1. yle.fi
  2. Urheilu
  3. jääkiekko

Isän pelko toteutui, kun pojalla meni pää sekaisin – suomalainen huippulupaus tajusi, ettei pelkkä lahjakkuus riitä NHL:ään ja teki täyskäännöksen

Ville Hussoa on pidetty Suomen lahjakkaimpana jääkiekkomaalivahtina vuosikausiin. Hänen vanhempansa tekivät kaikkensa mahdollistaakseen poikansa jääkiekkounelman, mutta unelma oli sortua pojan velttoiluun. Husso ryhdistäytyi viime hetkellä ja kääntää nyt joka kiven NHL-paikan eteen.

Kuva: AOP

Kun vuosituhannen vaihteessa kuusivuotias maalivahdin alku luisteli HIFK:n juniorityön luojan Carl-Magnus Branderin nimeä kantavan Callen kiekkokoulussa jäälle, terästäytyivät kaukalon laidalla seuranneet silmäparit ja siirtyivät seuraamaan hänen liikkeitään.

“Miten voi jo tuon ikäisellä olla tuollaiset maalivahdin liikkeet?”, yksi jos toinenkin ihmetteli.

Juniorin isä ei ollut kommenteista yllättynyt. Hän oli huomannut poikansa potentiaalin sekä tahdon pelata jääkiekkoa jo varhain. Samainen pojanviikari oli jo parivuotiaana onnistunut pukemaan itse luistimet jalkaansa ja jättämään näillä eteisen muovimattoon ikuiset jäljet. Kolmevuotiaana hän oli jo oppinut luistelemaan jäällä.

Kiekkokoulusta juniorin into jääkiekkoon ja maalivahtina olemiseen vain kasvoi. Illat kuluivat lähestulkoon aina ulkona pihapeleissä. Poika sählykypärä päässä ja räpylä kädessä torjumassa, kun isä tai kaverit olivat ampumassa palloa.

Muutama vuosi myöhemmin poika osallistui ensimmäiselle maalivahtileirilleen, jonka vetäjänä toimi yksi juniorin esikuvista, HIFK:n sen hetkisen liigajoukkueen maalivahti Jan Lundell.

“Ville Husso. Tuon pojan nimi täytyy laittaa muistiin”, Lundell pohti muiden valmentajien kanssa, sillä tosiaan nuori lahjakkuus oli tehnyt heihin vaikutuksen.

Husso erottui muista leirin junioreista. Hän oppi ja omaksui uusia asioita varsin nopeasti, otti ohjeita hyvin vastaan, teki liikkeet teknisesti oikein ja oli pelitilanteissa lähestulkoon ilmiömäisesti aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Pelitaitojensa ansiosta Husso nostettiin usein itseään vanhempien joukkueisiin, mutta hän ei suinkaan suostunut olemaan vain mukana. Päinvastoin, hänellä oli tapana ottaa joukkueen pelaavan maalivahdin paikka haltuunsa.

Husson omaa luokkaansa oleva pelinlukutaito oli kehittynyt jo varhain. Oma osansa tähän oli lahjakkuudella sekä pihapeleillä, mutta myös hänen omalla halullaan oppia. Hän seurasi 80-luvulta asti IFK:ta otteluissa kannustanutta isäänsä innokkaana peleihin ja halusi istua aina päätykatsomossa, maalin takana, jotta voisi seurata Lundellin torjuntatyöskentelyä. Usein isä löysi poikansa myös television edestä katsomassa nauhoitettuja jääkiekko-otteluita ja kelailemassa maalivahtien torjuntoja edestakaisin yhä uudelleen ja uudelleen.

Husson nimi piirtyi usean valmentajan papereihin jo aikaisessa vaiheessa ja hänestä alettiin puhua yhtenä suurimmista maalivahtilahjakkuuksista, mitä Suomessa oli nähty moniin vuosiin.

Lahjakkuudella Husso etenikin varsin pitkälle ja sai eteensä suuria mahdollisuuksia. Hän oli kuitenkin lähellä haaskata suuren tilaisuutensa.

Kuva: AOP

- C-juniorina aloin ymmärtämään, että jääkiekko on enemmän kuin harrastus. Koulun jälkeen menin hallille. En pystynyt hengailemaan kavereiden kanssa, vaan piti valita, Ville Husso muistelee.

