Tähti, joka ei ole koskaan kelvannut Vuoden urheilijaksi

Leo-Pekka Tähti on kautta aikain yksi ylivoimaisimmista suomalaisurheilijoista, joka on voittanut lajissaan lukuisia arvokisamitaleita. Hän on Suomen Usain Bolt ilman jalkoja.

Leo-Pekka Tähti Pekingin paralympialaisissa Kuva: EPA / Diego Azubel

Kesäkuun 22. päivä vuonna 1983. On kesäpäivän seisaus, ja vain kaksi päivää juhannusaattoon. Tuo kesä 32 vuotta sitten on ollut erikoisen kylmä. Vilja on kasvanut kituuttaen ja tuntuu ettei koko kesä ole edes ehtinyt alkaa. Juhannusaatosta on tulossa kylmin vuosiin.

Mutta Porin keskussairaalassa ei mietitä viljan kasvua tai kesän kylmyyttä. Tunnelma on jännittyneen odottava, sillä Pekka ja Leila Tähti ovat synnyttämässä pikkuveljeä pari vuotta vanhemmalle Leenalle. Suloinen poikalapsi syntyy, mutta pian huomataan, ettei kaikki ole kunnossa. Jokaisen vanhemman pahin pelko toteutuu. Lapsi on syntynyt reisiluu murtuneena, jotain on vialla. Kohta pieni poika viedään äitinsä rinnalta, eikä isä ehdi nähdä vastasyntynyttä lastaan lainkaan. Pieni poikavauva lähetetään ambulanssilla Turkuun ilman isäänsä ja äitiään.

Porin keskussairaalassa lääkärit eivät osaa sanoa juuri mitään. Isä ja äiti matkaavat seuraavana päivänä Turkuun lapsensa luokse. Hätä on valtava ja onni lapsen syntymästä sekoittuu huoleen tulevasta. Tämä ei voi olla totta, ei meidän perheellemme.

Vähänpä kukaan tuolloin tiesi, että tästä hentoisesta, liikuntavammaisesta pojasta kasvaisi voittaja. Moninkertainen arvokisamitalisti, paralympiavoittaja, ylivoimainen sellainen. Vähänpä tiesivät ne muut äidit ja isät, miehet ja naiset, jotka päästivät suustaan julmia asioita pienen Leo-Pekan vanhemmille. Tai sekään korvalääkäri, joka komensi Leila-äidille ”mitä sitä isoa poikaa kantamaan, laittakaa se poika kävelemään”.

”Olisi varmaan parempi jos olisi kuollut”

Sairaalat ovat tulleet kasvavalle Leo-Pekalle tutuksi. Kapeita ja hentoja jalkoja leikataan ja kipsataan, jotta lonkat pysyisivät paikoillaan. Pekka-isä ehdottaa lääkäreille, että housukipseihin voisi laittaa henkselit – niin helposti ne irtoavat pienen pojan jaloista. Vähitellen on selvinnyt, että Leo-Pekaksi ristityllä suloisella kuopuksella on synnynnäinen paraplegia, alaraajahalvaus. Jalat eivät toimi.

– Se oli helpotus kun selvisi, että Leo-Pekalla oli paraplegia. Se synnytys ja kaikki oli niin rankka kokemus. Tuntui, ettei Porissa otettu vakavasti, tiedotus oli mitä oli ja elimme epävarmuudessa. Vaimo oli todella kovilla, ja minä näin lapsen vasta seuraavana päivänä kun Leo-Pekka lähetettiin yksin Turkuun. Silloin ei tiennyt mistään mitään ja eikä edes osannut arvata, että kohtalo oli tämä. En toivoisi tuota pahimmalle vihamiehelläkään. Toisaalta en vaihtaisi sitä lapsuusaikaa mihinkään, vaikka tietysti sitä toivoisi, että lapsi syntyisi terveenä. Leo-Pekka on ylpeyden aihe. Kaikilla ei ole mahdollisuutta kokea ja nähdä lapsen kehitystä sisältäpäin, Pekka Tähti kertoo.

Pienen Leo-Pekan ja isosisko Leenan vanhemmat ovat päättäneet kasvattaa molemmat lapsensa samalla tavalla. Kun Leo-Pekka saa ensimmäisen pyörätuolin, hiljenevät loputkin ilkeät kielenkannat. Niistä rumimmat olivat sanoneet vanhemmille, että ”olisi varmaan parempi kun olisi kuollut”.

