Suora

  • Elävä arkisto esittää
  • Urheilua Yle Puheessa: Siim Liivik

Vauhtisokeutta, suuruudenhulluutta ja välinpitämättömyyttä – kuinka Suomen menestyslajista tuli kansallinen murheenkryyni

Suomi on marssittanut mäkihyppymaailman huipulle lukuisia maailmanmestareita, maailmancupin voittajia ja olympiavoittajia. Viime vuodet laji on rämpinyt syvällä, eikä arvokisamitaleja ole tullut vuosiin. Yle Urheilu haastatteli useita mäkihyppyvaikuttajia ja otti selvää, miksi suomalaisten lento on sakannut.

mäkihyppy
Janne Ahonen kuvassa
Tomi Hänninen

Joulukuussa 2002 hypättiin Lahdessa kaksi tärkeää Continental-cupin osakilpailua, joissa haettiin Val di Fiemmen MM-kilpailuihin hyvää hyppytuntumaa ja itseluottamusta.

Suomalaisten odotettiin hallitsevan kotimäkensä metkut, mutta Itävalta yllätti kaikki. Joukkueen valmennusporras, valmentaja Alexander Pointner ja mäkihypyn ja yhdistetyn lajijohtaja Toni Innauer marssittivat kisapaikalle joukon alle 20-vuotiaita nuorukaisia, joiden nimet olivat monille tuntemattomia ja jopa vaikeita lausua, ja nämä nuorukaiset tekivät Lahden mäessä, mitä tahtoivat.

Itävaltalaiset pokkasivat palkinnot, kun taas Suomen joukkueessa vallitsi pienoinen paniikki: Harri Ollin seitsemäs sija oli joukkueen paras sijoitus. Lajijohtaja Janne Marvaila kutsui valmentajat kokoon ja totesi Suomen joukkueen pudonneen pahasti kelkasta. Kysymys kuuluikin: tyydytäänkö tilanteeseen vai ryhdytäänkö töihin?

Valmentajat päättivät kääriä hihansa, ja seuraavien viikkojen aikana joukueessa kävikin melkoinen tohina, kun hyppypukuja ommeltiin eri tavoin ja lukuisia eri asioita testailtiin. Kun Val di Fiemmen kisat alkoivat, valmennusjohto oli varma, että Itävallan etumatka oli ajettu kiinni.

Valmennusjohto oli myös luottavainen hyppääjävalintoihinsa. Val di Fiemmen mäkikisat hypättiin iltakisoina, jolloin Predazzon mäessä vallitsi takatuuli. Takatuuleen tarvittiin vahvajalkaisia hyppääjiä, jotka osasivat ponnistaa kovaa, pelkkä lentäminen ei riittänyt. Ja Suomen joukkueesta löytyi hyviä ponnistajia.

Sen sijaan Innauerin nuoret suojatit, jotka olivat menestyneet Lahden jälkeenkin niin hyvin, että heidät piti valita MM-kisoihin, eivät takatuuleen hyppäämistä hallinneet.

Suomen joukkueen johdossa nähtiin monia myhäileviä ilmeitä, kun ensin Matti Hautamäki toi suurmäen hopeaa ja vain päivää myöhemmin Janne Ahonen, Tami Kiuru, Arttu Lappi ja Hautamäki ankkurina taistelivat Suomelle joukkuemaailmanmestaruuden. Suurin odotuksin kisoihin lähtenyt Itävalta jätettiin kokonaan ilman MM-mitalia.

Vankaksi ja murenemattomaksi luultu suomalaisen mäkihypyn pyramidi alkoi rapistua. Pieni pala kerrallaan.

Tämä oli tilanne usein mäkihyppymaailmassa 2000-luvun alkupuolella: vaikka Suomen valta-asemaa horjutettiin, Suomen mäkihypyn huipulla tämä koettiin vain pienenä töytäisynä.

Suomi oli lajissa edelläkävijä monella saralla, kuten esimerkiksi harjoittelussa, olosuhteissa ja ajoittain myös välinepuolella. Kun mäkihypystä tuli niin sanottu painoluokkalaji vuosituhannen vaihteessa, olivat suomalaiset mäkihyppääjät ravintoasioissakin tilanteen tasalla. Ja jos joku muu maa keksi jotain uutta, ei mennyt kauaakaan, kun suomalaishyppääjät olivat saaneet tämän etumatkan kiinni.

Mutta samaan aikaan, kun menestystä tuli, alkoi vankaksi ja murenemattomaksi luultu suomalaisen mäkihypyn pyramidi rapistua. Pieni pala kerrallaan. Yksi asia johti toiseen, toinen kolmanteen ja pian jäljellä oli enää yksittäisiä seiniä pystyssä.

