Koe uusi yle.fi

Heikki Silvennoinen omistaa lähes jokaisen Suomessa painetun jääkiekkokortin – ”Olen vaimolle perustellut, että voi sen rahan huonompaankin pistää”

Heikki Silvennoisen kulttuurisesti arvokkaassa korttikokoelmassa on kymmeniä tuhansia kortteja. Kymmenissä tuhansissa lasketaan sen rahallinen arvokin.

Tarinat ja ilmiöt
Heikki Silvennoinen
Heikki SilvennoinenGhadi Boustani

Oli 1990-luvun puoliväli. Rähjäinen kioski nökötti ala-asteen vieressä. Siellä taidettiin myydä lähinnä kaljaa ja tupakkaa, mutta ketä ne nyt kiinnostivat. Tärkeitä olivat vain lasipurkit, joista sai ostaa kymmenpennisillä karkkeja sekä tietysti pahvilaatikot, joissa oli pussitolkulla lätkäkortteja. Kioskille ei ollut koulumatkalla lupaa mennä, mutta se ei estänyt ketään. Karkkeja ja kortteja oli saatava – jos ei omilla viikkorahoilla niin sitten luokkakaverin. Ehkä tämä olisi se viikko, kun merkkari ei tarttuisi hammasrautoihin, ja korttipakasta paljastuisi Marko Kiprusoff.

Helsinkiläisellä rahoitusalan asiantuntijalla Heikki Silvennoisella, 41, on aarre, josta 90-luvun koululainen saattoi vain haaveilla. Silvennoinen omistaa lähes jokaisen Suomessa koskaan painetuista jääkiekkokorteista ja -keräilykuvista. Niitä on yli 15 000 kappaletta. Kuvat esittävät pääosin jääkiekon SM-sarjan joukkueita sekä maajoukkuepelaajia. Ne ovat tallessa lukemattomissa tutun näköisissä kansioissa olohuoneen kirjahyllyssä.

70-luvun puolivälissä syntynyt keräilijä ymmärtää 90-luvun lapsen kioskikokemuksen Siitä huolimatta hän ei koskaan toteuta tuon lapsen haavetta ja marssi kiskan ovesta sisään ostamaan kaikkia myynnissä olevia pakkoja. Silvennoinen ei ole koskaan innostunut siitä jännityksestä, joka pakkojen avaamisesta syntyy.

– Olen omassa päässäni ja tehtyjen kauppojen perusteella määrittänyt hinnan, jonka kortista pystyn maksamaan. Sitten olen ostanut suoraan ne kortit, jotka olen halunnut, hän selittää kokoelmansa syntyhistoriaa.

Nykyään hän löytää kortteja internetistä, varsinkin keräilijöiden keskustelupalstalta. Ennen nettiaikaa kokoelman kartuttaminen söi valtavat määrät bensaa ja aikaa. Oli löydettävä sieltä täältä Suomea ihmisiä, joilla oli kortteja tai edes tietoa niistä. Hyödyllisiä tuttavuuksia ovat olleet esimerkiksi jääkiekkoilijat, jotka ovat keräilleet itsestään painettuja kortteja, sekä toimittajat, jotka ovat ottaneet niitä talteen erilaisista tapahtumista.

– Erittäin satunnaisista ja omituisista lähteistä on löytynyt mielenkiintoisia kortteja, Silvennoinen hymyilee.

Ehkä tämä olisi se viikko, kun merkkari ei tarttuisi hammasrautoihin, ja korttipakasta paljastuisi Marko Kiprusoff.

Täsmäostaminen on tietenkin tehokkaampi toimintatapa keräilijälle kuin Kiprusoffin toivossa tehdyt satunnaiskaupat kioskilla. Esimerkiksi kauden 2015–2016 SM-liigan korttisarjaa varten valmistettiin tuhansia ja tuhansia laatikoita, joissa oli kymmeniä pakkoja per laatikko. Näissä kymmenissä tuhansissa pakoissa oli puolestaan 35 kappaletta Patrik Laineesta painettua superharvinaista korttia.

– Siinä saa muutaman paketin avata. Mahdollisuudet ovat olemassa, mutta ne lähentelevät Loton voittomahdollisuuksia, Silvennoinen laskee ja romuttaa samalla lopullisesti 90-luvun lapsen unelmat.

Valmistajan tarkoituksella tekemät harvinaisuudet nostavat yhden kauden korttisarjan kokonaishinnan tuhansiin euroihin. 95 prosenttia vuosittaisesta 400–600 kortista irtoaa 50 eurolla. Loppusumma kuluu yksittäisiin erikoisuuksiin.