Jääkiekosta oli tullut Hussolle elämä, jota hän hengitti. Koulunkäynti ei häntä innostanut, vaikka opiskeluun yritettiinkin kotona kannustaa. Koulukirjojen sivuille hän piirteli kuvia jääkiekonpelaajista ja lähes jokaisen tekemänsä kouluesitelmän aihe oli sama: jääkiekko.

Husso asui vuoroin isällään ja vuoroin äidillään. Molemmat pitivät huolen siitä, että poika sai pelata juuri niin paljon kuin halusi ja toteuttivat juniorivanhempien kolmea koota: kuskaa, kustanna ja kannusta. Äiti teki ajoittain useampaakin työtä tämän takia ja isä siirsi omia menojaan, jotta pääsi viemään poikaansa jäähallille.

Teini-ikä teki kuitenkin tepposensa Hussollekin. 15-vuotiaana saatu mopo vei mielenkiinnon ja Husso vaihtoi lihashuollon ja venyttelyt mopoajeluihin. Toki hän yhä kävi jääharjoituksissa ja pelasi mainiosti, mutta menestyi enemmän lahjakkuudellaan kuin työnteolla.

Kotona sekä isä että äitipuoli yrittivät puhua teinipojalle, mutta vastaus oli monesta perheestä tuttu: “kyllä minä tiedän, mitä teen!”. Toisaalta perhe ei myöskään halunnut tuputtaa lajia liikaa. Isä oli nähnyt liian monta kertaa, miten junnujen vanhemmat olivat lähestulkoon pakolla raahanneet poikiaan harjoituksiin, eikä hän halunnut poikansa pelaavan, jos tämä ei sitä halunnut.

Nuorella pojalla meni pää sekaisin, ja olihan se meillekin uutta.

- Ymmärsimme hänen ikänsä ja mitä siihen kuuluu. Ja kun aikaa kuluu, hän ymmärtää sen itsekin. Mutta kyllä muutamaan otteeseen mietimme, miksi hän haaskaa lahjansa ja heittää kaiken hukkaan, isä myöntää.

Vaikka Husson omatoiminen harjoittelu hyytyikin, pystyi hän pelaamaan huipputasolla. HIFK halusi pitää lahjakkuuden riveissään ja tarjosi juuri 17 vuotta täyttäneelle Hussolle neljän vuoden liigasopimusta vuonna 2012.

Kun Husso saapui isänsä ja äitipuolensa kanssa HIFK:n toimistolle kevätpäivänä allekirjoittamaan sopimusta, aurinko paistoi täydeltä terältä. Aivan kuin niinä ottelupäivinä kun IFK voittaa, isä huomautti. Vasta tuolloin hän alkoi uskoa, että hänen pojastaan saattaa tulla kiekkoammattilainen.

HIFK:n urheilutoimenjohtaja Tom Nybondas oli nähnyt jo siinä vaiheessa urallaan monia nuoria lahjakkuuksia, joilla ensimmäisen liigasopimuksensa myötä pasmat menivät sekaisin. Nybondas totesikin isä-Hussolle toivovansa, ettei Villellä “nouse pissa päähän”. Samaa toivoi isäkin, mutta...

- Kyllähän siinä niin taisi käydä. Ensimmäinen kausi IFK:ssa toi julkisuutta, selkääntaputtelijoita riitti ja kasvot olivat harva se päivä Hesarissa. Oli se melkoinen katastrofikausi. Nuorella pojalla meni pää sekaisin, ja olihan se meillekin uutta, isä toteaa.

Kuva: Tomi Hänninen

- Kun sain ensimmäisen liigasopimukseni, niin tuntui, että olisin vähän korkeammalla kuin muut, Ville Husso myöntää.

Hän käytti lahjakkuuskorttinsa loppuun ensimmäisellä liigakaudellaan ja sen jälkeen tuli seinä vastaan. Toisena liigavuotena tuli vaikeuksia, sillä Husso söi, miten sattui ja teki omatoimisissa harjoituksissa, mitä huvitti.

Husson kunto ei ollut sitä, mitä liigassa tarvittiin eikä huippu-urheilijan asenne aina yltänyt kaukalon ulkopuolelle. Kun vielä nuorten MM-kisat menivät häneltä penkin alle, ei sitä katsottu hyvällä - ei seurajoukkueessa eikä St. Louis Bluesissa, joka oli varannut hänet NHL:ään 94. pelaajana kesällä 2014.

