoissa Montrealissa isäntämaa jäi ilman kultamitalia ja koko ”saalis” Calgaryssa jäi kahteen hopeaan ja kolmeen pronssiin. Nyt jälkeenpäin on kuitenkin todistettu, että Calgaryn kisojen ja suorituspaikkojen avulla Kanadaan luotiin todellinen talvinen olympiaohjelma, jonka tuloksena voidaan nähdä ne peräti 26 mitalia, jotka Kanada saavutti järjestäessään seuraavan kerran olympiakisat vuonna 2010.

Hyvä ja huono hyppääjä

Suomi sai vielä mukavasti seitsemän mitalia, joista yksi kuitenkin tuli varsinaisesti Calgarysta, sillä kaikki kisojen hiihtolajit järjestettiin kymmenien kilometrien päässä Nakiskassa ja Canmoressa. Myös mäkihyppy, joka Suomessa muistetaan tietysti Matti Nykäsen ylivoimasta. Sarajevon ison mäen kultamitalin seuraksi tuli nyt kolme lisää; molemmissa henkilökohtaisissa kilpailuissa ja ensimmäisen kerran olympiakisoissa hypätyssä joukkuemäessä Ari-Pekka Nikkolan, Tuomo Ylipullin ja Jari Puikkosen kanssa. Joukkuemäessä Nykäsen hypyt olivat 115,5 ja 114,5 metriä kun muiden suomalaisten paras hyppy oli Nikkolan 110,5 ja kaikkien muiden norjalaisen Erik Johnsenin 111,5!

Nykäsen ylivoima oli kaiken kaikkiaankin jotain käsittämätöntä. Pienessä (P70) mäessä Nykänen hyppäsi kaksi kertaa 89.5 ja voitti 17 pisteellä (pienessä mäessä) Tshekkoslovakian Pavel Plocin. Isossa mäessä Nykäsen hypyt olivat 118,5 ja 107 ja voittomarginaali pisteissä Norjan Erik Johnseniin yli 16 pistettä. Toisella kierroksella kaikkien hypyt lyhenivät, olosuhteet mäkialueella olivat koko kisojen ajan arvaamattomat. On sanottu että Nykäsen pahin vastustaja kisoissa oli Chinook-tuuli, jonka takia ison mäen kilpailua jouduttiin lykkäämään kolme päivää ja joukkuemäkeä peräti koko viikon. Matti Nykästä ei odottelu haitannut.

Calgaryssa Matti Nykänen oli uransa huipulla. Uran, joka toi kaikkiaan 46 maailman cupin osakilpailu- ja neljä kokonaisvoittoa, kaksi mäkiviikon kokonaisvoittoa, kahdeksan Suomen mestaruutta, neljä olympiakultaa ja viisi maailmanmestaruutta, yhden olympia- ja MM-hopean ja kolme MM-pronssia. Vuoden urheilijaksi Suomessa Nykänen valittiin vuosina 1985 ja 1988.

Calgaryssa Nykänen oli siis ilmiömäinen. Huippu-urheilun kuvaan kuuluu kuitenkin aina tietty käänteinen puoli. Calgaryn suurimmat mäkiotsikot nimittäin keräsi mies, joka oli molemmissa henkilökohtaisissa kilpailuissa vihonviimeinen, Michael ”Eddie” Edwards, Iso Britannia! Sikäläisen median suurimman mielenkiinnon herätti, ei suinkaan paras vaan huonoin huippu-urheilija. Pienessä mäessä Eddie oli 58:s ja hävisi kummallakin hypyllä Nykäselle 34 metriä, isossa mäessä taas 55:s ja hävisi Nykäselle ensimmäisellä hypyllään 47,5 ja toisella ”vain” 40 metriä. Yhteisintä näille kotkille lieneekin se että molemmat ovat uransa jälkeen esiintyneet muun muassa yökerhoissa.

Calgarysta Suomi sai siis samat neljä kultamitalia kuin neljä vuotta aikaisemmin Sarajevosta. Silloin kolme niistä toi Marja-Liisa Hämäläinen ja Matti Nykänen yhden, nyt Nykänen kolme ja naishiihto eli Marjo Matikainen sen neljännen. Marjo Matikainen oli ajanut Sarajevon sankarin ohi, voitti kultaa 5 km:llä, jolla Marja-Liisa oli viides, ja pronssia 10 km:llä, jolla Marja-Liisa oli yhdeksäs. Ainoastaan 20 km:llä Marja-Liisa onnistui lyömään Marjon, mutta sijoitukset itse kilpailussa jäivät kauas aivan kärjestä (11 ja 12). Viestissä naiset hiihtivät pronssille Pirkko Määtän ja Jaana Savolaisen kanssa.