Matti Hautamäki hyppää Zakopanessa
EPA

Mäkihypyn rahoilla paikkailtiin hiihdon doping-kohuja

Mäkihypyssä riitti 2000-luvun taitteessa arvokisojen mitalimiehiä ja maailmancupin menestyjiä. Laji kukoisti myös sponsoririntamalla ja se kiinnosti suurta yleisöä.

Samaan aikaan Hiihtoliiton suurin laji, maastohiihto, kamppaili Lahden MM-hiihtojen dopingkatastrofin takia. Ja juuri kun laji oli päässyt takaisin pinnalle, tuli Kaisa Variksen dopingkäry Val di Fiemmen MM-kisoissa ja veti lajin sekä lajin talouden uudelleen pinnan alle.

Vaikeina aikoina Hiihtoliitossa muut lajit auttoivat ja rahaa liikutettiin lajien välillä, jotta maajoukkuetoiminta ei kärsisi liikaa. Mäkihyppy ja yhdistetty olivat tässä tapauksessa antavana osapuolena.

Vaikka liitossa yhteistyö lajien välillä sujui lähes kivuttomasti, ei tilanne ollut sama kentällä. Vastakkainasettelu hiihdon ja mäkihypyn välillä kasvoi sitä enemmän, mitä paremmin mäkihypyllä meni.

Hiihdon asema oli vahva liiton “kabineteissa” ja mäkihyppy, yhdistetty, alppihiihto sekä freestyle olivat vuosikymmeniä Hiihtoliiton liittovaltuustossa lähinnä “kuunteluoppilaina”. Lajit saatiin samanarvoiseen asemaan vasta vuonna 2005 sääntömuutoksella.

Janne Ahonen kuvassa
Tomi Hänninen

Juuri tuona vuonna 2005 mäkihyppy sekä yhdistetty tekivät huikean tuloksen kilpailullisesti: Janne Ahonen voitti suurmäen maailmanmestaruuden ja dominoi maailmancupia. Hän voitti ennätykselliset 12 osakilpailua ja sai hyvää taustatukea 6 osakilpailua voittaneelta Matti Hautamäeltä. Yhdistetyn puolella Hannu Manninen voitti maailmancupin ja 10 osakilpailua.

Menestyksen ja menestyksettömyyden lisäksi raha näytteli suurta roolia maastohiihdon ja mäkihypyn suhteiden viilenemisessä – eikä vain Lahden tai Kaisa Variksen tapausten tuoman talouskurimuksen takia.

Mäkihypyn suurimpia tulolähteitä oli niin sanottu EBU-raha, joka tuli Euroopan yleisradioliiton televisiointisopimuksesta. Menestyksen myötä mäkihypyn EBU-rahojen pelättiin valuvan menestymättömille lajeille, kuten maastohiihdolle.

– Se oli suunnilleen joka viikko, kun tuli kyselyä, onko EBU-rahojen jako oikein, saako mäkihyppy kaiken sen rahan, mikä sille kuuluu sopimuksen perusteella vai viekö maastohiihto nekin rahat, Hiihtoliiton entinen toimitusjohtaja Jari Piirainen kertoi.

Vauhtisokeus iski juuri silloin, kun olisi pitänyt painaa jarrua

Mäkihypyn hyvä taloudellinen tilanne oli antanut lajille hyvän mahdollisuuden kasvattaa toimintaansa. Lajiin oli rakennettu toimivat järjestelmät, kilpailu seurojen välillä oli hyvää, junioreita riitti maajoukkueisiin. Kauan kaivattu B-maajoukkuekin oli perustettu ja junioreille oli kilpailutarjontaa niin piirikunnallisissa kuin kauden kohokohtana pidettävissä Hopeasompa-kilpailuissa.

Liitto pystyi jopa maksamaan A-maajoukkuehyppääjille kuukausittaisen korvauksen. Kyseessä ei suinkaan ollut samantapainen kuukausipalkka, mitä Itävallassa tai Saksassa hyppääjille maksettiin, mutta urheilijat saivat palkintorahojen lisäksi jonkin verran tuloja myös tästä. Se oli saavutettu etu, josta urheilijat pitivät myöhemmin kynsin hampain kiinni.

Resurssien kasvaessa entisestään halusi mäkihyppy kasvattaa myös organisaatiotaan ja liiton palkkalistoille otettiin lisää osaajia. Samalla keskityttiin välinekehitykseen ja nostettiin esille uusia olosuhdehankkeita, kuten esimerkiksi Suomutunturin lentomäkihanke.

