Suora

  • Taitoluistelun EM, naisten lyhytohjelma
  • Taitoluistelun EM, naisten lyhytohjelma
  • Taitoluistelun EM, parien lyhytohjelma
  • Jääkiekkokierros

Rami Hietaniemi – minun tarinani

Nyt, tätä kirjoittaessa on tammikuun 18. päivä. Mun helvetin alkamisesta tuli siis täyteen kolme vuotta.

urheilu
Rami Hietaniemi painii EM-loppuottelussa
Lehtikuva

Maassa oli paljon lunta, toisin kuin tänä talvena on ollut. Aurinko paistoi, mutta auton sisällä oli tosi synkkää. Vaimo oli istahtanut hetkeä aikaisemmin kuskin paikalle ja laittanut autoradion kiinni. Kyyneleet valuivat pitkin sen poskia. Sitten Miia alkoi puhua. Seuraavat tunnit olivat mun elämäni pisimpiä.

Lapsuudessa kaikki illat meni ulkona pelaillessa jotakin pelejä. Meillä oli Perhossa hyvä porukka ja kaikilla samat intressit liikuntaan ja ylipäätään ulkona sekä luonnossa olemiseen.

Kesäisin pelattiin enimmäkseen pesäpalloa ja talvella hakattiin jossain montun jäällä kiekkoa. Ja maalla kun asuttiin, niin yritettiin käännellä ja kaataa kaikennäköisiä romu-autoja tai sitten kiipeiltiin puissa. Meidän leikki oli sellainen, että kiivettiin ensimmäiseen puuhun ja yritettiin sieltä sitten hypätä seuraavaan. Välillä tiputtiin aika korkealtakin. Jotenkin tuntuu, että noita nykyajan lapsia holhotaan ihan liikaa ja varoitellaan jossain Angry Birds –puistoissa. Ei siitä mitään tule, jos ollaan koko ajan kyttäämässä. Motoriikka siinä kärsii, jos ei osata ja uskalleta yrittää tarpeeksi hulluja temppuja.

Rami Hietaniemi

Arsi Harju on legenda suomalaisessa urheilussa. Se toi Perhoa tietoisuuteen monen vuoden ajan. Arsi on mua kahdeksan vuotta vanhempi, joten kun vähän kasvoin, oli aika luonnollista kokeilla kuulantyöntöä. Kiinnostuin siitä heti. Mä olen aina tykännyt sellaisesta tavoitteellisesta touhusta ja kuulassa oli hienoa se, kun koko ajan sait pumpata ennätystä pidemmälle.

Siitä jäi samalla yksi katkerakin muisto, kun mä ryöstin Arsilta 15-vuotiaiden piiriennätyksen Kannuksen kilpailuissa. Se ennätys oli ollut koko kesän mun kiikarissa, kun Arsi oli jo silloin menestynyt kuulantyöntäjä ja halusin olla konkreettisella tuloksella sitä parempi.

Se Kannuksella kierähdetty työntö lähti paremmin kuin koskaan aikaisemmin ja uusi ennätys syntyi. Sitten kisan jälkeen kuula meni punnitukseen, mikä on tuollaisissa ennätyshommissa rutiinitoimenpide.

Arsin valmentaja, Tuominiemen Jorma oli mun liikunnanopettaja yläasteella. Se oli tosi hyvä siinä hommassaan ja opetti meille kaikkia tärkeitä lajeja telinevoimistelusta alkaen.

Meidän juhlien keskelle toimitsijat tulivat sitten sanomaan, että kuula oli 40 grammaa alipainoinen, joten ennätystyönnön perään merkattiin DQF ja Arsi sai pitää rekordinsa, vaikka hyökkäsinkin sen kimppuun vielä monta kertaa…onnistumatta.

Äiti sanoi tässä joku viikko sitten, että olin silloin Kannuksella painunut metsään ja potkiskellut siellä sammalta. Tykkäsin jo silloin kaikesta tavoitteellisesta touhusta, niin kai se siksi otti niin koville.

Arsin valmentaja, Tuominiemen Jorma oli mun liikunnanopettaja yläasteella. Se oli tosi hyvä siinä hommassaan ja opetti meille kaikkia tärkeitä lajeja telinevoimistelusta alkaen.

Yläasteikäisenä mä saavutin kuulassa joitakin piirinmestaruuksia ja oman ikäluokan SM-kisoissa taisin parhaimmillaan olla viides.

