Talvisodan ainoa suomalainen panssarihyökkäys meni kaikin tavoin pieleen – Kuudesta panssarivaunusta viisi tuhoutui ja yksi ajoi ojaan

Helmikuun 26. päivänä 1940 käyty Honkaniemen taistelu on vähemmän tunnettuja talvisodan tapahtumia.

talvisota
anssaripataljoonan Vickers-vaunu Hämeenlinnassa talvella 1940.
Panssaripataljoonan Vickers-vaunu Hämeenlinnassa talvella 1940. Vickersin miehistöön kuului neljä sotilasta.Panssarimuseo

Mitäköhän ajatteli helmikuisena maanantaiaamuna reservin luutnantti Väinö Mikkola, 30-vuotias maanviljelijä Orivedeltä, kun hän käski Vickers-panssarivaununsa liikkeelle.

Toimiiko kone? Onko lunta liikaa? Mitä siellä on vastassa? Tuleeko tästä ylipäätään mitään?

Mikkolan Vickers ja viisi muuta panssarivaunua lähti hyökkäykseen Viipurista kaakkoon vievän rautatien yli. Neuvostoliiton jalkaväki ja panssarit olivat edellispäivänä murtaneet suomalaisten linjat. Vastahyökkäyksellä oli tarkoitus työntää venäläisiä reilu kilometri taaksepäin, kohti Honkaniemen pysäkkiä.

Karttagrafiikka vuoden 1940 rintamalinjasta Karjalankannaksella.
Honkaniemessä pyrittiin pysäyttämään Viipuria kohti hyökkäävät neuvostojoukot.

Venäläiset eivät olleet nähneet sodassa yhtään suomalaista panssaria, ja suomalaisvaunuja luultiin ensin omiksi. Joku puna-armeijan jalkaväkimies käveli Vickersin vierellä ja lämmitti pakkiaan vaunun moottorin kannella.

Asian oikea laita selvisi pian. Mikkolan vaunu ampui tykillä kranaatin venäläisten telttaan ja tulitti konekiväärillä venäläisiä sotilaita. Vaunun ampuja oli alikersantti Allan Linkohaka, siviilissä viilari Valkeakoskelta.

Tämän jälkeen Mikkola huomasi kaksi vihollisen panssarivaunua, mutta niihin ei saatu osumaa, koska Vickersin torni pyöri jähmeästi pakkasen takia.

Seuraavista hetkistä Mikkola kertoi myöhemmin kirjeessään esimiehelleen. Sitä on siteerattu panssarikomppanian sotapäiväkirjassa.

"Alkoi katkera kamppailu. Annoin jos minkälaisia komentoja, ja ne olisi pitänyt saada tähtäimeen, siksi monta kertaa ajaja käänsi vaununsa aivan kohden, mutta huono näkyväisyys kosti itsensä.

Vihollista oli ympärillä kiehuen. Joku toinen vaunu oli päässyt taaksemme ja ampui sieltä vaunumme torniin panssariluodin, joka meni minun ja Linkohaan hartioiden välistä ja rikkoi tykkiä. Ajaja ilmoitti samassa, että vaunu ei liiku kumpaankaan suuntaan.

Vilkaisin auki lentäneistä luukuista taakse ja huomasin, että noin 30 metrin päässä oli vaunu joka yhtämittaa ampui vaunuamme kaikilla __aseilla."

Tämä Vickers menetettiin Honkaniemessä
Honkaniemen taistelussa vaurioitunut ja hylätty Vickers-panssarivaunu.Panssarimuseo

Pysähtyneestä vaunusta piti lähteä. Mikkola selvisi vuorokauden harhailun jälkeen omalle puolelle sääreen haavoittuneena. Ampuja Linkohaka ja miehistön kaksi muuta jäsentä katosivat ja julistettiin sittemmin kuolleeksi.

Mikkolan vaunu selvisi suomalaisista pisimmälle, 500 metrin päähän lähtöpaikasta.

Kuudesta vaunusta vain yksi välttyi tuholta. Se ajoi syvään ojaan pian rautatien yli mentyään, ja torni jämähti paikalleen. Vaunu käskettiin pois taistelusta.

Muille neljälle kävi seuraavasti:

Alikersantti Matti Pietilän johtama Vickers juuttui kiinni yrittäessään työntää puun nurin edestään. Ajaja meni hakkaamaan puuta poikki, mutta hänet ammuttiin siihen. Vaunu ei irronnut, ja Pietilä käski jättämään sen. Hän ja toinen miehistön jäsen kuolivat vaunun viereen. Vain yksi mies selvisi.