Mutta tämä pieni pellavahiuksinen poika ei anna aikuisten kommenttien häiritä itseään. Hän ei vielä ymmärrä, onneksi. Jatkuvista sairaalakäynneistä on tullut jo rutiinia, ne eivät ole mitään erikoista.

– Me ei ole puhuttu siitä hirveästi. Onhan sieltä jotain muistikuvia, pääasiassa ihan hyvät muistot. Tietysti jos oli joku leikkausoperaatio edessä, niin ne ei ollut kivoja. Yritin aina lintsata, että jos vaikka nousisi kuume niin pääsisi pois sieltä. Sairaalassa kuitenkin olen joutunut sen verran olemaan, että ne on tullut käsiteltyä. Kivoja muistoja on sieltä. Jäätelöä sai jostain paikasta, mutta ei ihan kaikista missä kävin. Sitten sai pelata Nintendoa. Kotona ei saanut niin kauheasti pelata, Leo-Pekka muistelee.

Pikkuhiljaa Leo-Pekka on huomannut ettei pyörätuoli ole este vaan mahdollisuus. Kohta hän on osa tiivistä kaveriporukkaa, sillä Porin Väinölän rivitaloyhtiössä riittää samanikäisiä lapsia. Vapaa-aika kuluu ulkona sählyä, jääkiekkoa ja jalkapalloa pelaten.

– Meillä oli aina pihapelit käynnissä. Totta kai minä urheiluintoisena lapsena ja nuorena miehenä änkesin mukaan joka paikkaan. Menin vaan sinne heilumaan minun sählymailan kanssa ja sitten ne otti minut mukaan. Ei siinä mitään. Läppä lensi samalla tavalla kuin muillakin. Kyllä siihen porukkaan pääsi nopeasti ja sinuiksi sen kanssa. Ei siellä hirveästi ollut mitään ennakkoluulojakaan, lapset on kuitenkin aika avoimia. Kun ne kerran sinut hyväksyy, niin ne hyväksyy sinut aina. Hyvä lapsuus on ollut, Leo-Pekka hymyilee.

Aiheuttaapa 9-vuotias kiltti ja vaatimaton poika myös sydämentykytyksiä vanhemmilleen. Yksi kerroista tallentuu äidin silmiin itse teossa.

– Joskus kun asuttiin siellä rivitalopaikassa, niin taisi mennä tennispallo katolle. Kukaan muu ei mennyt sitä hakemaan, niin totta kai minä menin sinne. Kiipesin katolle käsivoimilla ja hain sen pallon. Sitten mutsi oli sopivasti vastapäätä ikkunassa ja koputti ikkunaan, että tules käymään täällä. Se ei oikein tykännyt siitä, niin piti istua varmaan viikon verran arestissa sen jälkeen.

Turvallisuusriski ja rajojen koettelua

Ylä-asteen 7. luokalla 12-vuotiaalla Leo-Pekalla alkaa rajojen koettelu. Hänestä on kasvamassa sanavalmis nuori mies, joka on perinyt isältään vikkelääkin vikkelämmät kielenkannat.

– Kyllä siinä oli jonkinlaisia kasvukipuja. Yritti olla kovempi kuin mitä sitten oikeasti olikaan, se meni alkuvaiheessa vähän överiksi. Ei osannut käyttäytyä niin mukavasti kuin olisi voinut käyttäytyä. Ekana päivänä tehtiin tuhmia asioita, en viitsi sanoa mitä me tehtiin. Mutta se oli malliesimerkki. Kun muut sai kaksi tuntia jälki-istuntoa niin minä lähdin taksilla kotiin. Siinä vaiheessa oli hyvinkin tyytyväinen olo kun pääsi kuin koira veräjästä. Mutta muistaakseni siitä tapauksesta minä opinkin, etten hölmöillyt ihan siinä määrin kuin mitä ensimmäisenä päivänä yläasteella. Siinä mielessä järki toimi päässä siinäkin vaiheessa.

"Kun muut saivat kaksi tuntia jälki-istuntoa niin minä lähdin taksilla kotiin."

Vaikka pyörätuoli saa opettajien sydämet heltymään, aiheuttaa se myös erikoisia tilanteita, sillä Leo-Pekkaa ei päästetä liikuntatunnille. Pojan sanotaan olevan turvallisuusriski ja aiheuttavan vaaratilanteita.

