Olympian renkailla: Kullatta toisen kerran

Suomalaiseen olympiahistoriaan Lillehammer 1994 jää toisena olympiaisäntänä, jonka suojissa Suomi ei onnistunut voittamaan ainuttakaan kultamitalia. Se ensimmäinen oli Sapporo 22 vuotta aiemmin.

Kuva: KOK

”Lilihämör” kuten Kansainvälisen olympiakomitean silloinen presidentti Juan Antonio Samaranch sanoi norjalaisen pikkukylän nimen olympiaisännän julkistaessaan vuonna 1988 Soulissa, jää todennäköisesti olympiahistoriaan viimeisenä selvästi pienenä paikkakuntana, joka on olympiakisat järjestänyt.

Jo kaksi vuotta ennen Soulin kokousta KOK oli päättänyt että Albertvillen kisojen jälkeen talvikisat ja kesäkisat muutetaan eri vuosille, joten Lillehammer sai isännyyden vain kaksi vuotta edellisten talvikisojen jälkeen. TV-yhtiöille kisojen erottaminen toisistaan oli tietysti jossakin määrin helpottava tekijä kustannusten jakaantuessa, mutta KOK:n elämää se auttoi enemmän; huomattavasti tuottoisampaa oli myydä tv-oikeuksia, kun olympiakisat ovat eri vuosina. Näin talvikisoille ennen kaikkea voitiin laskea, sanotaan nyt vaikka tukevampi arvo.

Lillehammer oli hakenut jo vuoden 1992 kisoja, mutta onnistui vasta kaksi vuotta myöhemmin, jolloin äänestyksessä hävisivät edellisestä yrityksestä tutut Anchorage ja Sofia sekä Ruotsin Östersund, jonka vuoro oli ruotsalaisista jäädä nyt nuolemaan näppejään, kaksi vuotta aiemmin tappion kärsinyt oli Falun. Nyt Östersund ja Lillehammer olivat vastakkain ratkaisevalla kolmannella äänestyskierroksella, jolla Lillehammer voitti 45 - 39. Pohjoismaiden ei ole ollut kovin helppoa saada talvikisojakaan, Lillehammerin lisäksi isännäksi on Pohjoismaista kelpuutettu vain Oslo 1952.

Kun vuosi kisojen saamisen jälkeen pysähdyin matkalla pohjoiseen Lillehammerin torilla, muistan ihmetelleeni miten niin pieni paikkakunta voi yleensä olympiakisat järjestää. No, eihän totuus ihan se ollutkaan. Jääkiekkoa pelattiin osaksi Gjövikissa, pikaluistelu järjestettiin kokonaan Hamariin rakennetussa hallissa ja alppilajit oli sijoiteltu kelkkailun kanssa ympäröiville tuntureille tai vuorille. Silti monien mielestä Lillehammerin kisatunnelma oli vailla vertaa, eikä siihen kisoissa käyneillä juuri ole vastaväittämistä; norjalainen talviurheiluyleisö on lajissaan voittamaton ja sellaisena pysyy.

Ei edes Porilaisten marssia

Olin vasta toista vuotta ollut radiossa ja alku oli Lillehammerissakin hankala; jo ennen kuin tutkimusmatkailija Thor Heyerdahl ja olympiahymnin laulanut Sissel Kjyrkjebö olivat juontaneet kisojen avajaiset Lysgårdbakkenin mäkimontussa, yksi Ylen ulkolähetysautoista paloi. Sabotaasista ei ollut kyse, oikosulkupaholainen pääsi vain iskemään sähkölaitteisiin. Tuskallisinta oli kuitenkin kokea se että Porilaisten marssi ei niissä kisoissa kertaakaan soinut. Kertauksen vuoksi tässäkin lienee syytä mainita että Yleisradion pitkien perinteiden mukaisesti marssi soitetaan aina ja vain olympiavoittajille, ei muille mestareille.

Suomalaisen olympiahistorian kultamitaliton, synkkä hetki oli koettu jo Sapporossa Japanissa 22 vuotta aikaisemmin ja nyt Lillehammerissa se jälleen tuli todeksi; Suomi sai vain yhden hopean ja viisi pronssia – mitalitaulukossa sijoitus oli murheellinen 16:s, Venäjä, Norja, Saksa ja Italia hallitsivat. Venäjällä oli kolme mitalia (23) vähemmän kuin isännillä (26), mutta kultamitalit menivät 11 - 10 Venäjälle.

Suomen ainoan hopean hiihti kenties jopa yllättäen mies Haapajärveltä, Mika Myllylä. Vielä Albertvillessa 1992 ja Falunin MM-laduilla 1993 Myllylä oli ollut perinteisellä kympillä 14:s ja 17:s, mutta jo alkukaudesta 1993/94 saanut kaksi palkintosijaa maailmacupissa. Lillehammerissa olympialaduilla tuli sitten nousu huipulle tai ainakin lähelle sitä; hopeaa 50 km:llä reilu minuutti Venäjän Vladimir Smirnovin jälkeen ja pronssia 30 km:n kisassa, jossa norjalaiset Thomas Alsgaard ja Bjön Dählie olivat edellä maalissa. Kolmas Myllylä-mitali tuli viestissä, pronssia Harri Kirvesniemen, Jari Räsäsen ja Jari Isometsän kanssa.