- Siviilipuolella hänellä oli omat kasvun paikkansa. Kun pääsee pelaamaan miesten kanssa ja on itse vielä nuori, on siinä haastetta omalle elämänhallinnalle ja oman urheilijan identiteetin löytämiselle, Lundell muotoilee.

Nostan kuitenkin hattua, että olen pystynyt nousemaan ylös.

Kun kausi oli ohi, sekä HIFK, St. Louis että agentit aloittivat Husson painostuksen: kunnon treenaaminen on aloitettava nyt tai ei koskaan. Husso myöntää heränneensä tuolloin, sillä hän oli uransa vedenjakajalla. Jos hän olisi jatkanut samaan tapaan, olisi hän saattanut löytää itsensä kauhomassa kiekkoja aladivisioonissa. Sen sijaan hän istui alas kuntovalmentaja Ari Räsäsen kanssa ja piti pitkät palaverit siitä, miten syödään, levätään ja treenataan. Tästä alkoi taas ylämäki.

Samoihin aikoihin Husso tapasi myös tulevan avovaimonsa Miia Säilän, joka oli entisenä telinevoimistelijana, pikajuoksijana, esteratsastajana ja nykyisenä fitness-urheilijana kasvanut kiinni kilpaurheiluun. Husson oli helppo ottaa harjoittelu vakavasti ja tehdä harjoituksista päivän ykkösasia, sillä hän tiesi tyttöystävänsä ymmärtävän.

Toisaalta Husso tietää, että hänen olisi pitänyt elää tämäntapaista huippu-urheilijan elämää jo aikaisemmin.

- Nostan kuitenkin hattua, että olen pystynyt nousemaan ylös. Totta kai tein itse työt, mutta minulla oli monta tukijaa. Jos olisi itse lähtenyt rakentamaan koko hommaa alusta asti, ei siitä olisi tullut näin hyvää pakettia.

Kuva: AOP / Frank Jansky/Icon Sportswire

Kun Husso sitten 21-vuotiaana teki tulokassopimuksen St. Louis Bluesin kanssa ja muutti syksyllä Yhdysvaltoihin, ajatteli hän valloittavansa paikan joko edustusjoukkueessa tai vähintään joukkueen farmijoukkueessa, AHL-liigan Chicago Wolvesissa.

Ja miksei olisi valloittanut, olihan Hussolla takana loistava kausi kotimaan liigassa. Keväällä hän oli ottanut joukkueensa harteilleen SM-liigan pudotuspeleissä ja sivunnut liigan yhden kauden nollapeliennätystä neljällä puhtaalla pelillä. Hänen edustamansa HIFK oli edennyt melkein päätyyn asti ja hopeajoukkueen vahti palkittiin syystäkin liigan parhaana maalivahtina Urpo Ylönen -palkinnolla ja valittiin vielä liigan tähtikentälliseen.

Pohjois-Amerikassa nuoren maalivahdin entiset saavutukset eivät kuitenkaan taanneet mitään. Sen hän sai kokea karvaasti.

Lokakuun lähestyessä loppuaan Husso oli jäänyt Yhdysvaltoihin yksin, sillä hänen tyttöystävänsä oli palannut takaisin Suomeen päättämään opiskelujaan.

Kuukauden viimeisten tiistaiharjoitusten hiki oli tuskin ehtinyt kuivua Husson otsalta, kun Wolves-valmennukselta tuli käsky tulla tapaamiseen. Kun Husso astui huoneeseen, huomasi hän pian, että paikalla oli koko valmennusjohto: päävalmentaja Craig Berube, puolustuksesta vastaava valmentaja Darryl Sydor, apuvalmentaja Daniel Tkaczuk, General Manager Wendell Young sekä st. Louisin maalivahtien kehitysvalmentaja Ty Conklin.

Husso tiesi, mitä tämä tarkoittaisi: lähtö tulee jompaan kumpaan suuntaan. Mutta toisin kuin hän toivoi, käsky kävi “alas”, ECHL-liigassa pelaavaan Missouri Mavericks -joukkueen riveihin.

Hussoa ei tällainen Suomi-sarjan tasoinen liiga kiinnostanut, ja hän totesi aluksi agentilleen, ettei suostu tähän. Agentti sai hänet ymmärtämään, että loppujen lopuksi vaihtoehtoja ei ollut, jos Husso halusi jatkaa uraansa ja tavoitella unelmaansa Pohjois-Amerikassa.