– Se on vähän ihmisistä kiinni ja sitten sitä perusteltiin turvallisuusriskillä kun pyörätuolilla pelaa muiden kanssa koripalloa. Tällaista diipadaapaa. Vanhemmat oli kaikkea muuta kuin iloisia. Silloisen fysioterapeutin kanssa käytiin juttelemassa koulussa ja sitten sain luvan osallistua liikuntatunneille. Liikunnan numero oli sitten 10 koko ajan. Että ilmeisesti ei ole jälkikäteen katunut päätöstä, että otti mukaan. Eikä siellä minun mielestä ikinä tullut mitään vaaratilannetta. Tai vaaratilanteita varmasti joka liikuntatunnilla on, mutta mitään vaarallista ei sattunut, Leo-Pekka kertoo.

Kohtalo puuttuu peliin kun Leo-Pekka on 15-vuotias. Pyörätuolikoripalloa aktiivisesti pelannut nuori mies hämmästyttää katsojia kelatessaan tavallisella pyörätuolilla Euran puolimaratonin. Sattumoisin yleisön joukossa on myös maajoukkuekelaajia ja eräskin lajille vihkiytynyt harrastaja Porvoosta.

Leo-Pekka Eura-maratonilla. Kuva: Leo-Pekka Tähden perheen kotialbumi

– Jälkikäteen ajateltuna siinä ei ollut mitään järkeä, koska se oli aika raskasta. Mutta minä selviydyin siitä tosi hyvin. Ei mennyt kuin pari päivää niin soitettiin, että täällä olisi tällainen kelaustuoli, että haluaisitko tulla kokeilemaan. Isä ja äiti oli ihan innoissaan ja lähdettiin Porvooseen. Siellä oli Korhosen Voitto kelaustuolinsa kanssa. Pääsin kokeilemaan sitä ja se oli hyvä ja sain sen omaksi. Kelailin sillä vuoden verran ja sitten sain myöhemmin uuden kelaustuolin. Siitä se oikeastaan lähti kun pääsi kelausta kokeilemaan kunnolla.

16-vuotiaana Leo-Pekka valitaan jo yleisurheilumaajoukkueeseen.

"Se oli selkeä vääryys."

Sitä ennen Tähden perhe kokee kuitenkin jotain sellaista, joka tuo vanhempien mieleen muistikuvia rakkaan lapsen elämän alkuvaiheilta.

Peruskoulun kahdeksan keskiarvolla suorittanut Leo-Pekka pyrkii Porin Kuninkaanhaan urheilulukioon. Nuorelle urheilijalle ja hänen vanhemmilleen järjestetään esittelykierros koulun rehtorin johdolla. Esitellään luokat ja tilat, sekä ne lukuisat portaat. Portaat, joita pyörätuolilla kulkevan on mahdoton edetä. Mitään poikkeusratkaisuja ei tulla tekemään, se käy selväksi sekä Leo-Pekalle että vanhemmille.

– Eihän se mikään kauhean kiva juttu ollut. Me käytiin siellä Kuninkaanhaan urheilulukiossa. Rehtori näytti ja esitteli paikat ja sanoi, että tältä näyttää. Ei siinä hirveästi jäänyt epäselvyyttä minne sitä pyritään sitten kouluun. Minulla on sellainen käsitys ja muistikuva, ettei siinä ollut mitään yhteistyöhalukkuutta. Ei siinä jätetty vaihtoehtoja. Johonkin Meriporin lukioon olisin päässyt, mutta sinne oli pitkä matka ja ei ollut enää motivaatiota lähteä sinnekään, Leo-Pekka muistelee.

Myös isä Pekka Tähti muistaa tapahtuneen.

– Se oli selkeä vääryys. Rehtorin sanoilla ei ollut mahdollisuutta tehdä mitään erikoisjärjestelyitä eikä edes tahtoa. Nykyäänhän on hissejä ja muita. Siinä oli ennakkoluuloja. Tulee pelko, että sekoittaako koko koulun kun liikkuu pyörätuolilla.

Kun urheilulukio jää portaiden vuoksi haaveeksi, suorittaa tuleva moninkertainen arvokisamitalisti kauppakoulussa datanomin tutkinnon. Hän harjoittelee ja valmistuu vuonna 2002.

Vielä tuolloin hän ei tiedä, että muutaman vuoden kuluttua sama urheilulukion rehtori jättää uusimatta Leo-Pekan tulevan valmentajan Juha Flinckin työsopimuksen. Syyksi rehtori ilmoittaa, että maamme tunnetuimman paraurheilijan valmentaminen vie niin paljon aikaa.