Marja-Liisa Kirvesniemi päätti Lillehammerissa mahtavan hiihtouransa perinteisellä tyylillä pronssimitaleihin sekä 5:llä että 30 km:llä. Viides pronssimitali tuli jääkiekossa, jossa Calgaryn hopean ja Albertvillen taantuman (seitsemäs) jälkeen palattiin taas finaaliotteluihin. Alkusarjassa Suomi voitti kaikki ottelunsa alkusarjassa ja USA:n puolivälierässä numeroiden valossa helposti peräti 6-1, mutta välierässä tuli katkera tappio 3-5 Kanadalle. Pronssiottelussa kaatui Venäjä komeasti 4-0, mitali tuli siis ainoastaan yhdellä tappiolla. Ruotsi tietysti voitti.

Mäkihypyssä jäätiin ilman mitalia sitten vuoden 1976, ei ollut Nykästä, ei Niemistä. Joukkuemäessä ensimmäisen kerran kaikki hypyt otettiin mukaan, mikä ei auttanut sen paremmin Suomea kuin Norjaakaan mitaleille. Pikaluistelussa ei ollut suomalaista olympiaedustajaa lainkaan. Jan Olav Koss voitti kolme kultamitalia Norjalle.

Taitoluistelun superfarssi

Lillehammerin olympiakisojen taitoluistelukilpailut olivat monella tapaa suurin farssi mitä koskaan on nähty olympiahistoriassa. Ikään kuin alkusoittona varsinaisella näytelmälle oli vuoden 1984 kultamitaliparin, Ison Britannian Jayne Torvillin ja Christopher Deanin paluu ammattilaisuudesta jälleen tanssimaan amatöörijäille ja olympiakisoihin, mistä monet taitoluistelun taustalla seisovista tahoista tai tuomareista eivät olleet ilahtuneita.

Lillehammerissa brittipari johti aika sensaatiomaisesti ennen vapaaohjelmaa, jossa Torvill jopa nosti Deania, nainen siis miestä, ja jossa Torvill teki taaksepäin voltin yli Deanin hartioiden. Yleisö oli haltioissaan, mutta tuomarit vetosivat sääntöön, jonka mukaan miehen kädet eivät saa nostossa ylittää hartialinjaa. Brittipari pudotettiin pronssille kahden venäläisparin jälkeen.

Varsinainen farssi koettiin kuitenkin naisten kilpailussa, jonka vuoksi jopa Yhdysvaltoihin kisat televisioineen CBS:n katsojaluvut nousivat ennätyksiin. Lillehammerissa CBS:n studiossa herätti huomiota lappu, jossa yhtiön johto kiitti kisoissa ollutta henkilökuntaa uuden ennätyksen tekemisestä. Lapun alla oli pian teksti, jossa todettiin että ”älkää kiittäkö meitä, kiittäkää Tonyaa”!

Tonya Hardingista tuli maailmankuulu, mutta ei suinkaan siksi että hän sijoittui Lillehammerissa kahdeksanneksi, vaan siksi että jo ennen kisoja hänen silloinen poikaystävänsä iski rautaputkella polveen toista yhdysvaltalaista Nancy Kerrigania.  Ihmeen kaupalla Kerriganin polvi kuitenkin sai vain ruhjeita ja Kerrigan pystyi luistelemaan Lillehammerissa hopealle. Farssiin kuului tietysti se että Harding, vaikka oli jo ennen kisoja tunnustanut tienneensä poikaystävänsä hankkeesta, sai luistella olympiakisoissa, koska USA:n taitoluisteluliitto pelkäsi tämän uhkaamia oikeushaasteita.

Harding sai kisojen jälkeen myös tuomion, ehdollista ja yhteiskuntapalvelua. Hänen isänsä, joka oli Tonyan äidin viides aviomies, opetti tytön metsästämään ja kalastamaan ja korjaamaan autoja. Taitoluistelu-uransa jälkeen Tonya yritti ammattinyrkkeilijänä ja tv-juontajana. Nancy Kerrigan puolestaan teki miljoonaomaisuuden luistelemalla ja perusti perheen.

Tapauksesta on tehty kirjoja ja ainakin yksi elokuva. Suosittelen tutustumista, jos haluaa laajemmin tietää miten urheilussa pakonomaiseksi muuttunut halu menestyä voi saada vääristyneitä muotoja ja johtaa jopa rikoksiin. Tässä Lillehammerin taitoluistelutapauksessa paha sai kuitenkin palkkansa.