Ongelma oli siinä, että en saanut oikein ikinä kunnon valmennusta. Kävin pyytämässä Jormalta, että se ottaisi mut samaan treeniryhmään Arsin kanssa, mutta se ei suostunut. Ne oli molemmat sellaisia jääräpäitä, oman tien kulkijoita. Viskoivat kahdestaan kuulaa keskellä peltoa. Jälkeenpäin ajateltuna se oli varmaan hyvä päätös. Tuskin mun 180 cm:n varrella olisi maailman huippua hätistelty. Ja painijaksi kuulantyöntö varmasti auttoi mua just sen räjähtävyyden ansoista, mikä siinä tarvittiin.

Rami Hietaniemi

Mun intohimo metsästykseen syntyi jo ihan lapsena. Se oli mahtavaa, kun pitkän passissa istumisen jälkeen saatiin jotain saalista ja sitten isä tai vaari antoi ampua yhden laukauksen haulikolla.

Kun metsästyskausi alkoi, niin mä ruikutin joka ilta, että lähdetään syötille. Viikonloppuisin nukuin päiväunia kumisaappaat jalassa, että olin heti valmis, jos isä päättää lähteä. Mua aina pelotti, jos ne starttaavat ilman sen suurempaa varoitusta. Siitä on muutama hauska valokuvakin tallessa.

Ja jos ei isä jaksanut pitkän työpäivän jälkeen lähteä, niin välillä mä huijasin sitä lintuparvista, joita oli mukamas nähty pelloilla.

Metsästys on säilynyt perheen ja painin jälkeen mun rakkaimpana asiana kaikki nämä vuodet.

Silloin teini-iässä oli kyllä hymy herkässä, kun sai jonkun teeren napattua reppuun saaliiksi.

Olympiavoittaja oli vaan sanonut Äiteelle, että ”lähetäppä poika kämpälle.”

Olisin varmaan napannut kotimatkalla tuhat selfietä, jos kännykät olisivat jo saapuneet Perhoon saakka. Mutta kyllä ne onnen hetket ovat piirtyneet tarkasti verkkokalvoille.

Se potuttaa mua nykyään hirveästi, että tää mun käsi haittaa sitäkin harrastusta. Esimerkiksi pakkasella sormet jäätyvät saman tien ja menevät sinisiksi. Ja kaikki näpertelyä vaativat hommat ovat hyvin vaikeita tai mahdottomia.

Olinhan mä paininut ja tapellut Perhon kylänraitilla pikkuvesselistä lähtien, mutta urheiluna paini löytyi puolivahingossa. Perhoon oli muuttanut Virosta Karel Säre niminen tyyppi, joka alkoi omien koulujensa ohessa vetämään painitreenejä.

Karel keräsi innokkaita jannuja salille ja me mentiin totta kai kokeilemaan.

Mä jäin saman tien koukkuun. Varmaan se mies miestä vastaan asetelma siinä eniten viehätti ja tietysti ne hienot heitot.

Mä vaihdoin mun koulupaikankin Seinäjoelle pelkästään painin takia. Äiti oli soittanut Salomäen Jokelle, joka veti silloin painitreenejä. Olympiavoittaja oli vaan sanonut Äiteelle, että ”lähetäppä poika kämpälle.”

Se oli hevosen leikkiä sitten se.

Rami Hietaniemi

Painikämpällä, ekojen treenien jälkeen mulle sanottiin, että huomenna sä painitkin Nallea vastaan. Mä olin virtaa täynnä ja muistan ajatelleeni: ”Mikähän pehmopoika sieltä oikein tulee.”

Nalle oli oikealta nimeltään Juha Ahokas, raskaan sarjan 130-kiloinen Euroopan mestari ja nelinkertainen mitalisti. Luonteeltaan täyshullu ja huumoriltaan vielä paljon hullumpi.

Juha otti mut heti siipiensä suojaan. Kai se ajatteli, että tästä kohnosta saa hyvän kumikallen itselle moneksi vuodeksi. Mä taas lähdin Juhan rääkkiin ihan täysillä mukaan. Se oli yleensä aamusin 50 kilometriä polkupyörällä ennen punttia ja illalla painittiin 2-3 tuntia.

Jos sen nyt miedosti ilmaisisi, niin koulunkäynti taisi jonkun verran kärsiä tuossa tahdissa.

Samoihin aikoihin mä tapasin Kuninkuusravien iltajuhlassa mun elämäni rakkauden Miian. Ja kun rahaa ei ollut yhtään, niin hänen Nopsallaan mä niitä aamuisia pyörälenkkejä tappelin.

Rami Hietaniemi

Pahimmat pätkät Nalle laittoi aina maanantaiaamulle kello 06.00. Se koitti eliminoida, etteivät nuoret sällit lähteneet baariin sunnuntaisten painikisojen jatkeeksi.

