Näkökulma: Mikä minua tervettä vaivaa?

Kun kaikki niin helppoa. Kun kaikki jäsenet, nikamat ja aistit toimii. Mikä minua vaivaa, pohtii Yle Urheilun Kaj Kunnas.

urheilu
Lapsia urheilemassa
Vammaisurheilu.fi

Viime viikon keskiviikkona minulla oli Jukolatiimin myötä mahdollisuus osallistua Junior Games kisapäivään Jyväskylässä. Kyseessä oli vammaisten ja tukea kaipaavien lasten ja nuorten kisapäivä, jonka aikana kilpailtiin mitä huikeimmissa lajeissa. Pyörätuolipujottelussa, sokkopingiksessä, pituushypyssä, turbokeihäänheitossa etc. etc.

Parkkipaikka täynnä autoja. Letkoittain busseja tuomassa kilpailijoita Hipposhalliin. 380 osallistujaa. Ilmassa suuren urheilujuhlan tuntua. Jo avajaismarssissa sydän pamppasi kun kaikkien iloisten kasvojen, riemunkiljahdusten, yläfemmojen saattelemana kiersimme juoksurataa. Minna Kauppi pylly innosta pyörien. Eero Markkanen, Samppa Lajunen, Osku Torro, Oona Tolppanen, Jani Lakanen, Happeen salibandykundit, Jypin lätkäjätkät. Ja ennen kaikkea. Vammaiset lapset ja nuoret pyörätuoleissaan. Eri apuvälineitä pilvin pimein, peruukkeja, värikkäitä asuja, logoja, kannustuslakanoita. Peittelemätöntä iloa ja onnea.

Päivä mennä hurahti kuin siivillä. Hävisin kelaushaasteet pystyyn. Sokkopingikset vähän lievemmin. Kohtasin tuon tuosta yhä onnellisemman oloisia lapsia ja nuoria. Jotka ennakkoluulottomasti, ilon kautta, tarttuivat kädestä, veivät mukanaan urheilulajien lumoihin. "Tuu tänne, kisaa mun kanssa". "Kato mitä mä osaan". "Mä näin sut telkkarissa. Ota musta kuva, mäkin haluun telkkariin". "Meiän ope on sit mahtava, tuu mä näytän".

Pelkkää iloa ja riemua tunti tunnin jälkeen. Menoa ja meininkiä. Ei esteitä. Ja silti... Olen varma, että monella näistä lapsista ja nuorista on välillä rankkaa. Kun jalat eivät pelaa. Kun näkö ei havainnoi. Kun puhe ei kulje. Tai kuulo ei toimi. Kun harmittaa. Kun huomaa, ettei ole kuin kaikki muut.

Kaiken tämän onnen, naurun ja remakan keskellä pysähdyin miettimään. Mikä minua tervettä vaivaa? Kun kaikki niin helppoa. Kun kaikki jäsenet, nikamat ja aistit toimii. Mikä minua vaivaa? Kun ärsyynnyn jos iPhonen laturi on jäänyt kotiin, jos Y-juna on 7 minuuttia myöhässä, jos sataa, jos minun on vielä kerran käytävä kaupassa, jos työpäivä pitenee enkä ehdi...

Yht'äkkiä eteeni ilmestyy tyttö pyörätuolissa. Hymy korvista korviin. Hän ei osaa puhua, mutta huitoo ja näyttää pyörätuoliinsa telakoitua iPadia, jonka näytöllä lukee "Haluun samaan kuvaan, pliiiiis". Kuva otetaan, halaan tyttöä, hän nauraa, suorastaan hyppii ilosta pyörätuolissaan. Samalla kostuu silmäkulma. Sekä hänellä että minulla. Halaamme vielä kerran, ennen kuin hän riemua hohtaen tarttuu seuraavan lajin haasteeseen. Täynnä tarmoa, intoa, elämäniloa. Uskoen omaan kykyynsä, rajoitteista huolimatta. Hän voisi kiivetä vaikka minkä kukkulan laelle ja yli.

Uskon, että puhun koko Jukolatiimin suulla, kun päivän päätteeksi tajuntaan iskee ajatus. Juuri tätä tämän päivän Suomi tarvitsee. Juuri tällä Suomi todella nousee. Ennakkoluulottomuudella, taistelutahdolla, sillä rajattomalla ilolla, jolla nämä vajaat 400 vammaista lasta ja nuorta toimiin Junior Gameseissa ryhtyivät. Ei marinaa ja synkkyyttä. Vaan menoa ja meininkiä. Ei negatiivisuutta ja mustamaalaamista. Vaan yhdessä tekemistä. Silti paremmuutta mitaten.

Juuri tätä Suomi kaipaa. Juuri tätä minä kaipaan. Juuri tämä keskiviikko 25. marraskuuta 2015 todisti väittämän: Nyrkki kohtaa nyrkin. Hymy kohtaa hymyn.

Kiitos vammaisurheiluyhteisö päivästä kuin myös elämänopeista!

Kirjeikoni

Tilaa Yle Urheilun uutiskirje ja muita uutiskirjeitä!

Saat Ylen parhaat sisällöt suoraan sähköpostiisi! Tilaa niin monta kirjettä kuin haluat!

Siirry tilaamaan

Suosittelemme

Tuoreimmat