Surullisenkuuluisa Leppävirran näyttökisa

Vuonna 2002 Leo-Pekka Tähti on vakiinnuttanut paikkansa maajoukkueessa ja tähtää heinäkuun MM-kilpailuihin. Näytöt pitää antaa Leppävirralla järjestetyssä virallisessa näyttökilpailussa.

Kisapaikalla kuitenkin selviää, ettei sähköistä ajanottoa ole ja suoritukset kellotettaisiin käsiajanotolla. Leo-Pekka alittaa 100 metrillä kisarajan 14,90 kirkkaasti kelaamalla ajan 14,10.  Paikka uran ensimmäisiin MM-kisoihin on varma, kunnes pari viikkoa myöhemmin hän saa puhelun.

– Siinä vaiheessa uskottiin, että kyllähän tämä nyt riittää valitsijoille. Sitten soitettiin, että valitettavasti sinulla ei ole kisarajaa tehtynä. Lillen MM-kisoihin sinua ei voida valita, koska tämä oli käsiajanotolla. Eipä siinä, hyvät näyttökisat kun ei ole edes sähköistä ajanottoa. Sitten ne sanoi, ettei maratonille ole mitään tulosrajaa ja sinne saat osallistua jos maksat 500 euroa. Oli niin kuin omavastuu, että sitten pääset mukaan reissuun. Ei siinä hirveästi tarvinnut miettiä, että lähdetään nyt vetämään maratonia. Harjoittelu muuttui ihan täysin. Kävin harjoittelemassa pitkää matkaa, aamulla kelasin 25 kilometriä ja illalla toiset 25 kilsaa. Parhaimmillaan viikossa tuli vähän reilut 200 kilometriä kelausta.

Nuori ja innokas urheilija ei vielä ajattele tapahtunutta sen syvällisemmin.

– Sanotaanko näin, että nykypäivänä tuollaista näyttökisojen sekoilua ei tapahdu, onneksi. Ja jos tapahtuisi niin siitä nousisi kauhea haloo. Silloin olin nuori 19-vuotias, kokematon ja vammaisurheilun asema oli Suomessa mikä oli, ketään ei oikein kiinnostanut. Tuntui, että tällaiset näyttökisat hoidettiin ihan täysin vasemmalla kädellä. Olihan se katastrofaalinen tilanne henkisesti, ei ehkä minulle niin kova, koska olin nuori ja intoa piukassa, mutta vanhemmille. Että miten tämä voi olla mahdollista. Muistan kun isä otti muutaman kiukkuisen puhelun, että miksi järjestetään tällaisia näyttökisoja jos niillä ei ole mitään arvoa. Ei siinä mitään, sen jälkeen paljon on virrannut vettä Kokemäenjoessa. Kyllä asiat on aika paljon muuttuneet.

"Silloin olin nuori 19-vuotias, kokematon ja vammaisurheilun asema oli Suomessa mikä oli, ketään ei oikein kiinnostanut."

Jotain kuitenkin liikahtaa kisojen jälkeen. Paralympiakomitea ryhtyy etsimään Tähdelle valmentajaa. Siihen saakka itsenäisesti hurjia harjoitusmääriä ja kaikkia matkoja kelanneen Tähden valmennuspuikkoihin asettautuu porilainen Juha Flinck.

– Se surullisenkuuluisa Leppävirran näyttökisa käsiajanotolla kertoi, että hyvin on reservissä. Sitten tehtiin päätös, että aletaan satsaamaan pikamatkoille ja aloin elämään niin kuin sprintterit elää ja treenaa. Treeni keveni aika paljon. Ennen kun ei ollut selkeää matkaa, niin tuli treenattua siten, että menin urheilukentällä ja laitoin kellon käymään. Vedin 100, 200, 400, 800 ja 1500 metriä täysillä jollakin ihan olemattomalla palautuksella. Kelasin eka stadionille ja tein treenin ja sitten kun treeni oli ohi niin kelasin kotiin. Treenasin älyttömän paljon nuorena, kelausmäärät oli valtavat. Mutta eihän siinä ole mitään järkeä jos vedät treeneissä aina täysillä. Valmentaja muutti sitä kokonaisharjoittelun kuvaa oikeaan suuntaan.

