Suora

  • Urheilustudio 6.12.
  • Alppihiihdon MC: Santa Caterina, miesten suurpujottelun 1. lasku
  • Santa Caterina, miesten suurpujottelu, 1. lasku
  • Rallin MM Monza - EK 15 - live
  • Urheilustudio 6.12.
  • Monza, EK 15
  • Urheilustudio 6.12.
  • Urheilustudio: Rallin MM

Petra Olli - Lappajärven Naarasleijona

22-vuotias Petra Olli on kulkenut pitkän matkan olympiaurheilijaksi. Painija kertoo nyt oman tarinansa matkalla kohti Rion kisoja. Dokumenttielokuva Ollin matkasta nähdään TV2:ssa sunnuntaina 24. heinäkuuta klo 18.

paini
Petra Olli
AOP

*Mongolia, huhtikuu 2016. *Hyväntuulinen Petra Olli kiskaisee uuden pipon vaaleiden hiustensa päälle. Olympialaisiin on aikaa enää neljä kuukautta. Pitkä, kolmen viikon mittainen Mongolian leiri on kahta päivää vaille valmis.

Kesäkuussa 22 vuotta täyttävä painija kapuaa korkealle vuorelle dokumenttielokuvan haastattelua varten. Samalla vuorella on edellisenä aamuna nähty valtava lumimyrsky. Olli juoksi aamulenkin, silloinkin.

Leirikeskus on tunnin ajomatkan päässä pääkaupunki Ulan Batorista. Pienen parakkirakennuksen lisäksi paikalliseen Olympic Training Centeriin kuuluu yksi jalkapallo- ja koripallokenttä, painisali, kahdeksan Jurtta-majaa sekä pienenpieni hotelli. Horisontin lisäksi vuorelta ei näy mitään muuta.

Kontrasti Petran ”toiseen kotiin”, Kuortaneen urheiluopistoon, on valtava.

Mongolia on maailman harvimmin asuttu maa. Luonnon ulkopuolisia ääniä ei kuulu mistään. Esimerkiksi autotiet on tehty pisteestä A pisteeseen B ja kun reitiltä haluaa poiketa, auto ohjataan tylysti pellolle. Treenirauha on itsestäänselvyys. Matkaseurana ei ole käytännössä mitään muuta kuin omat ajatukset.

Palataanpa itse haastatteluun…

Valitsemallaan tiellä yhdeksi maailman parhaista painijoista noussut Olli kertaa hymyssä suin ensikontaktiaan virolaisvalmentajaan Ahto Raskaan, jonka kanssa eksoottista painimaailmaa on kierretty jo viiden vuoden ajan. Yhtäkkiä naama korvissa aloitettu haastattelu keskeytyy. Nuori nainen pillahtaa hallitsemattomaan itkuun.

Ollaan ytimessä. Annetaan Petran itse kertoa, miten tähän tilanteeseen ollaan tultu.


- Lappajärvi on mulle maailman kaunein ja paras paikka. Sellanen pikkukylähän se on Pohojanmaalla, mutta ehkä juuri siksi olo on tuntunut siellä aina niin kotosalta. Ja se tunne on vahvistunut erityisesti viimeisinä vuosina.

Meidän koti on aina ollut aivan järven rannalla. Talo ei ole kovin iso, mutta takapihan tontti on. Siellä mahtuisi melkein pelaamaan täysimittaisen jalkapallo-ottelun. Ja voi veljet siinä on ollut kaiken näköisiä pelejä ja leikkejä kaikki nämä vuodet… ja on muuten edelleen.

Äitin ja iskän lisäksi perheeseen kuuluu kaksi pikkuveljeä. Panu on sellainen bodari, joka rassaa autoja ja Perttu puolestaan langanlaiha pesäpallonörtti. (Nyt saan molemmilta köniin.) Varsinkin seitsemän vuotta nuoremman Pertun kanssa me kiistellään jatkuvasti, mutta samalla ollaan parhaat ystävät. Kisaillaan kaikesta ja hölmöillään koko ajan. Filmaillaan kännyköillä kaiken maailman omia ampumahiihtokisoja, istumalentopalloa ilmapalloilla ja niin edelleen.

Petra Olli
Petra Ollin arkisto

Isä ja äiti ovat olleet alusta saakka ihan täysillä mukana kaikessa urheilutouhussa. Ja iskä valmensikin mua pienempänä. Välillä niitten tuki on ollut liiankin rajua. Siinä oli sellainenkin ajanjakso, kun mä kielsin äitiä tulemasta mun kisoihin, kun se hössötti ja häiritsi niin paljon. Parempi toki näin päin. Perheeltä se on varmaan lähtöisin tämä mun sydämen palo urheilua kohtaan.

