Kirja: Jalkapallofanit pelkäävät poliisin ja poliitikoiden tappavan tunteen helsinkiläisestä jalkapalloilusta

HIFK:n nousu Veikkausliigaan on tuonut ennennäkemätöntä intohimoa suomalaisille jalkapallokentille.

HIFK:n kannattajat vauhdissa. Kuva: Lehtikuva

HIFK:n paluu Veikkausliigaan on tuonut uutta väriä helsinkiläiseen jalkapalloiluun tänä kesänä. Muualla Euroopassa jalkapallorähinöinti on kuitenkin paljon räväkämpää.

HJK ja HIFK:n kannattajien välille syttyi heinäkuussa rähinä, kun joukkueet kohtasivat.

Fanit muun muassa heittelivät toisiaan pulloilla ja tölkeillä siihen malliin ennen ottelua, että kymmenet poliisit mellakkavarusteissa joutuivat rauhoittelemaan tilannetta. Paikalla oli myös ratsupoliiseja ja poliisiautoja.

Englantilaiseen jalkapalloiluun ja erityisesti sen kannatuskulttuuriin perehtyneet Jere Virtanen ja Jaakko Perttilä kuitenkin huomauttavat, että Suomen toiminta on laimeaa muuhun Eurooppaan verrattuna. Kannattamisen kahdet kasvot -kirjassaan he toivovatkin päättäjiltä ja poliisilta malttia.

- HIFK:n palaaminen Veikkausliigaan on tuonut ainakin Helsingin paikallisotteluihin jopa ennennäkemätöntä intohimoa. Toivottavasti suomalaiset poliitikot ja viranomaiset eivät onnistu tappamaan tuota tunnetta erilaisilla uusilla säädöksillä, sillä sitä on ollut ilmassa jo ensimmäisten otteluiden jälkeen.

Miehet kirjoittavat sarkastisesti, että on karmeaa, kun jotkut ovat sytyttäneet soihtuja, laulaneet porukassa ja jopa rynnänneet kentän reunalle juhlimaan maaleja.

- Tämä on kuitenkin muuhun Eurooppaan verrattuna vielä erittäin maltillisella ja turvallisella tasolla.

Virtanen viittaa esimerkiksi Englantiin, jossa piikittely ja huutaminen vastustajan kannattajille on ajoittain jopa tärkeämpää kuin omalle seuralle kannatuslaulujen laulaminen.

- Suomessa olemme tällä kaudella päässeet todistamaan poikkeuksellisen näkyvästi tätä rakkauden ja vihan tarinaa, kun HIFK nousi liigaan ja pelasi kolme kertaa täyden yleisön edessä paikalliskilpailija HJK:ta vastaan. Mikään muu Veikkausliigan ottelu ei saa stadionia täyteen - ei lähellekään.

Media teki huligaanien toiminnasta näkyvää Englannissa

Englannissa media toi huligaanien toiminnan näyttävästi esiin 1960-luvulla. Perttilä ja Virtanen kirjoittavat, että tällainen uutisointi oli haitallista, sillä se lisäsi pelkoa ja ylisuuria mielikuvia huligaanien toiminnasta. Se myös antoi huligaaneille uutta jalansijaa.

- Tuhatpäisiksi kasvaneet vieraskannattajaryhmät tulivat ja terrorisoivat kaupunkeja väkivallan ja vandalismin keinoin.

Kaikkien aikojen suurin ja pelätyin huligaaniryhmä syntyi Manchesteriin 1960-luvun alussa. Se tuli tunnetuksi The Red Army eli ”Punainen armeija” -lempinimellä.

- Tätä ennen liverpoolilaisseurat Liverpool ja Everton olivat olleet suvereenisti pelätyimpien firmojen kärjessä. Liverpoolilaishuligaanien kerrotaan olleen todella armottomia. He tiettävästi uhkasivat puukoin ihmisiä ja ryöstivät rahat ja jopa vaatteet vastustajan kannattajilta.

Tony O’Neill johti Punaista armeijaa

Tony O’Neill nousi 1970-luvulla ”Punaisen armeijan kenraaliksi”.

- O’Neillin johdolla Red Army kävi taistoja niin kotona Manchesterissa kuin vierasmatkoilla ympäri Englantia.

2000-luvulla huliganismi Englannissa saatiin kuitenkin nujerrettua merkittävästi.

- Poliisien lisääntyneet resurssit ja vain huligaaneihin kohdistettu yksikkö onnistuivat saamaan muun muassa Tony O’Neillin lukkojen taakse, millä oli merkittävä vaikutus Red Armyn järjestäytyneeseen toimintaan.

- Myös sillä on ollut suuri merkitys huliganismin vähenemiseen Englannissa, että 70- ja 80-luvun kulta-aikojen firmojen jäsenet ikään kuin kasvoivat ulos huliganismista perheen perustamisen ja muunlaisen aikuistumisen myötä, eikä nuoresta sukupolvesta tullut enää samassa mittakaavassa uusia jäseniä tilalle, Perttilä ja Virtanen kirjoittavat.

He tapasivat Tony O’Neillin Old Traffordin läheisyydessä sijaitsevassa legendaarisessa fanikaupassa Red Legendsissä, kun hankkivat aineistoa tulevaan dokumenttiinsa.

- Kun olimme kymmenisen minuuttia kuunnelleet O’Neillin mielipiteitä niin vastustajaseuroista kuin niiden kannattajista, alkoi käydä selväksi miksi hän on elänyt elämäänsä niin kuin on elänyt. O’Neillin mielipiteet olivat erittäin kärkkäitä, eivätkä mitkään kuvaukset sisältäneet mietoja ilmauksia. Kaikki oli joko parasta tai pahinta. Kompromisseja ei häneltä juuri löytynyt.