Mieshiihto sen sijaan kynti taas syvempiä latuja Calgaryssa, viestissä jäätiin peräti kahdeksanneksi (Jari Laukkanen, Harri Kirvesniemi, Jari Räsänen, Kari Ristanen). Henkilökohtaisilla matkoilla paras suomalainen oli Harri Kirvesniemi 15 (kahdeksas) ja 30 km:llä (yhdeksäs) ja Kari Ristanen 50 km:llä (seitsemäs). Kärjestä jäätiin siis puhtaasti, eroa oli mitaleille minuuttitolkulla, 15 km:lläkin lähes minuutti. Suomen seitsemästä mitalista kuusi tuli kuitenkin pohjoismaisista lajeista ja se seitsemäs – jääkiekosta, vihdoin ja viimein.

Kultamitalistikin kukistui…

Calgaryssa jääkiekkomitalin metsästys alkoi Suomelta kehnosti kuten usein aikaisemminkin. Heti ensimmäisessä ottelussa tuli tappio Sveitsille 1-2, mutta sitten kaatui kisojen isäntämaa Kanada 3-1 ja Ruotsia vastaan pisteet jaettiin; Suomi voitti alkusarjansa ja pääsi mitalisarjaan mukanaan kolme pistettä Ruotsin ja Kanadan kanssa.

Toisessa lohkossa taas jo Sarajevossa kultamitaleille Lake Placidin kirvelevän ihmeen jälkeen palannut Neuvostoliitto oli selkeä ykkönen ennen Tshekkoslovakiaa ja Länsi-Saksaa. Mitalisarjassa Suomi ensi voitti Länsi-Saksan, mutta hävisi sitten Tshekkoslovakialle. Kuitenkin ottelut menivät niin että ennen viimeistä ottelua Neuvosliittoa vastaan Suomelle oli luvassa jo pronssimitalit ja ruotsalaiset odottivat heti ottelun jälkeen järjestettyä palkintojenjakoa ja hopeamitaleita jäähallin käytävällä. Harva uskoi Suomen voittoon.

Jälkeenpäin on etenkin ruotsalaismediassa pohdittu hävisikö jo kultamitalinsa varmistanut Neuvostoliitto Suomelle tahallaan, mutta joka tapauksessa Janne Ojasen ja Erkki Lehtosen maaleilla Suomi voitti 2-1 ja odotettu ensimmäinen arvokisamitali kirkastui päätösottelussa kultamitalistien kaatuessa hopeaksi. Ottelun jälkeen Neuvostoliiton valmentaja Viktor Tihonov kävi kättelemässä pukukopissa koko Suomen joukkueen halailtuaan sitä ennen estottomasti Pentti Matikaista ja Hannu Jortikkaa. Ruotsalaiset olivat katkeria, vaikka kultamitalien menettämisestä ei kysymys ollutkaan.

Matti Nykäsen tavoin pikaluistelussa hollantilainen Yvonne van Gennip voitti Calgaryssa kolme kultamitalia, alppirinteitä taas hallitsivat kahdella voitolla Italian Alberto Tomba ja Sveitsin Vreni Schneider. DDR:n Frank-Peter Roetsch voitti ensimmäisenä ampumahiihdon molemmat kilpailut ja maannaisensa Katarina Witt uusi Sarajevon kultamitalinsa taitoluistelussa.

Sitä kuuluisaa mitalitilastoa hallitsivat jälleen Neuvostoliitto 29 (11+9+9) ja DDR 25 (9+10+6). Sveitsi oli kolmas 15 (5+5+5) ja Suomen seitsemän mitalia, joista neljä oli kultaista, riitti jälleen peräti taulukon neljänteen sijaan. 

Inhimillistä draamaa edusti USA:n pikaluistelusuosikki Dan Jansen, joka lähti mukaan 500 metrin kilpailuun vain tunteja sen jälkeen kun hänen sisarensa Jane oli menehtynyt leukemiaan. Jansen kaatui ensimmäisessä kaarteessa. Neljä päivää myöhemmin hän kaatui myös 1000 metrillä ME-vauhdissa.

Tragedia kisoissa taas syntyi kun Itävallan alppijoukkueen lääkäri törmäsi rinteessä toiseen laskijaan, kaatui ja sai surmansa rinnekoneen alla.