Suora

  • Rallin MM, mahtava rallikausi 2018
  • Urheiluruutu
  • Urheiluruutu

Näkökulma: Mitä jäi käteen unelmien kiekkokeväästä 2016?

Kolme finaalia, kaksi maailmanmestaruutta. Suomi koki ainutlaatuisen jääkiekkokevään, kirjoittaa Yle Urheilun Matias Strozyk.

urheilu
Suomen joukkue poistuu kaukalosta MM-finaalissa
Tomi Hänninen

Suomi oli enää askeleen päässä kolminkertaisesta maailmanmestaruudesta. Ei vain yhdessä, vaan kahdessakin mielessä. Leijonat nosteli pokaaleja MM-kaukalossa tämän vuoden aikana jo kahteen otteeseen - ensin tammikuussa alle 20-vuotiaissa, sitten huhtikuussa alle 18-vuotiaissa. Miehissä sensaatiomainen tripla jäi yhden voiton päähän.

Kun kiekkovuosi vyöryy kesän yli kohti World Cupia ja uusia MM-turnauksia, on paikallaan nostaa esiin muutama keskeinen asiaa, jotka viime kuukaudet ovat jääkiekko-Suomelle opettaneet.

Huippuluokan valmennustyö

Valmennus ja maalivahtipeli olivat ne osa-alueet, joilla Suomi selkeimmin erottui muista MM-kisojen joukkueista. Samoja asioita nähtiin jo nuorten kisoissa. Loistavat maalivahdit ikäluokasta, kisoista tai vuodesta riippumatta ovat Leijonien tukipilari, mutta heidän apunaan on entistäkin vahvempi viisikko.

Suomen tiiviiseen viisikkoon, huolelliseen kiekon kanssa pelaamiseen ja kurinalaisen joukkuejääkiekon rakenteisiin perustuva ajatus on päihittänyt yksilövetoisen Venäjän, NHL-tyylin Kanadan, intensiivisen USA:n ja jääkiekon malliesimerkkinä viime vuosina pidetyn Ruotsin. Kaikissa kolmessa MM-turnauksessa Leijonat voitti vähintään kolme näistä jääkiekon absoluuttisista huippumaista, eikä mikään muu maa yltänyt yhtä useampaan loppuotteluun. Venäjän-turnauksen loppuottelussa Kanada päihitti Leijonat monilla suomalaisille ominaisemmilla kiekollisen pelaamisen elementeillä.

Pelaajat ovat hyviä, mutta he ovat valmennusjärjestelmän ja -työn tuotoksia. Siihen työhön on 2010-luvulla panostettu eri tavalla kuin aiemmin, ja tulokset ovat kaikkien nähtävillä.

Pojasta polvi paranee

Kaksi vuotta sitten Sotshissa alkoi Leijonien varsinainen sukupolvenvaihdos. Osa 1990-luvun huipputuotoksista, kuten MM-joukkueen Aleksander Barkov ja Mikael Granlund, olivat mukana jo tuossa olympiaturnauksessa, mutta päähuomion varastivat vielä viimeisen kerran auringonlaskuun ratsastaneet veteraanit Teemu Selänteestä Kimmo Timoseen.

Kyse oli yhden, suomalaiselle jääkiekolle siihen asti loistokkaimman, aikakauden lopusta. Nyt eletään uuden alkua, ja Leijonat on tullut tyylillä sisään. Nuoret ovat osoittaneet, että aihetta huoleen ei ole sankarien ripustaessa hokkarit naulaan. 1990-luvun ikäluokat ovat jo nyt tuottaneet niin monta huippupelaajaa, että heistä voitaisiin koota ansiokas maajoukkuekokoonpano vaikka tänään.

