1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. Vankilateatteri

Vankilateatteri kohottaa itsetuntoa – "Rikoksen tekeminen voi olla helppoa, jos ei usko, että itsestä on muuhun"

Vankilateatteria on tehty ammattimaisesti Suomessa jo kymmenen vuotta. Työn tulokset ovat kiistattomat, mutta rahasta ja rahan sitoutumisesta on puutetta.

Vankilateatteri
Vanajan naisten Saiturin sydämessä nykyisen joulun henki haaveilee prinsessamekosta ja pinkistä Barbie-autosta.
Vanajan naisten Saiturin sydämessä nykyisen joulun henki haaveilee prinsessamekosta ja pinkistä Barbie-autosta.Antti Haanpää / Yle

– Mä haluisin pinkin prinsessamekon ja sit mä haluisin pinkin ykssarvisen ja sit mä haluisin vielä pinkin Barbie-auton.

Tyllihameessaan Koko-teatterin (siirryt toiseen palveluun) näyttämöllä keikistelevä tyttö on nykyisten joulujen henki. Toivomuksiaan lateleva teiniprinsessa on tullut ottamaan mittaa kylmäsydämisestä ja itarasta Melodiesta.

Saiturin sydän, Koko-teatterin ensi-ilta, pohjautuu Dickensin klassiseen joulutarinaan. Se on työryhmänsä alusta loppuun synnyttämä vastaisku kyynisyydelle ja piittaamattomuudelle, ja ylistyslaulu yhteisöllisyydelle ja rakkaudelle.

Esityksessä on kyse myös luottamuksesta.

Sen eteen on jouduttu tekemään töitä enemmän kuin työryhmissä keskimäärin, sillä tämän näytelmän ovat tehneet Vanajan vankilan naisvangit teatterin ammattilaisten ohjauksessa.

Luottamus on asia, josta vankilassa on pulaa: sekä luottamuksesta itseen, että luottamuksesta toiseen. Teatterin tekemisessä taas luottamus on kaikki kaikessa, summaa Vanajan vankilan johtaja Kaisa Tammi-Moilanen.

– Näillä näyttelijöillä ei ole omaa ammattitaitoa sen arvioimiseen, että osaako ohjaaja työnsä niin, että he eivät näytä hölmöltä lavalla. Heidän on vain luotettava. Ja vankila jos joku on paikka, jossa epäluottamus kukoistaa. Itselleni suurin oppi näistä teatterituotannoista on ollut se, että ilman luottamusta ei saavuta mitään. Se oppi on muuttanut sekä minua, että meidän vankilaa.

Luottamuksen oppiminen oli yksi syy siihen, miksi ”Melodie” lähti mukaan tekemään taiteellisesti kunnianhimoista teatteriesitystä, laittamaan itsensä likoon, vaikka jännitti.

Dickensin klassikkoon nojaava Saiturin sydän on työryhmän mukaan esitys, joka juhlistaa rakkautta, yhteisöllisyyttä ja avaraa sydäntä.
Dickensin klassikkoon nojaava Saiturin sydän on työryhmän mukaan esitys, joka juhlistaa rakkautta, yhteisöllisyyttä ja avaraa sydäntä.Antti Haanpää / Yle

Edessä on pian elämä porttien ulkopuolella ja ”Melodie” toivoo sen olevan toisenlaista kuin elämän tähän asti. Siksi häntä – tai muitakaan esityksen viidestä naisvangista – ei haastatella heidän omilla nimillään.

– Kun vankilan perhetyöntekijä vinkkasi tästä, ajattelin, että saan lavakokemusta, saan itsestäni esiin uusia puolia ja pystyn ehkä heittäytymään helpommin. Kun elää vankilassa, niin siellä ollaan todella sulkeutuneita, eikä anneta itsestä hirveästi. Se tila jää itsestään päälle. Arkielämässä on kuitenkin hyödyksi, että pystyy olemaan oma itsensä.