Iso pyörä pyöri, kierrokset kasvoivat ja lajin sisällä uskottiin hyvinvoinnin jatkuvan hamaan tulevaisuuteen. Näin ei kuitenkaan käynyt, sillä maailmantalous nitkahti alaspäin. Vuonna 2007 alkoi finanssikriisi ja seuraavana vuonna puhuttiin jo taantumasta.

Suomen mäkihypyssä taloudellisia ongelmia oli jo aikaisemmin, sillä maajoukkueen pääsponsorina toiminut itävaltalainen Dark Dog -energiajuomayhtiö joutui Suomessa vaikeuksiin ja vetäytyi sopimuksestaan. Tämä jätti lajin budjettiin satojen tuhansien eurojen loven.

Lisäksi lajille elintärkeä EBU-raha oli sidottu dollariin ja vuosina 2004-2007 dollarin kurssin heikkeneminen oli syönyt tästä summasta noin 1,2 miljoonaa euroa, noin 300 000 euroa vuotta kohti.

Tilannetta ei helpottanut sekään, että kauden 2006-2007 MM-kilpailut pidettiin Sapporossa, Japanissa, ja kisareissu Aasiaan oli kallis. Sapporon menestys jäi suomalaismäkihyppääjiltä myös vaisuksi, sillä ainoastaan Harri Olli onnistui tuomaan suurmäen MM-hopeaa.

Harri Olli kimpaantui ja haukkui lajijohtajan monin sanankääntein lentokentällä vastassa oleville toimittajille.

Harri Olli
Harri OlliTomi Hänninen

Seuraava kausi ei ollut helppo etenkään taloudellisesti ja Lahden yksi peruttu maailmancupin osakilpailu tuli kalliiksi. Urheilullisesti Janne Ahosen maailmancupin menestys ja Keski-Euroopan mäkiviikon voitto sekä lentomäen MM-kisojen pronssi ja joukkuehopea pitivät tilanteen positiivisena.

Oma lukunsa oli sitten tapaus Harri Olli, joka käänsi median huomion urheilullisista saavutuksista täysin muualle lentomäen MM-kisoissa.

Olli oli päättänyt lähteä viihteelle Oberstdorfin yöhön ja lajijohtaja ilmoitti Ollille joukkueen palattua takaisin kotimaan kamaralle, että tämän pitäisi antaa seikkailuistaan selvitys mäkivaliokunnalle. Tästä Olli kimpaantui ja haukkui Marvailan monin sanankääntein lentokentällä vastassa oleville toimittajille ja ilmoitti, ettei enää hyppää Marvailan alaisuudessa.

Tapausta käsiteltiin mediassa seuraavat päivät, eikä kukaan tuntunut enää muistavan Ahosen tai Suomen joukkueen saavuttamia MM-mitaleja. Ollin ja Marvailan välit tasaantuivat jo parin päivän kuluttua, mutta tilanne jäi elämään pitkäksi ajaksi niin mediassa, joukkueen kuin työyhteisön sisällä. Se oli jättänyt myös tahran maajoukkueen imagoon.

Oli pakko karsia, mutta karsittiinko vääriä oksia?

Yleisen taloustilanteen heikentyessä isot yritykset rupesivat sulkemaan rahahanojaan ja tämä näkyi sponsoroinnissa. Mäkihypyssä jouduttiin supistamaan toimintaa, aluksi juustohöylällä viilaten, lopulta isommin.

Vuosina 2003-2006 Suomi oli välinekehityksessä maailman kärkimaita, mutta maailman kärjessä pysyminen on aikaavievää ja kallista, ja harha-askelia tulee väkisinkin. Kaikki tiet eivät vie eteenpäin.

Mäkihyppy sai isoihin projekteihin avustusta liiton ulkopuolelta, esimerkiksi älymono-projektille myönnettiin Tekes-rahaa 300 000 euroa, mutta välinekehityksestä oli helpointa tinkiä, kun rahat olivat vähissä.

Janne Ahonen
Jaani Lampinen

Lajijohtaja halusi pitää kiinni lajin näyteikkunasta, ja turvata A-maajoukkueen toiminnan niin pitkään kuin mahdollista. Huippu-urheilu toi rahaa, mutta huippuun sitä enimmäkseen myös paloi. Toisaalta sekään ei auttanut menestykseen, koska palkintosijoja toivat usein vain tietyt yksilöt.

Sama, vanha porukka kiersi ympyrää ja yritti uudelleen päästä mukaan maajoukkueeseen.

Tommi Nikunen

A-maajoukkuetta vuosina 2002-2008 valmentanut Tommi Nikunen myönsi olleensa päävalmentaja-aikanaan sokea sille, mitä kentällä tapahtui. Vuosina 2004-2006 hän huomasi kuitenkin erään huolestuttavan piirteen.