Muutenkin se veteli pitkin öitä sellaisia puolihuolimattomia tarkastussoittoja ja jos viinasta narahti, niin seuraavana päivänä vittuillen tehty kosto treeniohjelmassa ei ollut kovin mukavaa. Ja sitten taas jos vastasit Nallelle kesken unien omasta sängystä, niin se tiesi, että nyt ollaan treenattu riittävän kovaa kun nuoret klopit eivät jaksa raahautua edes kapakkaan.

Sen ajan parhaita muistoja on, kun poljettiin joku maanantaiaamu Lapuan suuntaan. Puolimatkassa 25 kilometrin kohdalla käännyttiin takaisin hirveään vastatuuleen. Kääntöpaikalla Juha vaan tokaisi, että ”ihana kun on tuo vastatuuli, niin saa paremmin happia.”

Multa meinas itku tulla ja varmaan Juha sen huomasi, kun laittoi meikäläisen saman tien etummaiseksi halkomaan tuulta.

Raju rääkki tuotti tulosta, mä nousin nopeasti oman sarjani ykkösmieheksi Suomessa.

Maailman taso on kuitenkin painissa jotain ihan muuta. Mä luulin, että se arvokisamitali tulee hyvinkin nopeasti, mutta lopulta siihen kului yli 10 vuotta. Puutteita oli kuitenkin niin paljon, kun aloitin systemaattisen painiharjoittelun vasta 17-vuotiaana.

Rajuin kolaus tuli vuoden 2007 MM-kisoissa.

Ne oli niitä painin mustia aikoja, kun säännöt saattoivat vaihtua kesken kilpailujen.

Pekingin olympialaiset oli pitkään mun päätavoite. Bakun MM-molskilla kisalippu aukeni kahdeksalle parhaalle ja mä painin ihan hyvän turnauksen. Voitin kaksi kovaa ottelua ja hävisin liettualaiselle ja iranilaiselle. Päädyin aluksi jaetulle kahdeksannelle sijalle Ruotsin Jimmy Lidbergin kanssa. Meillä oli molemmilla saman verran suorituspisteitä, joten edessä oli uusintaottelu himoitusta Pekingin tiketistä.

Sen ottelun voitto olisi aukaissut tien pysyvästi myös urheilija-apurahalle. Mulle oli juuri syntynyt toinen tytär, ensimmäinen Miian kanssa. Ja meidän perhe sinnitteli ihan täysin vaimon rahoilla.

Mä kävelin päättäväisesti kohti molskia ja elämäni tärkeintä ottelua, kun hallista sammui valot. Me oltiin päävalmentaja Mikael Lindgrenin kanssa ihan ihmeissään. Sitten siihen tuli joku kisajärjestäjä ja sanoi: ”Teidän ei tarvitse painia lainkaan. Kazakstanin mies nousi sijalle kahdeksan, koska hänellä oli uusintatarkistuksessa enemmän ottelupisteitä.”

Ne oli niitä painin mustia aikoja, kun säännöt saattoivat vaihtua kesken kilpailujen.

Rami Hietaniemi

Vuonna 2010 meillä meni taloudellisesti jo niin huonosti, että mä olin paljon raksalla töissä samaan aikaan kun treenasin. Paino putosi ja mä jäin 96-kiloisten sarjaan liian pieneksi. Niinpä päätin yrittää 12 kiloa kevyempänä.

Se lähti heti rullaamaan hienosti. Mä olin oikeastaan kaikissa kisoissa kolmen parhaan joukossa ja voitin myös muutamia arvokisamitalisteja. Itseluottamus kasvoi hurjasti.

Istanbulin MM-kisoissa 2011 sitten tärähti kunnolla. Mä olin sarjan paras painija, ja vain tuomarisekoilu pudotti mut finaalista. Se ei silti jäänyt vaivaamaan, sillä pronssipalli ja olympialippu Lontooseen nostivat mut painimaailman huipulle. Toki nykyään se harmittaa paljon enemmän, kun maailmanmestari – titteli jäi saamatta erittäin kyseenalaisella tavalla.

Tuomarit antoivat mulle kaksi kertaa varoituksen ihan tyhjästä.

Uran ensimmäisistä olympiakisoista tuli kuitenkin farssienfarssi.

Treenasin liian kovaa ja jännitin samaan aikaan omia painojani.

Tein muutamia isoja virheitä valmistautumisvaiheessa. Treenasin liian kovaa ja jännitin samaan aikaan omia painojani. Olin kuitenkin pudottanut 84 kiloon vain kaksi kertaa ennen Lontoota, sillä arvokisojen ulkopuolella saa aina olla kahden kilon ylipaino. Olin kyllä muhkeassa kunnossa, mutta räjähtävyys- ja kestävyysominaisuudet siinä kärsivät liikaa.