Välillä mietin, että mitähän tämä mahtaa olla. Mutta tämä on kuitenkin kova maailma ja peli on raakaa.

Seuraavana aamuna Husso lennätettiin Chicagosta toiseen Illinoisissa sijaitsevaan kaupunkiin Molineen, jossa Mavericks kohtasi paikallisen Quad City Mallardsin. Tappiollisessa pelissä Husson tehtäväksi jäi seurata ottelua penkin päästä.

Ottelun jälkeen edessä oli 13 tunnin yöllinen bussimatka Torontoon ja seuraavana päivänä ottelu suur-Toronton alueella paikallista Brampton Beastia vastaan. Husso pääsi ottamaan ensimmäiset pelikosketuksensa liigaan, sillä hän aloitti ottelun pelaavana maalivahtina.

Kolme päästettyä maalia ensimmäisessä erässä olivat kuitenkin valmennusjohdolle liikaa, ja Husso joutui vaihtoon. Hän joutui jälleen sivustakatsojaksi, kun joukkueet kohtasivat uudelleen sunnuntaina.

Tappiollisen ottelun jälkeen oli jälleen edessä bussimatka. Tällä kertaa 16 tuntia Mavericksin kotikaupunkiin Kansas Cityyn. Viiden päivän aikana liki 30 tuntia linja-autossa sai Husson miettimään, oliko tässä mitään järkeä. Tätä vartenko hän oli muuttanut Pohjois-Amerikkaan? Kotoisessa liigassakin elo oli helpompaa: siellä pelimatka Lahteen taittui tunnissa ja jos peli oli Oulussa tai Kuopiossa, niin sinne lennettiin.

Ensimmäiset kuukaudet rapakon takana koettelivat Husson hermoja, vaikka “stressi” ei kuulukaan hänen sanavarastoonsa. Peli ei kulkenut ja mieli oli maassa. Puhelin kävi kuumana kotimaahan. Yleensä aina niin leppoinen maalivahti oli äkäinen, ja sen sai huomata lähipiirikin, sillä puhelut ja viestit eivät pursunneet tavanomaista positiivisuutta.

Husso huomasi miettivänsä useaan otteeseen, testaako seurajohto häntä ja sitä, miten hänen päänsä kestää.

- Välillä mietin, että mitähän tämä mahtaa olla. Mutta tämä on kuitenkin kova maailma ja peli on raakaa. Ei siellä hirveästi kysellä, ja pelaaja on aika yksin, kun ei tiedä, mihin joutuu lähtemään ja milloin, hän pohti.

Kuva: Tomi Hänninen

ECHL:ssä Husso oli uuden tilanteen edessä, sillä tällä kertaa hänen tukijoukkonsa olivat kaukana, perhe Suomessa ja tutut pelaajat muissa joukkueissa. Lundell oli Hussolle aikoinaan esikuva ja valmentajana hänestä tuli Hussolle tärkeä tukipilari, jolle hän saattoi soittaa aina ongelmatilanteessa. Lundell saikin Yhdysvalloista muutaman puhelinsoiton.

Laadukkaaseen maalivahtivalmennukseen Suomessa tottuneelle Hussolle ECHL:n ensimmäiset harjoitukset olivat aluksi järkytys, sillä Mavericksilla ei ollut maalivahtivalmentajaa. Hän joutui toimimaan yksin. Toisaalta ei AHL:ssäkään ollut maalivahtivalmentaja joka harjoituksissa, vaan tämä tuli paikalle silloin kun muilta kiireiltään pääsi.

- Suomessa totuin menemään jäälle 45 minuuttia ennen pelaajia, mutta ECHL:ssä mentiin varttia ennen, eikä jää ollut edes valmis. Se oli aluksi shokki, mutta sitten ymmärsin, että omia juttuja pitää vain hoitaa itse. Rupesin menemään jäälle aikaisemmin ja otin itselleni laukojan mukaan. Jos jotain voisin ottaa Suomesta mukaani, niin ottaisin “Lunkan” veskavalmentajaksi.

ECHL:n peleissä pelaajat keskittyivät enemmän hyökkäämään ja maalintekoon eikä puolustuspeliin panostettu. Se vaati maalivahdilta paljon enemmän kuin esimerkiksi AHL:n otteluissa.