– Silloin huomasin, ettei Continental-cupin joukkueesta tullutkaan enää uusia nimiä tarjolle. Sama, vanha porukka kiersi ympyrää ja yritti uudelleen päästä mukaan maajoukkueeseen.

Missä vaiheessa kenttätyö unohdettiin, vai unohdettiinko sitä? Näihin kysymyksiin ei välttämättä löydy yksiselitteistä vastausta ja vastaus riippuu siitä, keneltä asiaa kysyy.

Suomalainen mäkihyppy oli vuosikymmenien ajan nojautunut talkootyöhön ja vapaaehtoisiin seuratyöntekijöihin. Kuten monessa muussa pienessä lajissa, myöskään mäkihypyssä vapaaehtoisten määrä ei ole ollut suuri. Vuosikymmeniä mukana olleet alkoivat pikkuhiljaa ikääntyä ja väsyä, eikä heidän työlleen aina löytynyt jatkajia.

Rukan mäen tuuliverkko
Rukan mäen tuuliverkkoTomi Hänninen

Samaan aikaan Suomen mäkihyppyrikanta alkoi rapistua, kun talkoolaiset eivät olleet niitä kunnostamassa. Paavo Talonpojan, Tapio Räisäsen ja Aatto Lamminpään kaltaisia uurastajia, jotka olivat puhaltaneet porukkaan yhteishenkeä, rakennuttaneet tai korjauttaneet pienmäkiä, ei löytynyt tarpeeksi.

Talonpoika on laskenut omalta alueeltaan eli Etelä-Karjalasta hävinneen vuosikymmenten saatossa yli 20 hyppyrimäkeä ja nyt on enää muutama jäljellä. Samansuuntaista kehitystä on ollut havaittavissa muissakin piireissä.

Suomalaisten mäkien ongelma oli myös sen profiilien vanhanaikaisuus, jotka poikkesivat Keski-Euroopan Wolfgang Happlen suunnittelemista mäistä. Jos hyppääjä pääsi hyvin sinuiksi kotimaan mäkien hyppyrinokkien kanssa, ei se suinkaan taannut menestystä kansainvälisillä kentillä.

Kun laji menestyy, ei ole väliä, miltä kanavalta se tulee. Ihmiset löytävät kyllä lajin. Mutta kun ei tule menestystä eikä olla enää aallonharjalla, se näkyy monissa asioissa.

Tommi Nikunen

Kenttää ja ruohonjuuritasoa ei jätetty täysin oman onnensa nojaan. Kari Pätäri oli aloittanut mäkihypyn ja yhdistetyn valmennus- ja koulutuspäällikkönä keväällä 2006, joten koulutustapahtumia oli tarjolla. Aluekoordinaattorijärjestelmäkin oli hyväksi havaittu, sillä se toimi muun muassa mäkikoulutoiminnan moottorina. Juniori- ja kenttätoiminta kuitenkin kärsi ja panostus heikkeni sitä mukaa, kun taloudelliset resurssit pienenivät.

B-maajoukkueen toiminnasta tuli lähinnä nimellistä, kotimainen kilpailujärjestelmä hyytyi eikä alempien tasojen kansainvälisissä kilpailusarjoissa enää nähty suomalaisedustajia samaan tahtiin kuin aiemmin.

Samaan aikaan pienenivät myös harrastajamäärät. Nämä näkyivät karusti muun muassa vähenevissä Hopeasompa-osallistujamäärissä. Aikaisemmin tapahtuma oli houkutellut paikalle aina parisensataa osallistujaa, nykyään puhutaan enää reilusta viidestäkymmenestä osallistujasta.

Nuoria mäkihyppääjiä rinteen juurella.
Minna Heikura / Yle

Lajien välillä käytiin kovaa kilpailua harrastajamääristä, eikä mäkihyppy pystynyt houkuttelemaan uusia harrastajia lajin pariin ainakaan helppoudellaan. Mäkeen ei voinut mennä vain hyppäämään, vaan ensin tarvittiin välineet ja olosuhteet kuntoon. Muut muotilajit vetivät tässä pidemmän korren.

–Mäkihyppy on extreme-laji, jossa drop out on suuri, etenkin siinä vaiheessa kun siirrytään suurempiin mäkiin, Pätäri totesi.

Oman sivujuonteensa tilanteeseen tarjosi myös se, että vuodesta 2006 lähtien mäkihyppykilpailut näkyivät suorina enimmäkseen maksukanavilla. Suuret yleisöt hävisivät hiljalleen eikä nuorten harrastajien esikuvat olleet esillä yhtä usein kuin aiemmin.