”Oona” puolestaan tarvitsi pientä patistelua, ennen kuin suostui hyppäämään mukaan Saiturin sydämeen.

– Ensin vartija hoki koko päivän, että mene, mene, mene mukaan, mutta mä olin, että en nyt kumminkaan tollaseen. Sitten johtaja soitti mun soluuni ja sanoi, että pitäisi tulla, niin oli vähän pakko. Hyvä, että soitti ja hyvä, että lähdin. Mä olen saanut tosi paljon itseluottamusta ja sosiaalisia taitoja. Nyt kehtaa tehdä asioita ilman, että miettii muiden mielipiteitä.

"Melodie" valmistautuu Saiturin sydämen harjoituksiin.
"Melodie" valmistautuu harjoituksiin.Antti Haanpää / Yle

Liikaa tekemistä on parempi kuin ei lainkaan tekemistä

Saiturin sydäntä on tehty yhdessä ohjaaja Hanna Sepän kanssa intensiivisesti yli viiden kuukauden ajan. Ensin on luettu Dickensiä, sitten keskusteltu siitä, luotu hahmoja, viilattu niitä yhdessä, mietitty teatteriesityksen ja kohtausten rakennetta, jumpattu vuorosanoja vielä harjoitusten jälkeenkin.

Ensi-illan lähestyessä tunnit ovat kieppuneet ympäri kellon tavalla, johon ammattinäyttelijät eivät ikinä suostuisi.

Kun ihminen on jopa vuosia tekemättä päivillään mitään, hiipuu väkisinkin usko siihen, että niillä osaisi mitään tehdäkään. Se, että itse pystyy sitoutumaan pitkäjänteiseen työskentelyyn, on ollut monelle Saiturin sydämen näyttelijälle suurin yllätys.

”Oona” on pikkutyttönä harrastanut teatteria ja tanssia, sittemmin rötöstellyt ja viime aikoina lähinnä vain odotellut, että aika kuluu. Saiturin sydän muutti kaiken. Torstain ensi-illan lähestyessä paluu entiseen pelottaa.

– Olin tottunut siihen, että en tee pahemmin mitään ja sitten yht’äkkiä päivät onkin olleet täynnä kaikkea, niin en edes tiedä, miten pärjään, kun tämä on loppunut. Tämän jälkeen tietää, että on parempi täyttää päivät mieluummin liiallisuuksiin, kuin olla tekemättä yhtään mitään.

Entiseen ei olekaan tarkoitus palata. Sen takia tätä tehdään, on tehty jo runsaat kymmenen vuotta. Idea oli tosin aluksi monen mielestä täysin älytön, jopa vähän suuruudenhullu.

Saiturin sydämen harjoitus päivää ennen torstain ensi-iltaa.
Saiturin sydämen harjoitus päivää ennen torstain ensi-iltaa.Antti Haanpää/Yle

"Jos se onnistuu Venäjällä, se onnistuu myös Suomessa"

Keväällä 2009 Hämeenlinnassa järjestettiin vankilajohtajien konferenssi. Aiheita riitti, mutta yksi puhuttavimmista oli Vanajan naisvankien tuottama iltaohjelma. Se oli Grimmin veljesten Punahilkka-satuun pohjautuva näytelmä, jonka vangit olivat toteuttaneet ammattiohjaajan vetämässä työryhmässä.

Vankeinhoitokielellä kyse oli pilottikokeilusta (siirryt toiseen palveluun), jossa selvitettiin perinteisen teatterin soveltuvuutta ”vankilan kuntouttavaksi toiminnaksi”.

Osa kollegoista esitti pilotista epäileviä arvioita. Myös Vanajan henkilökunnan keskuudessa oli niitä, joiden mielestä perinteinen näytelmäkerho olisi ollut toimivampi konsepti, muistelee Kaisa Tammi-Moilanen.