Purukumeista vohvelisuklaisiin, vohvelisuklaista korttipakkoihin

Ensimmäinen Suomessa painettu jääkiekkokuva on tiettävästi vuodelta 1932. Silloin Lake Placidin -talviolympialaisten kunniaksi tehtiin lajeja esittelevä keräilykuvasarja. Mustavalkoisessa kiekkokuvassa luistelee yksinäinen pelaaja. Kuvatekstissä lajia nimitetään ”jäähockeyksi”. Sekin kuva Silvennoisen kokoelmista löytyy. Se on hänen suosikkinsa ja kokoelman kruununjalokivi.

– Kuvittelisin, että sen jos lähtisi myymään, se olisi hyvinkin kallis. Arvostan sitä kuitenkin enemmän kuin kukaan muu maailmassa, Silvennoinen arvioi.

Laajamittaisemmin keräilykuvia alettiin Suomessa painaa vuonna 1965, jolloin koko SM-sarjaa koskeva keräilysarja ilmestyi purukumipakettien kylkiäisiksi. Todennäköisesti alkusysäyksenä olivat Tampereella järjestetyt jääkiekon MM-kilpailut, jotka loivat lätkähypeä maahan.

Purukumi oli puolestaan ollut suomalaisnuorten villitys jo 50- ja 60-lukujen taitteesta asti. Myynnin edistämiseksi purkkapakkauksiin oli sijoitettu eri aihepiirien keräilykuvia. Jokin lätkäkuvissa sykähdytti erityisesti.

– Tietojeni mukaan se 65-vuoden sarja on ollut todella suosittu. Sitä liikkuu tänäkin päivänä niin isoja määriä, että sitä on pitänyt valmistaa ja myydä todella isoja määriä silloin,Silvennoinen kertoo.

Hänen kokoelmansa toinen helmi on vuoden 1966 purukumikuvasarja, jonka hän on onnistunut keräämään kokonaan.

– Tunnen useammankin ihmisen, joka kerää yhä sitä sarjaa, eikä ole saanut täyteen. Aika moni niistä ihmisistä on valmiita maksamaan viimeisistä yksittäisistä kuvista ihan hienoja summia, Silvennoinen myhäilee.

Purukumipaketeista kuvat siirtyivät 70-luvulla omiin paketteihinsa. Tuohon aikaan keräilykohteet olivat tarroja, joita liimailtiin julisteisiin tai keräilykirjoihin. Viimeinen korttipakkoja edeltävä välimuoto oli 90-luvun alun keräilysarja, jonka kuvia löysi vohvelisuklaapaketeista.

Jo 60-luvulla määriteltiin, että Lasse Oksasen tai Vellu Ketolan kortti maksaa tietyn määrän peruspelaajia.

Heikki Silvennoinen

Vuonna 1993 ilmestyivät ensimmäiset, Leafin tuottamat Sisu-korttipakat. Jääkiekkokortti ei maailmanlaajuisesti ollut uusia asia. Baseball-kortteja oli painettu Yhdysvalloissa jo 1800-luvulla. Baseballista tuoteformaatti levisi 1900-luvun alussa muihin Yhdysvaltojen päälajeihin: amerikkalaiseen jalkapalloon, koripalloon ja jääkiekkoon.

Suomessa lätkäkortit aiheuttivat todellisen buumin 90-luvun puolivälissä. Korteista syntyi koulunpihojen villitys. Keräilyn ympärille syntyi oheistoimintaa: korttikauppoja, vaihtopörssejä, kirpputorimyyntiä ja arvoluetteloita. Lätkäkortit opettivat lapsille ensimmäistä kertaa, mitä arvon käsite tarkoittaa, ja miten arvo määrittyy. Kirpputorin erikoinen juippi antoi yhdestä kortista vitosen, ja myi toisen kahdellakympillä.

– Paras pelaaja oli halutuin. Jo 60-luvulla määriteltiin, että Lasse Oksasen tai Vellu Ketolan kortti maksaa tietyn määrän peruspelaajia. 90-luvulla se muuttui Selänteeseen ja tänä päivänä Patrik Laineeseen. Sama logiikka niissä on yhäkin vaihdeltaessa ja myytäessä, Silvennoinen muistelee.

Buumi haihtui muutamassa vuodessa. Koulupihan loputtomissa trendiheilahteluissa Gogo-figuurit, jojot ja Pokémonit korvasivat kiekkokortit. Vuoden 1996 korttisarjasta jäi jo kevään täydennyssarja painamatta.

– Myynti hiipui ja SM-liiga ahneena nosti niin paljon lisenssimaksuja, ettei valmistajalle jäänyt ansaitsemismahdollisuuksia.