- Kun laji menestyy, ei ole väliä, miltä kanavalta se tulee. Ihmiset löytävät kyllä lajin. Mutta kun ei tule menestystä eikä olla enää aallonharjalla, se näkyy monissa asioissa, kuten esimerkiksi yhteistyökumppaneissa, Nikunen sanoi.

Oma yhdistys hajotti enemmän kuin yhdisti

Vuonna 2008 suomalaista hiihtomaailmaa ravisteltiin jälleen, kun Keskusrikospoliisi avasi lisätutkinnan niin kutsutussa STT:n doping-oikeudenkäynnissä. Tämä oli lisäsysäys Hiihtoliiton muille lajeille, etenkin alppihiihdolle ja freestylelle, jotka halusivat ottaa pesäeron maastohiihtoon, itsenäistyä ja perustaa omat lajiyhdistyksensä.

Marraskuussa 2008 Tampereella pidetyssä liittovaltuuston kokouksessa päätettiin mullistaa koko Suomen Hiihtoliiton organisaatio. Samalla lakkautettiin peräti yhdeksän työtehtävää, muun muassa maastohiihdon ja mäkihyppy-yhdistetyn lajijohtajan toimet.

– Ajatuksena oli, että kun lajit itsenäistyvät ja tulee omat yhdistykset, ne pääsevät aloittamaan puhtaalta pöydältä, ilman vanhoja rasitteita ja vanhaa henkilökuntaa. Yhdistyksille annettiin vapaus valita, miten aikovat jatkossa toimia ja organisoitua, Piirainen selvitti.

Kukaan ei katsonut kokonaisuutta, kysellyt perään tai kysynyt miten työntekijät voivat.

Heikossa taloudellisessa tilanteessa olleen mäkihyppy-yhdistetyn linjassa lajijohtajan vakanssin lopettaminen näkyi merkittävästi, sillä toimistosta lajia pyörittivät lajijohtajan lisäksi lajisihteeri. Kun lajijohtaja poistui, jäivät käytännön asiat lajisihteerille sekä uuden yhdistyksen Finnjumping ry:n luottamusjohdolle.

Finnjumping, mäkihyppy, yhdistetty logo
Finnjumping ry

Uusi organisoituminen kulutti voimavaroja, tukiverkko oli heikko ja kokopäiväiset toimijat olivat vähissä – ja mikä pahinta, heitä ei oikein kukaan johtanut. Kukaan ei katsonut kokonaisuutta, kysellyt perään tai kysynyt miten työntekijät voivat.

Vasta pari vuotta myöhemmin yhdistykselle saatiin määräaikainen toiminnanjohtaja, kun tehtävään valittiin Finnjumpingin varapuheenjohtajana aiemmin toiminut Mauri Haataja. Haataja operoi yhdistystä Rovaniemeltä käsin ja keskittyi ennen kaikkea taloushallintopuoleen.

Taloudellinen kurimus kuitenkin vain paheni eikä enää edes maajoukkueen leirejä pystytty maksamaan. Maksumieheksi joutuneet maajoukkuehyppääjät vaativat julkisuudessa jopa Haatajalle potkuja rahapulan takia.

Omasta yhdistyksestä ei tullut ainakaan mäkihyppy-yhdistetylle sateentekijää, pikemminkin sitä pidetään suurena virheaskeleena.

– En uskonut hajautettuun malliin, sillä kun olin SLU:ssa (suomalaisten liikuntajärjestöjen kattojärjestö Suomen Liikunta ja Urheilu) toiminnanjohtajana näin näitä pieniä lajiliittoja paljon. Toivoin todella, että olisin ollut väärässä, mutta ei se ainakaan Finnjumpingissa siltä näyttänyt, Piirainen sanoi.

Finnjumping ry:n taival ei kestänytkään kauan, sillä joulukuussa 2013 pidetyssä yhdistyksen ylimääräisessä kokouksessa päätettiin Finnjumping ry:n purkamisesta ja paluusta Suomen Hiihtoliittoon Maastohiihto ry:n kanssa. Tästä huolimatta mäkihyppyyn ei ole saatu henkilöä, joka toimisi lajijohtajana tai koulutuspäällikkönä.

- Kaipaisin sitä, että jollain olisi selkeämpi vastuu seuratoiminnan ylläpidosta ja kehittämisestä. Historiastani johtuen saan yhä paljon puheluita, mistä muun muassa löytyisi junioreille suksia tai tällaisia. Ei ole selkeää henkilöä, jolle esimerkiksi kenttäväki voisi soittaa ongelmatilanteessa, Pätäri totesi.