Vänrikki Stig Virmiön vaunu osui mahdollisesti tykillään yhteen vihollisvaunuun, kunnes sai itse osuman tornista läpi ja toisen moottoriin. Miehistö lähti vaunusta ja selvisi enemmän tai vähemmän ehjänä omalle puolelle.

Alikersantti Seppälän vaunu sai kolme kranaatin osumaa, ja siitä tuli liikuntakyvytön. Miehistö pääsi omille linjoille. Korpraali Erkki Uutela, joka oli jo tuhoutuneen Virmiön vaunun ajaja, meni Seppälän vaunuun. Sen tykki oli jäänyt ehjäksi. Uutela ampui yhden venäläispanssarin tuleen ja toisen liikuntakyvyttömäksi.

Vänrikki Olavi Voionmaan johtama Vickers ampui vihollisen jalkaväkeä, kunnes sen moottori teki lakon. Pian vaunu sai osuman ja alkoi palaa. Miehistö lähti vaunusta ja pääsi omalle puolelle.

Mies panssarivaunumuseossa.
Erkki Kauppinen ja Vickers-panssarivaunu talvisodan aikaisin kansallisuustunnuksin. Kuva panssarimuseosta.Ahti Kaario / Yle

– Siinä hyökkäyksessä meni kaikki poskelleen. Epätoivoinen yritys alusta asti, sanoo Honkaniemen taistelua tutkinut eversti evp. ja Panssarikillan kunniapuheenjohtaja Erkki Kauppinen.

Miksi niin kävi?

Talvisodan alkaessa marraskuun lopulla 1939 Suomella ei ollut yhtään käyttökelpoista panssarivaunua. Hyökkäävällä neuvostoarmeijalla oli Karjalan kannaksella koko sodan ajan noin 1 500 panssaria, vaikka suomalaiset tuhosivatkin niitä paljon.

Suomi oli ostanut 1930-luvun lopulla Britanniasta 32 Vickers-panssarivaunua, mutta ilman aseita, tähtäinoptiikkaa ja radioita. Aseet piti valmistaa ja asentaa myöhemmin Suomessa.

Kun sota alkoi, Vickersien toimitukset ja aseistaminen olivat kesken. Talvisodan loppuvaiheen ratkaisutaisteluihin helmikuulle 1940 saatiin valmiiksi 13 Vickersiä.

Tykki niissä oli, mutta tähtäin oli huono, näkyvyys ulos onneton ja radioita ei edelleenkään.

Ilman aseistusta maahan saapunut Vickers Hämeenlinnassa Poltinaholla.
Juuri maahan saapunut Vickers Hämeenlinnassa. Vaunut ostettiin ilman aseistusta.Panssarimuseo

Miehistöjen koulutus jäi lyhyeksi. Perjantaina helmikuun 23. päivänä 13 Vickersiä ajettiin Hämeenlinnassa junaan, ja niistä muodostettu 4. panssarivaunukomppania lähti rintamalle. Viipuriin tultiin myöhään lauantai-iltana.

Neuvostojoukot olivat murtautuneet Summassa läpi pari viikkoa aiemmin ja painoivat kohti Viipuria rautatien suunnassa. Suomalaisten puolella haalittiin kovalla kiireellä kasaan vastaiskua, joka pysäyttäisi vihollisen.

Vickers-komppanian päällikkö, luutnantti Oiva Heinonen meni sunnuntaina rintamaesikuntaan ja kuuli, että hänen panssariensa pitää tehdä vastaisku seuraavana aamuna yhdessä Jääkäripataljoona 3:n kanssa. Sitä komensi kapteeni Ilmari Kunnas.

Sekä Kunnas että Heinonen pyysivät vuorokauden lykkäystä. Kunnaksen mukaan hänen joukkonsa oli liian väsynyt vastahyökkäykseen. Jääkäripataljoona oli kärsinyt kovia tappioita Summan lohkolla, ja siihen oli juuri tullut 340 kokematonta täydennysmiestä.

Heinonen taas olisi halunnut ennen hyökkäystä ottaa selvää maastosta, jonne panssarit menisivät ja siitä, minkälaisia joukkoja vastustajalla oli.

Lykkäystä ei annettu.

