Vaimo Dettmannin salaisuudesta kirjassa: "Hän on niin itsepäinen"

Henrik Dettmann on kiistattomasti Suomen koripallovalmentajien ykkösnimi. Hän on toiminut koripallovalmentajana nelisenkymmentä vuotta, ja tämä tie ei aina ole ollut pelkkää ruusuilla tanssimista. Tie nuoresta kuumapäästä filosofivalmentajaksi on pitkä.

urheilu
Henrik Dettmann
Tomi Hänninen

Saska Saarikosken teos Dettmann ja johtamisen taito on henkilökuva intohimoisesta koripallovalmentajasta, joka käänsi johtamisopit päälaelleen. Mies alkoi kylvää menestyksen siemeniä Suomen koripallomaajoukkueen kanssa, kun hän hylkäsi perinteisen johtamistavan, jossa tärkeintä on voitto - hinnalla millä hyvänsä.

Kirjassa Saarikoski kuvailee Susijengin koripallovalmentajaa mieheksi, joka näyttää siltä kuin saattaisi millä hetkellä tahansa vaipua uneen. Se ei kuitenkaan ole totuus. Tämän tietää myös Saarikoski. Hän kirjoittaakin hauskasti, että Dettmann vääntelehtii Beşiktaşin päävalmentajana penkillään kuin hänen housuihinsa olisi livahtanut muurahaisia.

Saarikoski löytää myös muita puolia Saksankin maajoukkuetta luotsanneesta valmentajasta.

- Hän seisoo pelaajajoukon keskellä ja säestää puhetta käsillään kuin löisi sarjan lyhyitä karateiskuja, Saarikoski kirjoittaa.

Dettmann antaa siis kaikkensa valmentajana ja myös ihmisenä. Siksi hän on kaikkien aikojen menestynein suomalainen koripallovalmentaja.

Tämän tietää myös Dettmannin maajoukkueiden tukipelaaja Hanno Möttölä.

-Henkka on lopulta aina välittänyt koripallosta enemmän kuin itsestään, Möttölä kirjoittaa kirjassa.

Dettmannin vaimo Mirka on taas sitä mieltä, että Dettmann on menestynyt, koska hän on niin itsepäinen.

-Koripallo ei ole koskaan ollut minulle pelkkää työtä vaan intohimo ja usein koko elämä. Siksi monista pelaajista on tullut minulle läheisiä ystäviä, Dettmann kertoo itse.

Kaudella 1990 hän kuitenkin ajatteli liikaa itseään HNMKY:n valmentajana.

-Valmentamisesta oli tullut minulle liikaa henkilökohtainen egoprojekti. Minä halusin voittaa. Minä halusin menestyä. Pelaajat olivat minulle oman kunnianhimoni välikappaleita: opetin, kehitin ja juoksutin heitä mutta en heidän itsensä takia vaan koska halusin käyttää heitä saavuttaakseni menestystä. Olin kadottanut rakkauden koripalloon ja rakastunut menestykseen. Olin pahasti eksyksissä.

Huono häviäjä

Dettmannin kaksoissisar Carin syntyi häntä kaksitoista minuuttia aiemmin. Dettmann kertoo kirjassa, että tämä ei ole koskaan lakannut muistuttamasta häntä siitä, että hän on isosisko ja Dettmann pelkkä pikkuveli.

- Siitäkö johtuu, että minusta tuli niin huono häviäjä? Kun olimme lapsia, sisarusteni oli pakko antaa minun voittaa kaikissa peleissä, muuten paiskoin nappulat seinille. Isoveljeni Freddien mielestä olin lapsena suunnilleen yhtä miellyttävä kuin jalkapalloilija Mario Balotelli, Dettmann kirjoittaa.

Hän on oikeasti Lars, mutta lapsuudesta asti häntä on kutsuttu toisella Henrik-nimellään eli Henkka.

- Isäni nimi oli Lars Dettmann. Pojan ristiminen isänsä nimiseksi on typerä vanha tapa, josta minulle on vuosien mittaan aiheutunut monenlaista harmia.

Moni asia jäi isän kanssa puhumatta

Isä oli paljon poissa kotoa, sillä hän myi työkseen sellua maailmalle Suomen Selluloosayhdistyksen edustajana. Tämän vuoksi hoitovastuu jäi äidilleMaja-Britalle.

- Kiivaasta luonteestani varmaan johtuu, että isä kutsui meitä kaksosia tuplavahingoksi. Äidilläni taas oli tapana sanoa, että kaksosten syntymä oli hänen elämänsä kovin päivä. Onneksi se oli pelkkää puhetta. Oikeasti äiti oli lämmin ihminen, joten me saimme sen ajan tapoihin verrattuna pehmeän ja vapaamielisen kasvatuksen. Kuopuksena minä olin ainakin sisarusteni mielestä mammanpoika, äidin Lilla Kungen, pikku kuningas. Isälle sisareni Barbro ja Carin olivat läheisempiä, mikä joskus harmitti minua.