Kuppikuntia, yömyöhään kukkuvia urheilijoita ja pukuhuolia

Jos aikoinaan mäkihypyssä oli ollut jonkinlainen suomalainen valmennuslinja, ei sitä enää ole ollut hetkeen. Osa keskittyy valmennuksessa enemmän taitotasoon, osa fyysiseen kuntoon ja kehonhallintaan, mutta yhteistä linjaa ei ole. Kuppikuntia muodostui vahvoihin mäkikeskuksiin, ja nämä tekivät töitä vain oman motivaation ja päämäärän, ei suomalaisen mäkihypyn eteen.

Nikunen muistelee, että hänen päävalmentaja-aikoinaan kentällä käytettiin samoja mittareita kuin maajoukkueessa, jotta pystyttiin vertaamaan urheilijoita ja tiedettiin, miten valmentauduttiin. Tämäkin oli yksi niistä asioista, joka hukattiin muutosten myötä.

Toisaalta myös urheilijoiden maailma on muuttunut viimeisen vuosikymmenen aikana, kun matkapuhelimet, taulutietokoneet ja kannettavat tietokoneet ovat yleistyneet. Tämä näkyi etenkin alkuvaiheessa mäkihyppääjien käyttäytymisessä.

Siinä missä aikoinaan hyvää yöunta osattiin arvostaa urheilijoiden keskuudessa, löytyi uusien laitteiden myötä hotellien käytäviltä yömyöhään kukkuvia hyppääjiä luurit korvillaan ja läppärit sylissään. Yöunet jäivät vähäiseksi tai häiriintyivät, levon ja harjoittelun suhde sekä harmonia kärsi ja keskittyminen katosi.

Myös kalliiden, noin 400 euroa maksavien hyppypukujen jatkuva säätäminen ja sääntöjen kiristäminen toivat hyppääjille ylimääräistä työtä ja lisää ongelmia. Pukukikkailu haluttiin saada kuriin ja vuodesta 2005 lähtien sääntöjä ruuvailtiin kireämpään suuntaan lähes joka vuosi.

Säännöt määräsivät muun muassa sen, kuinka paljon puvun kangas saa läpäistä ilmaa, kuinka paksua se saa olla, monestako osasta sen saa tehdä ja miten suuri se saa olla hyppääjän vartaloon verrattuna.

Välinevalmistajilta saatuja pukuja jouduttiin usein ompelemaan uudelleen kilpailujen välilläkin, jotta ne olisivat sääntöjen mukaisia. Muutamaan otteeseen Suomen joukkueessa jouduttiin priorisoimaan ja vaihtamaan salivuoro ja harjoittelu ompeluvuoroon. Omalle ompelijalle olisi ollut käyttöä, mutta tästä joukkue saattoi vain haaveilla, rahaa kun ei riittänyt aina leireihinkään.

Suomalaishyppääjät joutuivat antamaan tasoitusta muille maille pukujen määrissäkin. Hiihtoliitto pystyi vielä vuonna 2008 ostamaan A-maajoukkueen hyppääjille pari pukua kaudessa. Näillä pääsi ainoastaan alkuun, sillä kärkihyppääjillä pukuarsenaalista löytyi yleensä useita kymmeniä pukuja.

Päävalmentajan painajainen toteutui

Kun mäkihypyn A-maajoukkue oli siirtynyt Tommi Nikusen valmennuksesta Janne Väätäisen hoteisiin, oli Hiihtoliiton ja tulevan yhdistyksen taloustilanne surkea. Toiminta painottui ainoastaan sekä mäen että yhdistetyn kohdalla A-maajoukkuetoiminnan ympärille.

Vaikka mäkimaajoukkueen leirivuorokausia jouduttiin karsimaan ja joukkueessa oli loukkaantumisia, oli suomalaishyppääjien menestys maailmancupissa silti hyvää. Suomi oli maiden välisessä kilpailussa kärkikamppailussa mukana. Arvokisamenestys jäi kuitenkin vaatimattomaksi ja kritiikkiä satoi niin mediasta kuin kentältä.

Pekka Niemelä poseeraa kameralle
AOP

Pekka Niemelän tullessa päävalmentajaksi vuonna 2010 näytti aluksi siltä, että menestys jatkuu yhä vahvana: Suomi otti heti kauden alkuun Kuopion osakilpailussa kaksoisvoiton Ville Larinnon ja Matti Hautamäen johdolla ja joukkue suoriutui tasaisen vahvasti.