Myös pienempi kaukalo ja pelityyli toi alkuun vaikeuksia, mutta Husso osoitti olevansa nopea omaksumaan uusia tilanteita. Hän oppi odottamaan, että pelaajat laukovat hanakasti paikasta kuin paikasta ja että he osaavat myös laukoa, kiekkoa toimitetaan koko ajan maalille ja rumiakin maaleja haetaan. Suomalaisille tuttua ison kaukalon viivelähtöjä ja kuvion kautta -pelaamista oli turha odottaa.

- Myönnän, että meni pari helpohkoa maalia, kun en ollut valmiina. Kun lauotaan paljon, niin väkisin tulee tilanteita, joissa kiekko pomppaa luistimesta tai vastaavaa. Suomessa pystyi välillä nostamaan selkää pystyyn pelin aikana, mutta siellä pitää koko ajan olla hereillä.

Yhtään ei voi antaa siimaa. Mieluummin tekee pari kertaa ekstraa itse.

Pikkuhiljaa kelkka kääntyikin niin kaukalossa kuin sen ulkopuolella. Husso kotiutui joukkueeseensa ja Kansas Cityyn. Kiekkokin alkoi tarttua. Kommuunielämä viiden miehen omakotitalossakin sujui hyvin. Husso sekä venäläispuolustaja Dmitri Sergejev ja slovakialaissentteri Radoslav Illo olivat talon vakioasukkaat, kaksi muuta vaihtuivat useammin.

Viikkoa ennen jouluaattoa Husson elämä alkoi jälleen hymyillä. Tyttöystävä oli saapunut Kansas Cityyn ja oli jäämässä koko loppukaudeksi, lisäksi hän sai toivomansa puhelinsoiton: enää yksi peli Mavericksissa ja sitten lähdet Chicagoon. Se oli Hussolle paras joululahja, vaikka ylhäällä pelaavien Jori Lehterän ja Petteri Lindbohmin antamat lahjat, jumppamatto ja rasvanpolttovyö, lämmittivätkin omalla tavallaan hänen mieltään.

Chicagoon päästyään Husso oli jälleen oma itsensä. Hän kilpaili peliajasta Phoenix Copleyn ja Jordan Binningtonin kanssa ja sai luottoa valmennusjohdolta. Edes polvivamman tuoma kuukauden tauko ei pudottanut häntä kokoonpanosta, ja keväällä, kun Copley oli kaupattu Hershey Bearsin riveihin, Hussolle riitti peliminuutteja.

Runkosarjassa helsinkiläisvahdille merkittiin 22 ottelua, 1267 peliminuuttia ja torjuntaprosentiksi 92,0. Pudotuspeleissä 10 ottelussa ja 535 minuutissa prosentit olivat 89,8. Husson ja Chicagon kausi päättyi kuitenkin pettymykseen, sillä Grand Rapids Griffins pudotti Wolvesit divisioonan finaaleissa otteluvoitoin 4-1. Kausi oli Hussolle kuitenkin opettavainen.

- Tärkein oppini oli ehkä se, että peli pelaajien välillä pelipaikoista on oikeasti todella kovaa. Yhtään ei voi antaa siimaa. Mieluummin tekee pari kertaa ekstraa itse.

Husso piti kauden aikana kiinni siitä, että hän jätti työnsä aina jäähallille. Kotiin hän ei ongelmia tai ajatuksiaan kiekosta tuonut eikä niitä siellä puitu. Tyttöystävä huomasi kuitenkin muutoksen Hussossa: tämä oli kasvanut talven aikana henkisesti paljon.

Kuva: AOP / Frank Jansky/Icon Sportswire

Chicagon viihtyvyydestä huolimatta Husso ei haluaisi jäädä paikkakunnalle, vaan haluaisi vaihtaa tulevalla kaudella maisemaa Missouriin ja St. Louisiin. Hän tietää, että päästäkseen pelaamaan NHL:ään hänen täytyy olla vielä kaikkea enemmän, mitä hän nyt on. Liikkeet ja refleksit pitää saada nopeammaksi. Reagointia pitää parantaa, sillä pelkkä maalin peittäminen ei NHL:ssä riitä. Hän haluaa hämmästyttää katsojia ja vastustajia sillä, että ehtii mahdottomilta tuntuviin tilanteisiinkin.