Suomikiekon tulevaisuus on yhtä kirkas kuin nämä kolme mitalia, sillä pelaajakehitys on nyt uudella tasolla. Yksilöt paremmin huomioiva ajattelumaailma tuottaa huippulupauksia seuraavistakin ikäluokista - osa U18-kultajoukkueen kohutuimmista pelaajista oli vasta 16-vuotiaita. Pelillinen osaamisemme varsinkin huipputasolla olikin jo valmiiksi A-luokkaa.

Pelko pois

Venäjän MM-turnauksessa Suomi otti voittoa voiton perään. Kahvipöytäkeskustelussa nousi kuitenkin jatkuvasti esille se, miksi niin nyt pääsi sattumalta käymään. Kanadan kaatuessa ja lohkovoiton varmistuessa pelotti se, että nyt välierässä vastaan tulisikin Venäjä.

Ihan ymmärrettävää.

Menneisyyden haamut huomioiden voi olla vaikeaa ymmärtää, että Suomi voisi oikeasti pyyhkiä jäätä maalla kuin maalla ja jättää kaikki vastustajat jalkoihinsa kohtalon hetkilläkin. Helsingissä 2003 tai Torinossa 2006 - tai lukuisissa muissa voittamista suomalaisille vasta opettaneissa tappioissa - kyyneleitä vuodattaneet pitkäaikaiset kiekkojännittäjät eivät vielä uskalla hyväksyä uudenlaista mentaliteettia.

Tässä suhteessa meidän on kiekkokansana omaksuttava alle 20-vuotiaiden superlupaustemme asenne. Patrik Laine, Jesse Puljujärvi ja Sebastian Aho valloittivat SM-liigan ja sitten maailman, ja seuraavaksi kolmikko lähtee nälkäisenä NHL:ään. Suomi puolestaan ei enää lähde tavoittelemaan maailmanmestaruutta, vaan voittamaan sen. Aina siinä ei voida onnistua. Joskus käy kuten sunnuntaina, eli vastustaja löytää aseet joilla tehdään yksi maali enemmän. Lähtökohdan pitää kuitenkin olla se, että Leijonat on kilpailijoitaan parempi. Meidän Pelillä ja sitä tukevalla pelaajistolla siihen pystytään.

Miltä voittaminen tuntuu?

Titteleitä on tullut Suomeen silloin tällöin, jos silloinkaan. Yksittäinenkin voitto Kanadasta tai Venäjästä on yleensä ollut huima juttu. Sivujuonteena Ruotsin häviäminen oli suunnilleen yhtä tärkeää kuin Suomen menestyminen, olisipahan ainakin kaksinkertainen mahdollisuus saada iloita.

Silloin kun salama sattui osumaan, vahvalla pessimismillä toivonsa panssaroinut kansa sekosi kultaisista hetkistä täysin. Siis täysin - siihen pisteeseen asti, että työpaikat kumisivat maanantaiaamuna tyhjyyttään ja suihkulähteet natisivat liitoksistaan. Kolmas maailmanmestaruus vain muutaman kuukauden sisään olisi saanut juhlimisen tuntumaan jo melkein rutiinilta.

Siihen ei vielä oltu valmiita. Nyt kärsitään tuttu vahingonilon aalto, mutta toivottavasti sentään syntipukkeja ei tällä kertaa kaivella. Millainen olisi konsensus pelin kuvasta, jos Connor McDavidille loppuottelussa tullut tilanne olisi osunut vaikkapa Jussi Jokisen kohdalle? Sen verran Suomi hävisi. Leijonien turnaus oli hieno, Kanada finaalissa erinomainen.

Leijonat on voittajana vielä nuori, mutta alkuvuosi on antanut maistiaisen siitä miltä todellisesta jääkiekkovallasta tuntuu, ja toisaalta muistutti karvaan tappion tunteesta. Edellisen loppuottelutappion jälkeen on kuitenkin tapahtunut asennemaailman muutos, lähellä joukkuetta ja kaukana kotona. Seuraavaksi on Lauri Marjamäen aikakauden vuoro ottaa seuraavat askeleet.

Suosittelemme

Tuoreimmat