Sitten tapahtui päävalmentajan painajainen: ensin Larinto loukkasi polvensa pahoin tammikuussa 2011 ja pari kuukautta myöhemmin kesän polvivammasta toipuneen Janne Happosen vamma uusiutui. Samoihin aikoihin Janne Ahonen ja Harri Olli päättivät lopettaa senhetkisen kilpauransa. Kolmen kuukauden sisään Niemelältä oli kadonnut joukkueestaan neljä runkohyppääjää.

Happosen ja Larinnon vammakierteet jatkuivat vielä seuraavana kautenakin, ja näiden lisäksi myös Anssi Koivuranta joutui polvileikkaukseen. Niemelällä ei ollut käytössään samanlaista lupaavien hyppääjien arsenaalia kuin Nikusella oli vielä 2000-luvun alkupuolella, joten koventuneessa kansainvälisessä kilpailussa menestys jäi vaatimattomaksi. Paljon kertovaa on se, että tynkäkauden hypännyt Koivuranta oli paras suomalainen maailmancupin 18. sijallaan.

Anssi Koivuranta
Tomi Hänninen

Kun tuloksellinen alamäki oli alkanut ja kentällä valmennukselliset mielipiteet menivät pahoin ristiin, oli oravanpyörää vaikea pysäyttää eikä siihen auttanut valmentajan vaihtaminenkaan. 2000-luvun alkupuolen kärkisijoista oli turha haaveilla, kun Suomi oli valahtanut ynnä muut -sarjaan ja maailmancupin pisteitä hakivat nuoret tulokkaat, jotka joutuivat kovien varsin menestyspaineiden alle.

Kun menestystä ei tullut, ei tullut positiivista näkyvyyttäkään. Uusia tukijoita oli vaikea löytää ja taloustilanne junnasi paikoillaan. Suomen suuresta menestyslajista oli pikkuhiljaa tullut kansallinen murheenkryyni.

"Nyt ei ole junioreita, ei rahaa, eikä lentomäkeä"

Vaikka suomalaisen mäkihypyn aallonpohja vaikuttaakin katastrofaaliselta, ei tilanne ole uusi. Menestyksen jälkeen on tullut aina lamakausi, niin Suomessa kuin maailmalla.

Veikko Kankkosen 1960-luvun menestyksen jälkeen meni vuosikausia, ennen kuin Suomen saatiin jälleen uusi mäkihypyn mitalimies.

1970-luku oli hiljainen ja 1990-luvullakin olisi saattanut olla mahalasku edessä, elleivät Toni Nieminen ja Janne Ahonen olisi omaksuneet V-tyyliä niin nopeasti. Menestyksen huumassa ja aallonharjalla huonommat ajat usein unohtuvat.

Kaksi mäkihyppääjää kiipeää hyppytorniin.
Juha Korhonen / Yle

Olisiko jotain kuitenkin voitu tehdä toisin, jotta tämä mahalasku olisi vältetty tai edes saatu sitä lievennettyä?

– 2000-luvun alkupuolella meillä oli puitteet kunnossa ja teimme silloin ylijäämiä. Niistä rahoista olisi silloin pitänyt pitää parempaa huolta. Silloin haikailtiin lentomäen perään ja se oli silloin tärkeä, mutta näin jälkikäteenhän se kuulostaa huvittavalta, Tommi Nikunen pohti.

– Se olisi pitänyt panna junioritoimintaan ja edistää kestävää kehitystä. Nyt meillä ei ole junioreita, ei rahaa eikä lentomäkeä.

Muut maat saivat aikoinaan Suomen etumatkan kiinni ja menivät ohikin. Mäkihyppy on levinnyt myös uusiin maihin, jotka haluavat panostaa lajiin.

- Nykyään uusia mäkiä syntyy jopa ihan mäkihypyn “kehitysmaihin”, esimerkiksi Turkkiin, jossa on tänä päivänä upeat mäkikeskukset, Pätäri totesi.

Suomesta puuttuu tällä hetkellä kunnon mäkikeskukset, jotka tarjoaisivat mäkiä HS5:stä HS130:een, aloittelijoista huippu-urheilijoille. Isoja mäkiä kyllä löytyy, mutta ei samasta paikasta juniorimäkien kanssa. Toisaalta kun harrastajamäärä on tätä nykyä niin pieni, ei yhteiskunnalta välttämättä löydy intoa ison mäkikeskuksen rakentamiselle. Jälleen tarvittaisiin talkoohenkeä ja lajiaktiiveja.

Suomessa mäkikeskustoiminta on keskittynyt usealle paikkakunnalle, enimmäkseen Rovaniemelle, Kuopioon, Rukalle ja Lahteen, joiden lähistöllä on myös lukio- ja urheiluopistotoimintaa.