Mulle on sanottu, että pienenä olin aika ujo, mutta silti koko ajan jotain tekemässä. Aina kaikessa mukana, oli se sitten leipomista tai tiskausta. Ja pihalla me oltiin todella paljon, äidin mukaan jatkuvasti.

Mä menin mukaan kaikkiin klassisiin pohjalaisiin urheilulajeihin. Painin lisäksi oli pesäpallo, yleisurheilu ja hiihto. Tosin paini tuli vasta viimeisenä. Kaverin äiti soitti meiän äidille ja pyysi mua painileikkikouluun mukaan tyttärensä kaveriksi. Siellä me aikamme väännettiin, käännettiin ja leikittiin, kunnes valmentaja kysyi, haluaisinko liittyä vanhempien ryhmään. Siitä se lähti rullaamaan, vaikkei niitä voittoja heti tullutkaan.

Ahton mielipide on mukamas aina oikea. Esimerkiksi jokainen treenivastus olisi voitettava ja kaikki kikat olisi käytettävä voiton eteen. Mä taas mieluummin jätän jotain tissitaskuun itse kilpailuja varten.

Jos vertaa muihin lajeihin, niin painimatseihin löytyi jotenkin aina extralatausta. Siinä kymmenen vuoden hujakoilla otteluja jännitettiin jo monta päivää etukäteen. Etenkin Pihlajan Miaa vastaan jännitys oli ihan kauhea, kun voitimme otteluita vuoron perään.

Kerrankin olin voittanut Mian selvästi edellisissä kisoissa, mutta muutamaa viikkoa myöhemmin hän tarttui KLL-kisoissa minuun kiinni, heitti mattoon ja rullaili puhtaan 10-0-voiton. Siinä ei kauaa mennyt, kun P. Olli lähti itku kurkussa pukukoppiin.

Seuraavissa kisoissa oli taas minun vuoro voittaa ja tällaisia jännäreitä painittiin Mian kanssa monta kertaa.

Häviämisen sietokykyni on aina ollut ihan nollatasolla. Usein nuorempana juoksin tappion jälkeen hallista ulos saakka johonkin pusikkoon poraamaan ja kerrankin meidän isä raahasi mut palkintopallille katsomon alta. Olin itkenyt siellä pikkuraossa. Iskä oli tunnistanut mun kengät ja vetänyt jaloista pois.

Se tappioiden vihaaminen tosin on ominaisuus, joka on huipulle pyrkiessä oltava. Nykyäänkin ne ottaa koville, ja siinä on kenenkään turha tulla mitään lässyttämään. Ahto tosin tulee aina kertomaan tappioiden syyt välittömästi. Monta kertaa olen meinannut tempaista sitä.

Me ollaan Ahton kanssa nykyään reissun päällä yli 100 päivää vuodessa, joten tappeluita tulee väkisinkin. Keskiarvo on ehkä kerran kuukaudessa. Yleensä se johtuu siitä, että me ollaan eri mieltä harjoittelusta ja Ahton mielipide on mukamas aina oikea. Esimerkiksi jokainen treenivastus olisi voitettava ja kaikki kikat olisi käytettävä voiton eteen. Mä taas mieluummin jätän jotain tissitaskuun itse kilpailuja varten. Mulle tärkeämpi harjoituksissa on se, että pystyn vetämään itseni puhki, antamaan ihan kaiken. Siitä me tapellaan säännöllisesti ja loppua ei ole näkyvissä.

Puoliksi ne tappelut johtuu varmasti siitä, että Ahto on mulle monilla reissuilla ainoa kontakti Suomen kieleen. Viimeiset pari vuotta mukana on onneksi ollut kaksi muutakin Ahton valmennettavaa naispainijaa, Epp ja Anastasia, molemmat arvokisamitalisteja. Heidän kanssaan voin sentään puhua jostakin muusta kuin painista. Räkäenglannilla tosin.

Petra Olli
Petra Ollin arkisto

Lapsuuden muissakin lajeissa menestystä tuli ihan mukavasti. Pesäpallossa pääsin kertaalleen Itä-Länsi-otteluun ja keihäänheitosta tuli 15-vuotiaiden SM-kulta sekä yksi SM-hopea. Ennätykseksi jäi 50,62.

Suomen mestaruudesta huolimatta lajivalinta kepinheiton ja painin välillä ei ollut lainkaan vaikea. Paini oli paljon monipuolisempaa. Harjoittelu, taktiikka, tekniikka sekä itse kilpailut. Keihäässä se oli vain pelkkää heittämistä ne treenit tai ainakin niin taisin ajatella.