Vuolaana virtaava Kokemäenjoki

Leo-Pekka Tähti Pekingin paralympialaisissa

Vuoden 2004 Ateenan paralympialaisissa vesi lähti todellakin virtaamaan Kokemäenjoessa hengästyttävällä tahdilla. Ensimmäisissä paralympialaisissaan porilainen yllätti kaikki kelaamalla sekä 100 metrin että 200 metrin paralympiavoittoihin.

- Kun 2004 voitin Ateenassa niin ihmiset alkoivat miettiä, että onko tässä tähdenlento pelkästään. Minä tietysti olin vakuuttunut, etten jää tähdenlennoksi. Seuraavana vuonna oli EM-kotikisat ja tuli kultaa 100 ja 200 metrillä.

Vuonna 2006 mitaliputki jatkui MM-pronssilla ja seuraavana vuonna Taiwanin Taipeissa käytyjen maailmankisojen voitolla. Samaisessa paikassa Tähti pelastui taifuunilta isänsä kanssa.

- Toiseksi viimeisenä päivänä ennen lähtöä katseltiin vaan uutisista, että pyörre lähestyy aika kovaa vauhtia Taipein kaupunkia. Onneksi se kiersi vähän ja myrskyn silmä ei osunut ihan siihen missä me oltiin. Se oli vähän pelottava kokemus. Kyllähän siellä pihalla puhalsi aika kovaa. Sielläkin piti olla kaksi tyhmää suomalaista kokeilemassa, että miltä se kova myötätuuli tuntuu pyörätuoliin. Oli erikoinen kokemus. Onneksi ei tapahtunut mitään, Leo-Pekka kertoo.

Vuoden 2008 Pekingin paralympialaisissa Tähti osoitti viimeistään, että hän oli tullut jäädäkseen. Ensin mies kelasi 100 metrin välierissä uuden maailmanennätyksen aikaan 13,76, sitten finaalissa voittoon ja vei vielä pronssin 200 metrillä. Seuraavissa vuoden 2011 MM-kisoissa Uuden- Seelannin Christchurchissa mitalikaappiin tuli ensimmäinen 100 metrin maailmanmestaruus ja 200 metrin hopeamitali. Tällä kertaa Tähti vältti maanjäristyksen, jossa menehtyi satoja ihmisiä pari viikkoa kisojen jälkeen.

Maanjäristys Uuden-Seelannin Christchurchissa aiheutti suuria tuhoja vuonna 2011. Kuva: EPA

– Ei mennyt kuin kaksi tai kolme viikkoa niiden kisojen jälkeen, niin katsottiin vaan uutisista, että Christchurchissa oli ollut maanjäristys. Olikohan se 7-8 richerin järistys, yli 300 ihmistä kuoli ja se meidän hotelli oli ihan tuhoutunut. Me oltiin siellä toisessa tai kolmannessa kerroksessa.

– Ensin se taifuuni vuonna 2007 oli sellainen, että tässä olisi voinut osua, mutta ei ihan osunut. Mutta sitten tämä 2011 oli kuitenkin kaikista karmivin juttu. Esimerkiksi se yleisurheilukenttä missä me oltiin, niin sinne oli tullut takasuoralle kauhea railo. Se oli mennyt ihan käyttökelvottomaksi.

Ihmiset raivasivat auton päälle pudonneita romahtaneen talon jäänteitä Christchurchissa. Kuva: Reuters-TV

Lontoossa vuonna 2012 Tähti jatkoi kultamitaliputkeaan ottamalla paralympiakultaa 100 metrillä. Välierissä syntyi yhä voimassa oleva uusi 100 metrin maailmanennätys 13,63. Tuliaisina oli myös pronssia 200 metrillä. 400 metrillä suomalainen oli neljäs parantaen omaa ennätystään peräti 1,2 sekuntia.

Kultaisten vuosien varrella tapahtuu kuitenkin jotain muutakin, sillä Ateenan jälkeen asenteet ovat alkaneet muuttua.

– Ne välinpitämättömimmätkin puolitutut alkoivat tekemään tuttavuutta, kun käytiin Leo-Pekan kanssa keskustassa kahvilla. Ihan yhteiskuntaluokkaan katsomatta. Sitten oli niitä, jotka väheksyivät saavutuksia ja eivät pitäneet niitä oikein minään, Pekka Tähti muistelee.

Mutta kuitenkin, nyt paralympiaurheilusta keskustellaan.