Esimerkiksi Itävallassa lukioikäisten talvilajien valmentaminen on keskitetty Stamsin lukioon, joka tunnetaan todellisena kultahautomona. Voisiko Suomessa tällainen toimia sama esimerkiksi Jyväskylässä, jossa on käytössä lukioikäisille sopivat Laajavuoren HS108- ja HS68-mäet sekä Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus?

Pätärin mukaan Suomessa pitäisi tehdä huomattavasti enemmän yhteistyötä lajien välillä ja unohtaa lajikateus. Hiihtoliiton ja Ampumahiihtoliiton Lumilajit liikuttavat -projekti onkin yksi tällainen projekti, jossa lajirajat on unohdettu ja tärkeintä on vain saada lapset liikkumaan suksilla.

Laajaa harrastajamassaa mäkihyppyyn tuskin koskaan saadaan, vaikka Lasten Lumipäivät ja sen edeltäjä Lasten Mäkiviikko -tapahtumat ovatkin houkutelleet innostuneita junioreita lajin pariin.

– Olemme menossa oikealle raiteelle ja parempaan suuntaan. Meillä edelleen on lahjakkaita urheilijoita, toki pieni määrä, joten niistä pitää pitää hyvää huolta, Pätäri sanoi.

Antti Aalto
Antti AaltoTomi Hänninen

Maajoukkueessa uutta nousua on haettu itävaltalaisen Andreas Mitterin johdolla nyt yhden kauden verran. Vaikka vielä tuloksissa ei suurta loikkaa parempaan ole näkynyt, pidettiin ulkomaalaisen valmentajan valintaa hyvänä asiana.

– Hänellä ei ole minkäänlaisia rasitteita taustalla ja hänellä on muun muassa hyvät kontaktit keskieurooppalaisiin suksifirmoihin. Hän on tuonut valtavan paljon uusia ideoita ja hyvää henkeä tähän toimintaan, nykyisin nuorten olympiavalmentajana toimiva Pätäri totesi.

Toivoa siis on, mutta menestys on pienistä asioista kiinni ja niin moni asia voi mennä myös pieleen. Viimeinen vuosikymmen on osoittanut, ettei mikään tule ilmaiseksi, mutta menestys ei myöskään ole vain rahasta kiinni.

Kolmisenkymmentä vuotta mäkihypyn ja yhdistetyn edustajana Hiihtoliiton liittovaltuustossa ollut Paavo Talonpoika muistelee edesmenneen legendaarisen mäkihyppyvalmentaja Matti Pullin korostaneen, että menestyksessä merkittävintä ovat olosuhteet, valmennus ja seuratoiminta – ja juuri tässä järjestyksessä.

– Ei se ole koskaan ollut kiinni liittovaltuuston paikoista tai rahasta, vaan yhteishengestä, työnteosta, asenteesta ja innostuksesta lajiin. Pitää olla sydän mukana. Uudet muotilajit ovat tulleet jäädäkseen, halusimme sitä tai emme. Toivottavasti myös mäkihyppy pysyy siinä mukana, Talonpoika totesi.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Näytä mitalit:
1980-luku
1990-luku
2000-luku
2010-luku

19
Kultaa
15
Hopeaa
11
Pronssia

Lähteet: Juttuun on haastateltu muun muassa: Pentti Kokkonen, Suomen mäkihypyn nuorten MM-ryhmän valmentaja, A-maajoukkueen kakkosvalmentaja muun muassa vuosina 2008-2010 Janne Marvaila, mäkihypyn ja yhdistetyn lajijohtaja vuosina 1998-2008 Tommi Nikunen, mäkihypyn A-maajoukkueen päävalmentaja vuosina 2002-2008 Jari Piirainen, Suomen Hiihtoliiton toimitusjohtaja vuosina 2001-2009 Niina Pirskanen, maastohiihdon lajisihteeri vuosina 1998-2002, mäkihyppy-yhdistetyn lajisihteeri sekä toimistopäällikkö vuosina 2002-2011 Kari Pätäri, muun muassa mäkihypyn nuorten MM-ryhmävalmentaja, maajoukkuevalmentaja vuosina 1998-2006, mäkihypyn ja yhdistetyn valmennus- ja koulutuspäällikkö ja nykyinen nuorten olympiavalmentaja Paavo Talonpoika, entinen mäkihypyn ja yhdistetyn monivuotinen liittovaltuutettu. Jutun kirjoittaja työskenteli Suomen Hiihtoliitossa vuosina 1999-2006.

Tilaa Tommi Seppälän änärikirje

Yle Urheilun Vancouverissa asuva NHL-kirjeenvaihtaja Tommi Seppälä raportoi viikoittain maailman kovimman kiekkoliigan sisäpiiristä.

Suosittelemme

Tuoreimmat