Aikaa, kilometrejä ja kymmeniä tuhansia euroja

Silvennoisen keräilyä tulevat ja menevät buumit eivät ole hetkauttaneet. Vain armeija-aika ja herkät vuodet, jolloin "tytöt alkoivat kiinnostaa", ovat laimentaneet intoa hetkellisesti. Silvennoinen aloitti jääkiekkokorttien keräämisen 1980-luvun lopussa. Laajemmin keräily lähti käyntiin, kun Teemu Selänne aloitti NHL-liigassa vuonna 1992.

Selänne on Silvennoisen kaikkien aikojen suosikkipelaaja. Kokoelmista löytyy postikortti, joka on ensimmäinen Selänteestä julkaistu kiekkoilijapotretti. Kortissa Jokerien paitaan pukeutunut, lapsenkasvoinen hyökkääjä hymyilee eteerisesti. ”Jääkiekkoterveisin Teemu Selänne”, ylälaidassa lukee.

Teemu Selänne
Teemu SelänneGhadi Boustani

Jääkiekko on aina kiinnostanut Silvennoista lajina. TPS on hänen suosikkiseuransa, mutta aktiivisessa seurannassa ovat myös NHL ja KHL.

– Pelannut en ole ikinä. Ei ole riittänyt nopeus ja taito, hän väheksyy.

Korttikokoelman rahallinen arvo liikkuu kymmenissä tuhansissa euroissa. Saman verran Silvennoinen on laittanut siihen rahaa kiinni. Kun sen päälle lasketaan vielä keräilyyn kulunut aika, vaiva ja bensa, on kysyttävä perustava kysymys: Miksi?

– Pienestä asti, niin pitkään kuin muistan, minulla on ollut suuri intohimo keräillä kaikenlaista. On tullut kerättyä satunnaisesti postimerkkejä, tarroja sekä kaikkea maan ja taivaan väliltä, mitä on ollut jotain järkeä kerätä. Kaikessa ei ole ollut järkeäkään, Silvennoinen naurahtaa.

– 80-luvun loppupuolella tuli jääkiekko kuvaan. Siitä muodostui ydinkeräily, vaikka vieläkin keräilen muutakin.

Suomessa painettujen korttien lisäksi Silvennoisen kaapeista löytyy tuhansia kortteja esimerkiksi tietyistä suomalaisista NHL-pelaajista, kuten juuri Selänteestä. Näkevätkö läheiset touhussa mitään järkeä?

– Olen aina itselleni, läheisille ja vaimolle perustellut, että voi sen rahan huonompaankin pistää. Itse en ole koskaan käyttänyt vaarallisia nautintoaineita, tupakkaa ja viinaa. Niihin on moni pistänyt paljon enemmänkin.

Kokoelman korteista voi kauniilla ja nostalgisella tavalla tarkastella Suomen jääkiekon historiaa. Tähtipelaajat vaihtuvat, nuoret varttuvat, vanhat lopettavat ja parhaat katoavat SM-sarjasta NHL:ään. On kuva nuoreena kuolleesta Jarmo Wasamasta, kapeakasvoisesta Timo Jutilasta ja pitkätukkaisesta Jari Kurrista. Pelipaita- ja tukkamuodit vaihtuvat vilkkaasti keräilykansioiden sivuja käännellessä.

Silvennoisen kortit eivät ole pelkkää keski-ikäisen miehen puuhastelua: niillä on merkittävä kulttuurinen arvo. Mainiota onkin, että kokoelmasta ja ilmiöstä sen taustalla ilmestyy kirja ennen joulua. Keräilijä on tiiviissä yhteistyössä Jääkiekkomuseon kanssa, ja jonain päivä edessä on mahdollisesti kokoelman näytteilleasettelu.

Täydellistä kokoelmasta ei koskaan saa. Aina on jokin harvinaisuus, epämääräisessä sarjassa painettu omituisuus, jota ei meinaa löytyä mistään – ainakaan sopuhintaan.

– Vaikein kortti löytää on sellainen, joka ei ole löytynyt vieläkään. Oma perusluonteeni on sellainen, että sitten kun se kortti löytyy, se on löytynyt. Se pyyhkiytyy omilta puutelistoilta pois, Silvennoin avaa keräilijän sielunmaisemaa.

– Sitten se on osa kokoelmaa, eikä sitä enää edes muista tai osaa sitä arvostaa. Tietää vain kuinka vaikea löytää on se, joka vielä tälläkin hetkellä puuttuu.

Heikki Silvennoinen
Ghadi Boustani

Suosittelemme

Tuoreimmat