Syksyllä 2012 pureskelin tosissani urheilu-uran jatkoa. Neljä kuukautta olin raksalla töissä ja ajattelin puolivakavissani lopettamista. Kävin pari kolme kertaa viikossa painimassa ja vähän puntilla. Lopulta päätin jatkaa painiuraa, mutta ottaa vuoden 2013 vähän iisimmin.

Tarkoitus oli tehdä rakennusmiehen töitä koko vuoden, sillä olin saanut hyvän paikan kaverini firmasta.

Painin puolella tarkoitus oli panostaa kovia kokeneen kehon huoltamiseen ja peruskuntoharjoitteluun. Jo olympiakesänä mm. oikea kyynärpää oireili jatkuvasti ja vasaran varressa kipu paheni entisestään. Magneettikuvien jälkeen kyynärpää päätettiin puhdistaa. Kyselin rutiinitoimenpiteestä ja lääkäristä tietoja vielä Pitkämäen Terolta, jolle puhdistus oli pala oman lajinsa arkea.

Sitten kaikki romahti.

Rami Hietaniemi

Painuin leikkauksen jälkeen suoraan Perhoon ja ihmettelin kuinka pakkanen otti niin kovaa käteen eikä jossain kohdissa ollut mitään tuntoa. Luut jäätyivät kauttaaltaan ja kipu oli järkyttävä, jos sitä vähänkään hipaisi.

Matkustin Kuopioon uuteen leikkaukseen. Lääkärit epäilivät hermon olevan vain puristuksissa, mutta kun heräsin niin multa oli jalkakin auki. Pohkeesta oli otettu hermosiirrännäisiä. Alkuperäisessä leikkauksessa oli tapahtunut potilasvahinko ja kyynärhermo oli mennyt kokonaan poikki.

Ei mulla silloin ollut vamman laadusta mitään tajua. Vaimo tuli hakemaan mua Kuopiosta, kun en jalan takia pystynyt itse ajamaan. Miia on ammatiltaan fysioterapeutti ja kotimatkan aikana kerroin hänelle jatkosuunnitelmistani ja siitä, milloin ajattelin palata painimatolle. Miia kuunteli sitä aikansa, pysähtyi tankkaamaan ja kun se tuli takaisin autoon, alkoi tulitus.

”Sä et vissiin ymmärrä yhtään mistä nyt on kysymys. Se katkennut hermo kasvaa millimetrin päivässä. Tuo on niin älyttömän suuri vamma, että sä et varmaan paini enää ikinä. Voidaan olla tyytyväisiä, jos pystyt vielä joskus tekemään tuon käden kanssa jotakin töitä tai edes elämään ilman kipuja”, Miia latasi.

Kuuntelin kyyneleet poskilla rajua diagnoosia, sillä tiesin vaimon puhuvan omassa työssään saatujen faktojen avulla. Loppumatka kotiin oli hyvin hiljainen.

Vielä edelleenkin, kolme vuotta myöhemmin, meillä hajoilee astioita ja vaikkapa maitotölkki saattaa lipsahtaa kädestäni.

Pahimman shokin jälkeen minä, vaimo ja mun OMT-fysioterapeutti siskoni Mia, kävimme läpi kaikki mahdolliset korjausmenetelmät ja kuntoutusvaihtoehdot. Kiertelimme eri lääkäreitä ja jokaisen tuomio oli sama. Painiura oli ohi samoin kuin rakennusmiehen ammatti. Oikea käteni olisi loppuelämän ajan käyttökelvoton kaikkeen hienomotoriseen työhön. Viidestä sormesta nimetön ja pikkurilli ovat täysin tunnottomat ja tavarat putoilevat sen takia käsistä milloin tahansa.

Vielä edelleenkin, kolme vuotta myöhemmin, meillä hajoilee astioita ja vaikkapa maitotölkki saattaa lipsahtaa kädestäni. Pienemmät tavarat joudun kaikki käsittelemään vasurilla.

Painista ja liikunnasta tuli mulle sellainen henkireikä. Syvällä sisimmässäni en koskaan antanut periksi. Vaimo ja sisko pitivätkin mua ihan hulluna.

Käteen tehtiin kolmaskin leikkaus, jotta toipuminen nopeutuisi edes vähäsen. Kiire oli kova, sillä kämmenen lihakset surkastuvat mikäli ne eivät saa hermotusta 12–18 kuukauteen. Painia ajatellen yksi pahimmista ongelmista oli puristusvoiman katoaminen. Se on nykyisin 30 % mun normaalitasosta ja siihen eivät ole mitkään leikkaukset tepsineet.