– Oletko nyt ihan varma, että ne kaikki tulevat paikalle, minulta kyseltiin. Itse tiesin siinä vaiheessa, että aivan varmasti tulevat. Henkilökunnassa oli alkuun myös vähän epäuskoa sen suhteen, että voiko tällä tavalla syntyä esitys, jota voi esittää ihan oikeassa teatterissa.

Myös Kaisa Tammi-Moilasta itseään vähän huimasi ennen ensi-iltaa.

– Rehellisyyden nimissä en kyllä tiennyt, kun aloitimme harjoitukset syksyllä 2008, että olemme menossa kaupunginteatterin vanhalle isolle näyttämölle. Alkuun kuitenkin puhuttiin, että mitenkäs saadaan valot toimimaan vankilan ruokasalissa.

Punahilkkaa ei olisi syntynyt ilman Tammi-Moilasen työmatkaa Venäjälle, valtioon, joka täkäläisessä uutisoinnissa harvoin esiintyy vankeinhoidon esimerkkimaana. Siellä hän näki esityksen, jonka itki lähes alusta loppuun, vaikka ei ymmärtänyt kielestä ensimmäistäkään sanaa.

– HIV-positiiviset naisvangit olivat tehneet viruksesta valistusnäytelmän, joka oli taiteellisesti korkeatasoinen ja todella koskettava. Silloin päätin, että jos tämä on mahdollista Venäjän vankiloissa, niin tämä on mahdollista myös Suomessa.

Vanajan avovankilalla oli jo pitkät perinteet luovasta toiminnasta ja itseilmaisusta. Tammi-Moilasen mielestä ne ovat asioita, jotka ovat olennainen osa ihmisyyttä, eikä ihmisyys lopu vankilatuomioon.

– Meillä ei väki ole koskaan maannut vain sängynpohjalla, meillä on tehty ja eletty ennenkin. Vanajan vankilassa on repertuaaria, on rentoutumisharjoittelua ja luovaa kirjoittamista. Siksi pohja oli valmiimpi myös teatterin tekemiselle.

Venäjän-matkan lisäksi tarvittiin vielä jotain muutakin, että hullusta haaveesta tuli totta: kumppani.

– Kuulin teatteriohjaaja Hannele Martikaisesta, jolla oli sama ajatus, että laitoksessa voisi tehdä oikeaa teatteria. Siinä sen näki, että yksin ei voi tehdä mitään, ja vankila varsinkin tarvitsee kumppaneita. Oli ehdottoman tärkeää saada mukaan ammattilainen, jolla oli taito lähteä viemään ideaa todeksi.

Punahilkasta tuli suoranainen sensaatio. Esitys liikutti, vastaanotto oli lämmin, jopa huima, kuvailee Tammi-Moilanen. Yleisö halusi lisää ja kiusaus jatkaa muutaman esityksen jälkeen oli suuri.

–Hetken aikaa mietittiin, että voitaisiin myydä helposti muutama viikko lisänäytöksiä, mutta sitten tajusimme, että niin ei voi tehdä. Tässä on ihmisiä, jotka vankilasta käsin laittavat itsensä enemmän kuin satasella likoon tehdäkseen ammattitasoista teatteria. Kauanko sellaiseen pystyy, varsinkin kun näytelmissä on sisältöä suoraan tekijöidensä elämästä?

Mukana olleet naiset kuvailivat saavuttaneensa jotain, mitä eivät koskaan uskoneet saavuttavansa. Moni kertoi saaneensa ensimmäistä kertaa kokemuksen omasta kyvykkyydestään ja hämmästyneensä siitä, miten pystyy toimimaan ryhmässä.

– Teatterin tekeminen on kohottanut näyttelijöiden itsetuntoa, joka vankilasta ponnistavalla ihmisellä on usein erittäin heikko. Se on asia, joka on alkanut elää näissä ihmisissä, kuvailee Tammi-Moilanen.