Dettmannin isä kuoli vuonna 1987 haimasyöpään. Tuolloin Dettmann oli ensimmäistä vuotta HNMKY:n päävalmentajana,

- Kun me sitten voitimme mestaruuden, isä oli todella iloinen. Hän näki, ettei pojan valmennusharrastus sentään ollut pelkkää ajanhaaskausta.

Dettmann myöntää, että moni asia jäi isän kanssa puhumatta. Hän olisi halunnut tietää enemmän esimerkiksi sota-ajoista.

-Olisi myös ollut hauskaa, että isä olisi saanut nähdä, miten koripallo vei minutkin töihin ulkomaille. Isä myi maailmalla suomalaista paperia, minä taas myin suomalaista valmennusosaamista.

Koulu tuntui vankilalta

Dettmann sanoo, että hänen luonteessaan on sekoitus pedanttiutta ja kapinallisuutta. Hän myöntää olevansa hyvin siisti, jonkun mielestä ehkä jopa neuroottisen tarkka ihminen.

- En kuitenkaan suostu hyväksymään muiden asettamia sääntöjä, ellen ymmärrä niiden tarkoitusta. Koulussa tällaisia turhia sääntöjä oli paljon. Nuorelle miehelle koulu tuntui usein varsinaiselta vankilalta, jonka sääntöjä ei voinut sulattaa, Dettmann kertoo.

Hän paljastaa joutuneensa vaikeuksiin varsinkin joidenkin ankarien miesopettajien kanssa.

- Menestyin niissä aineissa, joista sain positiivista palautetta, kun taas haukut ja hiostaminen saivat minut pikemminkin nousemaan vastarintaan kuin ottamaan opikseni.

Dettmann jäikin luokalle kuusitoistavuotiaana, kun hän luki yhden kouluvuoden takapulpetissa Jerry Cottoneita.

- Todistuksessa oli keväällä horjumaton rivi nelosia. Kotona siitä ei onneksi seurannut sen suurempaa kriisiä, sillä luokalle olivat jääneet myös molemmat vanhemmat sisarukseni. Ei ihme, että aloittaessani Lönkanin eräs opettajani huokasi minut nähdessään raskaasti: ”Vieläkö teitä Dettmanneja riittää...”

Tuleva koripallovalmentaja oli myös koulukiusattu. Hän puhui huonosti suomea, ei osannut sanoa ärrää ja lisäksi hänellä on iso nenä.

- Nenä tulee isän puolen saksalaisilta esi-isiltäni. Nenän takia monet ovat kuvitelleet, että minussa on juutalaista verta, mutta ainakaan sukututkimuksissa sellaista ei ole löytynyt. Murrosiässä minulla oli iso nenä -kompleksi, mutta vuosien mittaan nenästä on tullut osa identiteettiäni. Valmentajaksi tultuani tuskailin pitkään, miksi ihan jokaisen lehtikuvan minusta on pakko olla proilikuva, mutta ilmeisesti nenäni on valokuvaajien mielestä vastustamattoman komea.

Valmentajan tärkein työväline on oma persoona

Dettmann korostaa kirjassa, että valmentajan tärkein työväline on hänen oma persoonansa. Lapsesta asti hän onkin laittanut heti asiat kuntoon.

- Minun on vaikea mennä nukkumaan, jos jokin asia on puoleksi tehty. Olen luonteeltani utelias ja ennakkoluuloton, aina valmis kokeilemaan uusia asioita, vaikkapa uusia harjoitusmenetelmiä. Samalla olen kuitenkin epäilevä: uskon harvoin löytäväni mitään parempaa kuin minulla jo on. Minua voisi ehkä luonnehtia vaikka kokeilunhaluiseksi konservatiiviksi. Kolmas keskeinen ominaisuuteni on perfektionismi. Olen kontrollifriikki ja himosiivooja, Dettmann sanoo.

Hänen mielestään harjoituksissa ei saa hyväksyä huonoa tai laiskaa suoritusta.

- Huonoja suorituksia tulee silloin, kun pelaajat eivät ole optimaalisessa vireessä. Vire taas vaihtelee päivästä toiseen. Harjoituksissa ei saa katsoa kelloa. Harjoitus kestää niin kauan kuin se kestää. Kun intensiteetti kentällä alkaa laskea, kysyn pelaajilta, jaksammeko vielä keskittyä vai onko jo aika lähteä suihkuun. Harjoitus on kuin juhla, josta kannattaa poistua tunnelman ollessa parhaimmillaan.

Suomen valtionkirkosta 1990-luvulla protestiksi eronnut Dettmann myös tähdentää, että pelaajan itseluottamusta valmentaja ei saa koskaan murskata.

- Ihmistä ei opeteta nöyryyttämällä.