Tätä varten Husso harjoitteli tiiviisti alkukesästä punttisalilla fysiikkavalmentajan opein, loppukesästä jäällä. Samoissa harjoituksissa treenasivat myös maalivahdit Kevin Lankinen ja Niko Hovinen sekä kenttäpelaajat Mikael ja Markus Granlund, Komarov, Julius Honka ja Jori Lehterä.

- Minulla ei aikaisemmin oikeastaan ollut tietoa, miten huippukiekkoilijat treenaavat. Nyt kun kesällä seuraan, miten samassa ryhmässä treenaavat muun muassa Granlundit, Komarov ja Lehterä, niin tajuan, miten paljon hommia pitää tehdä. He ovat jo huipputasolla, mutta silti he treenaavat tuplasti enemmän, että pysyvät siellä. Minä yritän vain pysyä heidän perässään.

Mutta vaikka Husso vakuutti AHL:ssä viime keväänä ja on kaavailluissa hyvä ehdokas St. Louisin kolmosmaalivahdiksi, on alkava kausi jälleen hänelle yksi suuri kysymysmerkki.

Bluesilla ei ole maalivahtiosastolla mitään maagisia ykköskoppareita, sillä joukkueella on tällä hetkellä tolppien väliin kiinnitettynä kanadalaiset Jake Allen ja Carter Hutton. Bluesin valmennusjohto kaavaili Husson hakevan peliminuutteja jälleen AHL:stä, mutta tilanne muuttui kesän aikana.

NHL:n uusin tulokas Las Vegas Golden Knights teki nimittäin farmisopimuksen Chicago Wolvesin kanssa, mutta myös St. Louisilla on yhteistyösopimus seuran kanssa. Bluesilla ei kuitenkaan ole enää päätäntävaltaa Wolvesin valmennuksessa tai pelaajien jääajoissa, vaan se on Las Vegasilla.

Jos ei ensi kaudella, niin sitten seuraavana. Minulla ei ole mihinkään kiire.

Villen isä, joka katsoi netin kautta poikansa kaikki viime kauden ottelut ja on koko ajan ollut hyvin kartalla tämän urasta, myöntääkin tilanteen olevan varsin sekava.

- Ei Chicagolla ole intressejä peluuttaa St. Louisin maalivahteja ja kehittää heitä. Lainataanko Ville toiseen joukkueeseen? Silloin tilanne olisi jälleen sama. Villen pitäisi päästä pelaamaan vähintään 40-50 ottelua AHL:ssä, jollei hän saa paikkaa ylhäältä. Jos hänet pudotetaan jälleen ECHL:ään, niin silloin kannattaa tulla Suomeen tai Eurooppaan pelaamaan, hän arvioi.

Ville itse on valmis haastamaan tämän St. Louisin kaksikon sekä kaikki muut, jotka hamuavat edustusjoukkueen paikkaa. Hän uskoo, että mahdollisuutta tarjotaan jossain vaiheessa ja silloin hänen täytyy olla valmis.

- Nuorempana tiesin, että olen lahjakas ja pärjäsin missä lajissa tahansa. Nyt olen lähellä NHL-paikkaa, joten teen ilomielin töitä salilla ja jätän ylimääräiset toilailut pois. Tämä on niin hyvä mahdollisuus, että ei jätä sitä käyttämättä, hän vakuutti.

- Toivottavasti NHL-komennus tulee tällä tulevalla kaudella, eikä se jäisi vain yhteen peliin, vaan saisin jäädä. Pääsisin kokemaan sen elämän, tulisi voittopelejä eikä menisi monta maalia. Ei se tule olemaan helppoa, mutta teen kaikkeni, että se tulisi tapahtumaan. Jos ei ensi kaudella, niin sitten seuraavana. Minulla ei ole mihinkään kiire.

Lue myös

Vielä kerran NHL-unelman perään – Leijonien MM-vahdissa vain nimen verran samaa kuin edellisellä yrittämällä

Barkovin NHL-kokemus ei paina vaakakupissa, kun junnuvuosien pelikaveri Tampereelta saapuu Floridaan – "Se pitää mua ihan pikkupoikana"

Tapparan jättänyt tähtihyökkääjä tietää tarvitsevansa myös onnea NHL-läpimurtoon: "Ei mene nallekarkit aina tasan"

Mikko Rantanen tahtoo olla johtaja, joka kääntää rämpivän NHL-seuran kurssin: "Huonommin ei voi oikein mennä"