Vangit ovat kertoneet, että näytelmän tekeminen on ollut paljon todellisempaa harjoittelua siviilielämää varten kuin muu kuntouttava toiminta.

– Rikoksen tekeminen voi olla kohtuullisen helppoa, jos ei usko, että itsestä on mihinkään muuhun. Sitten kun huomaa, että itsestä on muuhunkin, niin miksi tekisi enää rikoksia. Ei yksi teatteriesitys tietenkään kertaheitolla elämää muuta, mutta hirveän isoja eväitä elämään se voi antaa.

Punahilkan kätilöt päättivät, ettei ensimmäisellä menestyksellä ratsasteta loputtomiin, vaan tehdään tätä lisää; kehitetään toimintamallia, etsitään pysyvä rahoitus ja viedään vankilateatteri kaikkiin maan rangaistuslaitoksiin.

Tie osoittautui kivisemmäksi kuin osattiin odottaa. Sillä on riittänyt palavereja, pätkärahoitusta, paperisotaa ja virkamiestä virkamiehen perään.

- Suomi on paikka, jossa voi ylpeästi sanoa, että meillä tehdään ammattimaista teatteria vankien kanssa vankilassa. Se kertoo enemmän tästä kansakunnasta kuin moni muu asia, toteaa Kaisa Tammi-Moilanen
- Suomi on paikka, jossa voi ylpeästi sanoa, että meillä tehdään ammattimaista teatteria vankien kanssa vankilassa. Se kertoo enemmän tästä kansakunnasta kuin moni muu asia, toteaa Kaisa Tammi-MoilanenAntti Haanpää/Yle

Kiitosta riittää, rahasta on pulaa

Ylistettyä Punahilkkaa seurasi lähes yhtä lailla kiitosta kerännyt Vanajan naisten Kuningas Lear. (siirryt toiseen palveluun) Vaikutuksista kohistiin ja pian myös akateeminen tutkimus (siirryt toiseen palveluun) totesi vankilateatterin ansiot. Kättä pidempää siis riitti.

Rahahanojen vahtien vakuuttaminen osoittautui silti yllättävän hankalaksi, muistelee Kaisa Tammi-Moilanen.

– Me tehtiin todella paljon avauksia moneen suuntaan. Kävin ministeriössä istumassa ja esittelemässä, miten tätä voisi tehdä, kävin meidän keskushallinnossa ja ties missä. Välillä tuntui, että kaikkeen muuhun tässä maassa löytyy rahaa, mutta ei vankilateatterin vakiinnuttamiseen.

Eteenpäin oli mahdotonta jatkaa ilman oikeustoimikelpoista hakemusrumban pyörittäjää. Sellaiseksi perustettiin Taittuu-yhdistys. Se helpotti.

– Otti aikansa, että asia otti tulta alleen, mutta sitkeällä työllä ja produktio kerrallaan vakuutimme, että tämä ei ollut mikään yhden kerran hetken huuma. Minusta on ylpeää voida sanoa, että Suomi on maa, jossa tuetaan ammattimaista teatteritoimintaa vankiloissa. Se kertoo tästä kansakunnasta enemmän kuin moni muu asia, paukauttaa Tammi-Moilanen.

Ensin opetus- ja kulttuuriministeriö myönsi rahoituksen kolmen vuoden pilottihankkeelle, sitten oltiin taas epävarmuuden varassa. Rikosseuraamuslaitokselta heltisi avustusta muutamalle yksittäiselle tuotannolle ja sitten ihmeteltiin taas jatkoa.

Viime vuonna Rikosseuraamuslaitos solmi kilpailutuksen jälkeen kolmen vuoden sopimuksen Taittuun kanssa valtakunnallisesta vankilateatteritoiminnasta. Rahaa tulisi enemmän ja pitkäjänteisemmin, jos sitä olisi enemmän laittaa, harmitteli laitoksen edustaja Ylen haastattelussa viime maaliskuussa.