Melkein Vuoden urheilija 2012

Leo-Pekka Tähti 400 metrin alkuerässä

Palataanpa siihen hetkeen, jolloin Leo-Pekka Tähti melkein valittiin Vuoden urheilijaksi. Se hetki löytyy kolmen vuoden takaa Lontoon paralympialaisista.

Leo-Pekka valmistautuu 100 metrin välierään kisastadionilla, mylvivän yleisön ja erityisesti sen yhden tärkeimmän ihmisen silmien edessä. Hänen olemassaolostaan ei tiedä vielä edes Leo-Pekan vanhemmat.

Edellisessä välierässä kovin haastaja, kiinalainen Yang Liu on kelannut ajan 13,91. Mutta Leo-Pekka Tähdellä ei ole tapana taipua tiukoissa paikoissa, ei ole koskaan ollut. Tähti saa kiinalaisesta adrenaliinipaukun ja on valmis suoritukseen. Hetkeä myöhemmin tulostaululla komeilee uusi maailmanennätys 13,63.

– Väittäisin, että Lontoo ja se kesäkausi on ollut minun kaikkien aikojen paras kausi tähän mennessä. 100 metrillä kultaa ja taas maailmanennätys paukkui välierässä. Olosuhteet oli hyvät ja oli metrin myötäinen. Siellä näin ekaa kertaa tämän Yang Liun, tämän Dohan maailmanmestarin. Se veti välierässä jotain 13,91. Ja minun erä oli heti sen jälkeen ja siitä sai sellaisen adrenaliinipaukun ja ajattelin, että täältä pesee. Vedin aika rennosti ja 13,63 oli uusi maailmanennätys.

Seuraavan vuoden tammikuussa 147 urheilutoimittajaa rankkaa Tähden Vuoden urheilija-äänestyksessä ykkössijalle. Se on peräti 49 kappaletta enemmän kuin purjehtija Tuuli Petäjä-Sirenillä. Mutta osa toimittajista ei anna anna ääntäkään Tähdelle, sillä Suomen Usain Boltille kertyy vain 2499 kokonaispistettä. Tulos on 407 pistettä purjelautailijaa vähemmän. Vuoden urheilija ei ole Leo-Pekka Tähti.

Leo-Pekan vanhempien kotona Porissa mieleen muistuu takaumat pienen pellavapäisen pojan elämän varrelta.

– Vuoden 2004 Ateenan menestyksen jälkeen sanottiin, että vielä ei ole aika sille, että paraurheilija valittaisiin Vuoden urheilijaksi. Eikä ollut nyt kahdeksan vuotta myöhemminkään, Pekka Tähti toteaa.

Leo-Pekka Tähti ottaa vastaan Vuoden urheilijan tittelin sijaan kansan valitseman Vuoden sykähdyttävimmän urheiluhetken palkinnon. Hän tuntee olonsa hyväksi. Onhan hän raivannut paralympiaurheilun Leppävirran surullisenkuuluisista näyttökilpailusta urheilukansan arvostetuimpaan tapahtumaan ja kansan suosioon. Lontoon paralympialaisissa katsomossa seissyt erityinen ihminen, Sandra seisoo juuri nyt hänen rinnallaan. Nykyään hän on Sandra Tähti, sillä pari meni naimisiin viime kesänä.

Kuva: Tomi Hänninen

Nyt myös 5-vuotiaan tytön isäpuoli tapasi tulevan vaimonsa omien sanojensa mukaan monen mutkan kautta, täysin sattumalta ja siihen vaikutti erittäin paljon miehen urheilu-ura. Hän kiittää vaimonsa tapaamisesta myös erästä toimittajaa.

Kylmänä kesäkuun päivänä syntyneestä pellavapäisestä pienestä pojasta on kasvanut suomalaisten kirkkaimpien urheilutähtien joukkoon kuuluva voittaja. Hän on meidän oma Tähti isolla T:llä, jonka palkintokaappi komeilee kultamitaleista, mutta jonka sydänkin vaikuttaa olevan samasta aineesta tehty. Leo-Pekka Tähti kelaa nimittäin yhä huipulla, eikä aio lopettaa uraansa vielä vuosiin. Mutta mitä Leo-Pekan isä sanoisi kaikkien näiden vuosien jälkeen niille ihmisille, jotka sanoivat julmia asioita hänen pojastaan?

- Tyhmyydelle ei voi mitään. Toivon, että he olisivat myöhemmin joutuneet toteamaan, kuinka väärässä ihminen voi joskus olla.