Hän sanoo, että negatiivisen palautteen pitää aina kohdistua suoritukseen, ei koskaan ihmiseen.

- Valmentaja voi tehdä työtään vain toisen ihmisen eli pelaajan kautta. Siksi valmentajan tärkein työkalu on empatia. Täytyy tietää, miltä toisesta tuntuu. Aina se ei onnistu, ja silloin se pitää myöntää suoraan.

Armeijasta pahoja muistoja

Dettmann on ammentanut koripallo-oppinsa muilta valmentajilta, pelaajilta ja kirjoja lukemalla. Hänen yksi elämänsä ja ajattelunsa punaisia lankoja on ollut auktoriteettien kyseenalaistaminen.

Hän valmensi jo ylioppilasvuotenaan A-junioreita Helsingissä.

- Kokeneemmat valmentajat opastivat minua, että juniorivalmentajan tehtäviin vetoamalla armeijasta oli turha anoa lomaa. Toista oli, jos valmensi miesten joukkuetta. Niinpä onnistuin jollain keinolla myymään itseni apuvalmentajaksi HNMKY:n mestaruussarjajoukkuetta silloin valmentaneelle Jukka Mantereelle.

Armeija-aika ei kuitenkaan ollut helppoa, koska Dettmannin vasen korva on kuuro. Hän arvelee kirjassa, että kuulon vei sikotaudin jälkitauti kuusivuotiaana.

Alokasajan jälkeen hänet siirrettiin kirjuriksi urheilukomppaniaan.

-Voin vakuuttaa, että olen maksanut tästä vapautuksesta täyden hinnan muussa elämässäni, sillä kuulo-ongelma on aiheuttanut minulle monenlaisia hankaluuksia.

Dettmannin mukaan se ei tule esiin tavanomaisissa tilanteissa, mutta suurissa joukoissa hänen pitää keskittyä erityisen hyvin, että pystyy seuraamaan keskustelua.

-Siksi olen tarkka siitä, millä paikalla istun. Illallispöydissä istun mieluiten pöydän päässä, koska pöydän sivustalla minun on mahdotonta kuulla vasemmalla puolellani istujaa. Lentokoneissa valitsen yksin matkustaessani aina C-paikan, jotta kuulen, mitä lentoemäntä minulle sanoo. Silloin en tosin kuule juuri mitään vieressä istuvan puheista, mikä voi olla joskus ihan miellyttävääkin mutta saattaa tietyissä tilanteissa antaa minusta tarpeettoman tylyn vaikutelman.

Dettmann kirjoittaa, että maajoukkueen pelimatkoilla apuvalmentaja Pekka Salminen pyritään yleensä sijoittamaan hänen viereensä, jotta häiriö kanssamatkustajille olisi mahdollisimman pieni.

Pelaajia kuuntelevana valmentajana tunnetulla Dettmannilla on armeijasta myös muita huonoja kokemuksia. Hän kertoo yhdestä joukkueen pelaajasta, joka sai varusmiesaikanaan hermoromahduksen. Tämä ei ilmestynyt harjoituksiin eikä ilmoittanut syytä poissaoloon, mikä ei ollut hänen tapaistaan.

- Hämillisenä äiti kertoi, että pelaaja oli joutunut sotilassairaala Tilkan osasto 11:lle. Kysyin, voisinko mennä katsomaan häntä.Kun minut vietiin pelaajan huoneeseen, en ollut tunnistaa miestä. Hän oli aikaisemmin ollut reipas ja iloinen kaveri, mutta nyt hänet oli pumpattu niin täyteen lääkkeitä, että hän oli aivan muissa maailmoissa.

Dettmann kirjoittaa, että pelaaja kuntoutui ja pääsi takaisin koripallokentille. Muutama vuosi myöhemmin hän kuitenkin sai taas kutsun palvelukseen.

- Pelkästään kirjekuoren näkeminen nosti hänessä esiin vanhan ahdistuksen niin, että hän joutui uudestaan sairaalaan. Tapaus sai minut miettimään, millaisen ihmiskäsityksen pohjalta yhteiskuntamme keskeiset instituutiot, kuten terveydenhoito tai maanpuolustus, toimivat. Eikö ole jotain vikaa siinä, että elämän vaikeuksista ahdistunut ihminen pumpataan niin täyteen lääkkeitä, että hän muuttuu ihan toiseksi ihmiseksi? Entä mitä järkeä on siinä, että armeija kohtelee ihmisyksilöä pelkkänä kutsuntanumerona?

Klo 18:02: Lisätty otsikkoon maininta kirjasta.

Kirjeikoni

Tilaa Yle Urheilun uutiskirje ja muita uutiskirjeitä!

Saat Ylen parhaat sisällöt suoraan sähköpostiisi! Tilaa niin monta kirjettä kuin haluat!

Siirry tilaamaan

Suosittelemme

Tuoreimmat