- Paras palkinto työstä on se, kun näyttelijät ensi-illassa ottavat aplodit vastaan, sanoo Taittuu ry:n vastaava tuottaja ja puheenjohtaja Neea Kilkki.
- Paras palkinto työstä on se, kun näyttelijät ensi-illassa ottavat aplodit vastaan, sanoo Taittuu ry:n vastaava tuottaja ja puheenjohtaja Neea Kilkki.Antti Haanpää/Yle

Taittuun konsepti on kirkastunut vuosi vuodelta, ohjaajia on koulutettu lisää ja heitä on rekrytoitu ympäri Suomea. Oppi on lisääntynyt tekemällä, kuvailee yhdistyksen puheenjohtaja ja vastaava tuottaja Neea Kilkki.

– Me olemme oppineet ne perusraamit, joiden mukaan vankiloissa toimitaan. Vaikka jokaisen vankilan toimintakulttuuri ja tavat ovat erilaisia, on tiettyjä lainalaisuuksia, jotka pätevät aina. Me olemme oppineet sen, mikä meidän metodimme on, ja se on se mikä toimii. Jos siitä on koitettu poiketa, niin helposti menee vähän pieleen.

Sitoutuneita tekijöitä täytyy väkisinkin turhauttaa se, että palkinnoista, näytöistä ja juhlapuheista huolimatta toimintaa ei saada pysyviin raameihin. Rahasta joutuu vääntämään muutaman vuoden välein. Kilkki haluaisi silti diplomaattisesti väistää koko kysymyksen rahoituksen ja tavoitteiden välillä ammottavasta kuilusta.

– Kilpailutuksen voittaminen mahdollisti pitkäaikaisen haaveemme toteutumisen. Nyt voimme tehdä vankilateatteria eri puolilla Suomea. Meillä on rahoitus vuoteen 2020 asti, ja sillä toteutetaan kolme-neljä projektia vuodessa. Täydellisessä maailmassa ei tietenkään olisi määräaikaisuutta, vaan jatkuvuutta, jolloin toimintaa voisi kehittää ihan eri tavalla.

Kruunupäinen nainen teatterin lämpiössä.
Nykyisen joulun henki Koko-teatterin lämpiössä.Antti Haanpää/Yle

Läheisten reaktio jännittää eniten

Tulevien vuosien rahoitus tai vankeinhoidon strategiat eivät hirveän paljon hetkauta Koko-teatterin lämpiössä maskiaan kohentelevia naisia.

Koko päivän treenaamista ja Ylen valokuvaajalle temppuilua seuraa vielä kenraaliharjoitus. On taas yö, ennen kuin ollaan takaisin Vanajan vankilassa.

Se, mikä tosissaan saa sydämen hakkaamaan ja kädet hikoamaan, on ajatus torstai-illan tosipaikasta. Silloin läheiset istuvat eturiviin ja kaikki se, minkä eteen on tehty kuukausikaupalla töitä, muuttuu todeksi.

”Melodie” uskoo, että tulee vielä se vaihe elämässä, jolloin hän kiipeää näyttämölle vapaana naisena tekemään ihan omaa juttuaan. Sitä ennen on kuitenkin aika näyttää itselle ja muille, kiittää ja pyytää anteeksi.

–Mun mummoni menehtyi elokuussa ja haluan antaa sekä hänelle että muille mun läheisille syytä olla ylpeä. Olen tehnyt niin paljon kaikkea, mistä ei voi olla ylpeä. Nyt on edes jokin pieni asia, mistä voi olla. Kyllä se jännittää, miten ne suhtautuu.

Saiturin sydämen esitykset Koko-teatterissa perjantaina 5.1. klo 19 ja lauantaina 6.1. klo 15. Lauantain esityksen jälkeen yleisökeskustelu.

Lue seuraavaksi