Samoihin aikoihin mun ja Ahto Raskan tiet kohtasivat ensimmäisen kerran. Ahto oli muuttanut Virosta Suomeen raksahommien perässä, mutta veri veti takaisin painimolskille. Painiliitto palkkasi hänet naisten ja vapaapainin valmentajaksi, ja Ahto rupesi vetämään silloin tällöin leirejä myös Pohjanmaalla.

Aluksi oli hassua, kun treenikielenä oli englanti ja me pikkutytöt naureskeltiinkin virolaismiestä aluksi. Aika nopeasti mä kuitenkin huomasin, että ei me pitkälle pötkitä näillä Suomen valmentajilla. Ahto teki alusta asti töitä meidän eteen täydestä sydämestään. Ikävuodet 15–18 hän oli mukana vain joskus leireillä ja sitten kisoissa sekä raapusti A4:lle treeniohjelmia. Ne on nykypäivänä aika hauskaa luettavaa.

Petra Olli
Petra Ollin arkisto

Kehitys kiihtyi ja nuorten arvokisoissa jäin vain kerran ilman mitalia. Yhteensä niitä tuli 10 kappaletta. Vain maailmanmestaruuden puuttuminen jäi kaivertamaan mieltä.

Makein mitali oli ehkä Singaporesta painittu nuorten olympiapronssi. Se oli Suomen historian ensimmäinen mitali kaikki lajit huomioon ottaen. Ne olivat muutenkin niin isot kisat, kun oli kauheasti muidenkin lajien nuoria paikalla. Oli mahtavaa päästä mitalikahveille Singaporen Suomen suurlähetystöön.

Siitä käynnistä oli muutenkin hyötyä, sillä passini hajosi päivää ennen kotiinlähtöä ja uusi piti hakea pikapikaa samasta paikasta. Perus P.Ollin sählinkiä…

Peruskoulun jälkeen mä olin suurten valintojen edessä. Ensimmäisen vuoden kävin Lappajärven lukiota, mutta toiseksi vuodeksi päätin muuttaa Tuusulaan asumaan kummien luokse ja siirryin Mäkelänrinteen urheilulukioon. Siellä pääsin Ahton valmennukseen, mutta pääkaupungin lähellä asuminen oli Lappajärven tytölle täyttä helvettiä.

Siirtymisiin meni ihan kauheasti aikaa ja kavereita oli liian vähän. Bussiinkin nukahdin monta kertaa treenien jälkeen ja ajoin ohi rantatien. En viihtynyt lainkaan ja vaihdoin lukiopaikan Kuortaneelle. Vasta siellä homma alkoi vihdoin toimia.

Tavoitteet olivat edelleen junioritasolla, mutta toukokuussa 2012 mä olin 17-vuotiaana yhden jaksovoiton päässä olympiapaikasta. Vantaalla järjestetyssä karsintaturnauksessa mut voittanut kolumbialainen nappasi Lontoosta lopulta pronssia. Tie ja tekeminen kohti aikuisten arvokisamitaleita oli raiteillaan.

Kesän jälkeen tuli lisää hyviä uutisia. Painiliitto ehdotti Ahtolle valmennuspestin jatkoa pelkästään naisten parissa. Samalla hänen asemapaikakseen vaihdettiin Helsingin sijaan Kuortane. Idea oli myös Ahton mielestä hyvä ja hän oli heti valmis muuttoon.

Petra Olli
Petra Ollin arkisto

Päivittäinen työnteko alkoi.

Siitä eteenpäin mä oon pystynyt soittamaan Ahtolle ja se on tullut mun kanssa painimaan mihin kellonaikaan tahansa. Enhän mä sille pärjää, mutta se antaa mun tehdä pisteitä sillee sopivasti. Paitsi jos mulla on huono päivä, niin se heittelee mua kuin hiekkasäkkiä. Kaiken kaikkiaan sen kanssa tulee vähän sellaista erilaista matsia.

Harjoituslaadun muutos tuotti tulosta. Ensimmäinen aikuisten arvokisamitali tuli lakkiaisten alla niin ikään Vantaalta, vuonna 2014. Se oli kaiken kaikkiaan koskettava mitali. Mun rakas pappa oli kuollut vähän aikaisemmin eikä päässyt enää Vantaan katsomoon. Papan painillinen ohje oli yksinkertainen: ”tyttö, tähtää aina siihen kultaan”.

Pronssiottelun jälkeen otinkin vaistomaisesti ensimmäiset katseet kohti taivasta.