Rami Hietaniemi

Keväällä 2013, heti kun sain lääkäreiltä luvan rasittaa kättä, annoin palaa ja täysillä. Hiihtoa, punttia ja painiakin aloitin kylänmiehiä vastaan yhdellä kädellä. Esimerkiksi leuanvedoissa ja painijan kuninkuusliike rinnallevedossa vedin hajonneen käden remmeillä tankoon kiinni.

Tämän menetelmän ansiosta sinne ei päässyt syntymään mitään kiinnikkeitä.

Rakennusmiehen ammatti oli multa viety, mutta painissa näin vielä toivoa.

Mä muutin mun painityylin kokonaan. Käsiotteet, vyörytyksen, heittosuunnat, kaikki.

Kylänmiehet rupesivat lentelemään ja mä kinuin maajoukkuevalmennukselta lisenssiä leirivahvuuteen. Tiesin, että Olympiakomitealle oli mennyt tieto mun vammautumisesta ja viimeinenkin tulonlähde, apuraha, katoisi mikäli en näyttäisi kykyjäni.

Juha Lappalainen ja Marko Yli-Hannuksela ottivat mut mukaan Saksan leirille. Paini kulki ihan kivasti, vaikkakin ulkomaalaisvastustajat ihmettelivätkin surkeaksi riutunutta kättä.

Ihmiset luulevat, että paini on voimalaji ja siinä ne ovat täysin väärässä.

Ihmiset luulevat, että paini on voimalaji ja siinä ne ovat täysin väärässä. Budapestin Laszlo Papp –areenalla syksyn 2013 MM-kisoissa nähtiin mikä voi olla tulos, kun painii taktisesti ja teknisesti hyvin. Pronssiotteluun pääsy kahdeksan kuukautta hermon katkeamisen jälkeen on ehdottomasti mun uran kovin saavutus.

Puoli vuotta myöhemmin lento jatkui Vantaan kotikisoissa. EM-hopea maistui mansikalta kaikkien tärkeiden ihmisten edessä. Se oli nimenomaan palkinto niille, jotka ovat auttaneet mua pääsemään henkisesti tapaturman ylitse.

Isä, äiti, vaimo, sisko ja omat lapset.

Kuinka voin koskaan kylliksi kiittää.

Yhden ison kiitoksen sain Suomen Urheilugaalassa tammikuussa 2015, jossa minulle ojennettiin PERIKSI EI ANNETA –erikoispalkinto. Arvostan sitä suuresti.

Rami Hietaniemi ja EM-hopeamitali
Lehtikuva

Vuosi 2015 oli mulle kokonaisuudessaan hyvin vaikea. Käsi haittaa valitettavan paljon painimista ja nyt vasurikin on todella kovilla, koska joudun sillä kompensoimaan oikean käden voiman puutetta. Kaiken tämän keskellä vakuutusyhtiö potkii mua koko ajan päähän. Heidän kanssaan korvauksista on taisteltu jo kolme vuotta, vaikka kaikki lääkärit ovat yhtä mieltä siitä, että rakennusmiehen ammattiin ei ole enää mitään asiaa.

Las Vegasin MM-kisoihin lähdin henkisesti ja fyysisesti pahoinvoivana, mutta taistelin jälleen viidenneksi. Se sijoitus riitti olympialippuun, joten pääsen yrittämään ensi kesänä Brasiliassa Lontoon farssin korjaamista.

Tätä kirjoittaessani painin mielessäni aivan liian monen ja turhan asian keskellä.

Yhteenotto vakuutusyhtiön kanssa.

Oma terveydentila.

Ikääntyvän urheilijan harjoitusohjelman muokkaaminen.

”Poika, älä koskaan anna periksi”

Minun on löydettävä jostakin vielä yksi kuntopiikki elokuun 15. päivään. Se on mahdollista vain ja ainoastaan selvittämällä edellä mainitut asiat.

Siniristilipun nouseminen Maamme-laulun saattelemana on suuri unelmani.

Se on ollut sitä siitä asti, kun aloin teini-ikäisenä kuunnella rakkaan Mikko–pappani sotatarinoita. Arvostan hänen ja muiden veteraanien tekemiä uhrauksia enemmän kuin mitään muuta.

Jos ajatellaan niitä pitkiä keskusteluja, niin pappaa on varmasti paljolti kiittäminen myös urheilu-urani saavutuksista. Nämä ovat viimeiset sanat, jotka hän minulle ennen kuolemaansa sanoi:

”Poika, älä koskaan anna periksi”

Suosittelemme