Näkökulma: Pyydän, voisitko ottaa minut mukaasi?

Minullakin oli monenmoista ennakkoluuloa, kun pakolaisleirireissulle lähdin, myöntää Yle Urheilun Kaj Kunnas näkökulmassaan.

Kuva: Yle

Siinä riipaisevin hetkeni, kun 17.-20. helmikuuta vierailin syyrialaisella pakolaisleirillä Zaatarissa Jordanian ja Syyrian rajavyöhykkeellä.  Tämä lausahdus tuli 9-vuotiaan pojan Jamalin suusta, kun parin päivän yhdessäolon (futista, käsilläseisontaa, yläfemmoja) jälkeen erosimme. Pojan silmät ei hevillä unohdu. Myös sanat porautuivat syvälle luihin ja ytimiin: “Voisitko ottaa minut mukaasi?”.

Jamal, yksi 100 000 Zaatarin leirin pakolaisesta. Yksi yli miljoonasta syyrailaisesta pakolaisesta Jordaniassa. Kaiken kaikkiaan Syyrian sisällissotaa on paossa noin neljä miljoonaa sikäläistä. Lapsia, nuoria, vanhoja, tyttöjä, poikia. Vailla kotia. Vailla sähköä, vaatteita, koulutusta, terveydenhuoltoa, mutta varustettuna kovalla taistelutahdolla, sitkeydellä ja uskolla tulevaisuuteen. Ja toivolla, että pääsisivät takaisin kotiin. Syyriaan.

Peace United

Matkani tarkoitus oli Aki Riihilahden ja Laura Österberg-Kalmarin kanssa Kirkon Ulkomaanavun kutsumana perustaa jalkapallojoukkue nimeltä Peace United Zaatarin leirille. Näin myös tapahtui.

Rauhaa ja rakkautta jos jotakin tuo aavikkoinen tasankoseutu todella kaipaa. Siihen taas jalkapallo sikäli sopii hyvin, että kun esim. Aki suomeksi jakeli ohjeita pelikentällä, niin siinä unohtuivat rodulliset, uskonnolliset, kielelliset, kulttuurilliset erot tasan tarkkaan täysin. Ihan kuten Huuhkajissa, joukkueessa jossa venäläissyntyiset, kosovoalbaanit, suomenruotsalaiset, tsekkiläiset jne.  pelaavat samojen värien ja tunteitten puolesta.

Urheilu kun on hyvä tie integroitumiseen. Väylä hyväksyntään, taustoista ja etnisyydestä piittaamatta. Olenkin usein ajatellut, että paras tapa murtaa ennakkoluuloja  Suomessa olisi, jos Julius Yego vaihtaisi kansalaisuutta, ja voittaisi MEILLE olympiakultaa Riossa. Ja täten jatkaisi kunniakkaita suomalaisia keihäsperinteitä.

Valkoinen vapahtaja

”Kun ei asioista mitään tiedä, on helppo alkaa opettaa”, laulaa Mikko Kuustonen kappaleessaan Taivas Varjele.

Minullakin oli monenmoista ennakkoluuloa, kun pakolaisleirireissulle lähdin. Kaikkihan siellä terroristeja ovat. Kyttäävät vaan mun lompakkoa ja kännykkää. Eivät tajua mistään mitään. Näin minä Valkoinen Vapahtaja vaivihkaa ajattelin ennen reissua.

Kunnes leirillä havahduin. Jamal, Ghassoum, Ahmed, Khaled ja kumppanit ovat yllättävän minunlaisiani. Pelkäävät, iloitsevat, rakastavat, itkevät. Heilläkin on välillä väsy, välillä nälkä. Heilläkin on hyviä ja huonoja päiviä. Erona toki että minulla on koti – heillä ei. Minulla on vapaus – heillä ei. Minä tiedän missä isäni ja äitini ovat – heistä suurella osalla ei aavistustakaan. 

Opin neljän päivän aikana paljon. Heistä, mutta ennenkaikkea itsestäni.

Urheilu ja pakolaisuus

Siinä tulevan Urheiluviikonlopun teema. Johon kahtena päivänä pureudutaan eri näkövinkkeleistä. Zaatarin leirin materiaalia nähtävillä höystettynä studiovieraiden kertomuksilla ja mietteillä. Aki Riihilahti, Shefki Kuqi, Patrick Bantamoi, Elisabeth Rehn ja moni moni muu studiovieras valottaa omalta osaltaan tätä teemaa. Yle Urheilun muuten tavanomaisen monipuolisessa liveurheilutarjonta viikonlopussa.

Kun minä taas puolestani mietin Jamalin sanoja. ”Please, can you take me with you?”. En saanut vastattua mitään. Katseemme vain kohtasivat. Ennen viimeistä vilkutusta. Joka jätti Jamalin leirille Zaatariin, kun minä taas puolestani istun Nikin kanssa Pasilan studion lämmössä...

**Kaj Kunnas
**Yle Urheilu