Petra Olli yo-juhlat
Petra Ollin arkisto

Lukio oli ohi. Katseet käännettiin sataprosenttisesti urheiluun. Ulkomaanleiripäivät lisääntyivät rajusti. Siitä saakka mulle ja valmentajalle on tullut yli 100 leiri- ja kisapäivää vuodessa ulkomailla, pääasiassa Venäjällä. Aluksi se oli ihan hullua hommaa, kun mentiin sinne ensimmäisiä kertoja. Kerrankin päätettiin vähän säästää rahaa ja lähdettiin Ahton Golfilla Pietariin.

Suomen puolella kaikki meni vielä hyvin, mutta rajan takana navigaattori ei enää toiminut. Eksyttiin pahasti ja kaikista kommelluksista viimeisenä jäätiin vielä jumiin keskelle metsää. Sitä siinä sitten punnattiin ja punnattiin ja lopulta saatiin Volkkari jäisen mäen päälle. Se oli viimeinen kerta autolla siihen ilmansuuntaan.

Matkaa oli joku 300 metriä, mutta kävely kesti yli tunnin. Kaikenmaalaiset turistit halusivat ottaa tämän näköisen tytön kanssa selfieitä. Aika moni niistä ei edes onnitellut, vaikka MM-hopea roikkuikin kaulassa.

Ja vaikeita reissuja ne ekat kerrat oli henkisestikin. Monesti itkin itseni uneen kaukana kotoa, kolmen treenin päiväpuhteen päätteeksi.

Olotilaa helpotti kuitenkin tieto siitä, että ulkomailta haettu tasainen kehityskäyrä jatkui. Pitkän tähtäimen suunnitelmat oli lyöty Brasilian matkaa varten. Tärkein tehtävä oli olympialipun hankinta Las Vegasin MM-kisoista.

Paini kulki hienosti ja etenin aina finaaliin saakka. Puolivälierän jälkeen sain jopa Ahtolta kehuja. Se on poikkeuksellista.

Finaalissa tosin Japanin Kaori Icho oli vielä selvästi parempi. Nukahdin aivan avausjakson lopussa ja jouduin melkein selälleni. Se oli sitten 6-0 ja homma selvä.

Joka tapauksessa tuloksen myötä oli mahtava kääntää katseet kohti Rioa. Enää ei tarvinnut miettiä mitään olympiakarsintoja, vaan pelkästään harjoittelua ja leirimatkoja.

Mitalia ja olympiapaikkaa suurempaa huomiota sai mun naamataulu. Ekan matsin tälli veti toisen puolen kasvoista ihan mustaksi. Mitaliseremonian jälkeen kävelin lääkärin kanssa kohti hotellia. Matkaa oli joku 300 metriä, mutta kävely kesti yli tunnin. Kaikenmaalaiset turistit halusivat ottaa tämän näköisen tytön kanssa selfieitä. Aika moni niistä ei edes onnitellut, vaikka MM-hopea roikkuikin kaulassa.

Huikea päivä kaiken kaikkiaan. Tuollaisen kisan jälkeen on paljon helpompi edetä kohti olympialaisia.

Petra Olli
Petra Ollin arkisto


Petra Ollin tarina on jo nyt erityslaatuinen. Palataanpa jutun lopuksi takaisin Mongolian vuorelle haastattelutilanteeseen.

Kyyneleet virtaavat nuoren naisen poskilla.

Kuluu 10 sekuntia, kuluu minuutti.

Petra pahoittelee haastattelun katkeamista ja alkaa vihdoin puhua.

- Kyllä sitä ajattelee aika usein, että tällaistäkö sen pitää olla. Kotiin on koko ajan ikävä ja kavereita siellä. Valmentaja Ahto on ainoa kontakti Suomen kieleen. Vaikka onhan tuossa Anastasia ja Epp apuna, mutta ei se ole lainkaan sama asia kuin omat suomalaiset ystävät tai perhe.

- Mulla on paljon vaikeita hetkiä ulkomailla ja aina välillä tulee mieleen, että tällaistäkö sen pitää olla?

Seuraa viiden sekunnin tauko.

- Mutta kun se voittaminen on kivaa…

Dokumenttielokuva Petra Ollin urasta nähdään sunnuntaina 24. heinäkuuta TV2:ssa klo 18. Katso dokumentin traileri tästä (siirryt toiseen palveluun).

Veli-Matti Savinen & Jarkko Ala-Huikku

Kirjeikoni

Tilaa Yle Urheilun uutiskirje ja muita uutiskirjeitä!

Saat Ylen parhaat sisällöt suoraan sähköpostiisi! Tilaa niin monta kirjettä kuin haluat!

Siirry tilaamaan

Suosittelemme