Vickersit siirtyivät maanantain vastaisena yönä lähemmäs rintamaa ja aiheuttivat matkalla paniikin alkua omissa joukoissa. Myöskään ne eivät olleet nähneet suomalaisia panssareita.

Siirtymisen aikana viisi Vickersiä hyytyi tien varteen moottorivikojen takia. Jäljellä oli tässä vaiheessa kahdeksan vaunua.

Honkaniemen ja Huhtailan taist. osallistunut Vickers R-664 vuosipäiväparaatissa Hämeenlinnassa.
Vickersit paraatissa Hämeenlinnassa ennen talvisotaa. Vaunu 664 selvisi Honkaniemen taistelusta, koska ei päässyt ojasta yli.Panssarimuseo

Vastahyökkäys alkoi aamulla kello kuusi. Tai sen piti alkaa.

Oma tykistö ampui viholliselle tarkoitetun keskityksen jääkärien niskaan. Syynä oli tietokatkos.

Yöllä oli sovittu, että tykistö ampuu ratapenkan alueelle ja siitä eteenpäin. Jääkärit olivat kuitenkin menneet ratapenkan taakse suojaan venäläisten kivääritulelta, eikä tieto tästä mennyt tykistölle.

Jääkäreille tuli 30 miehen tappiot, ja hyökkäystä siirrettiin tunnilla. Vielä kaksi Vickersiä lisää sai moottorivian, joten jäljellä oli enää kuusi.

Hyökkäystaktiikaksi oli sovittu, että panssarit menevät ensin ja jääkärit tulevat heti perässä. Mutta kun Mikkola ja muut panssarimiehet lähtivät kello 7.15 liikkeelle, vain osa jääkäreistä seurasi radan yli.

Hyökkäys lopetettiin kello 10, kun viisi omaa vaunua oli tuhoutunut eivätkä jääkärit pääseet eteenpäin. Venäläisten tuli oli kiivasta.

Panssaripataljoonan Vickers-vaunuja Hämeenlinnassa talvella 1940.
Vickersejä ja panssarimiehiä Hämeenlinnassa talvella 1940.Panssarimuseo

– Jotain piti yleistilanteen kannalta tehdä, ja nämä joukot siinä uhrattiin, tulkitsee Erkki Kauppinen tapahtumia.

Hyökkäys ehkä sai venäläiset hieman varovaisiksi ja hidasti heidän etenemistään.

Taistelun jälkeen etsittiin syitä epäonnistumiselle. Vickers-vaunujen suurin puute oli se, että niissä ei ollut radioita. Niitä ei siis voitu taistelun aikana johtaa, eivätkä vaunujen johtajat voineet kommunikoida keskenään – vaikkapa toisia varoittaakseen tai toimiakseen yhdessä.

Jokainen taisteli omillaan. Ei voitu myöskään viestiä jalkaväen kanssa.

Viestintäongelmien lisäksi Vickersit eivät pystyneet liikkumaan kunnolla taistelupaikan paksussa lumihangessa, ja niistä näki todella huonosti ulos.

Lumiongelmaa kuvaa vaununajaja Erkki Uutela Nyrkki-lehdessä 1963:

"Minä vekslasin eteen ja taakse ja yritin kääntää vaunua niin, että olisimme päässeet pakoon. Lunta oli lähemmäs kaksi metriä ja telaketjut ryöpyttivät sitä ilmaan pyrynä. Mahtoi olla vihollisella kummaa katseltavaa se meidän touhumme."

Panssarien moottorivikoihin löytyi taistelun jälkeen yksi selitys. Vaunujen polttoaineeseen oli joutunut tai sekoitettu vettä, ja polttoaineputket olivat jäätyneet.

Panssarimiesten taisteluhengessä ei ollut vikaa, korostavat suomalaiset historioitsijat. Olihan hyökkäykseen lähdetty ongelmista huolimatta ja pari vihollispanssariakin tuhottu.

Vai oliko?

Venäläiset tarkastelevat suomalaisten Vickersiä, Honkaniemi helmikuu 1940.
Venäläissotilaat tarkastelevat Honkaniemen taistelukentälle jäänyttä suomalasten Vickersiä.Panssarimuseo

Venäläiset lähteet eivät puhu omista tappioista.

Honkaniemen taistelussa suomalaisia vastassa oli 35. kevyt panssariprikaati. Sen yhtä 17-vaunuista komppaniaa johti kapteeni V.S. Arhipov. Hän muistelee tapahtumia sotien jälkeen julkaistussa kirjassaan.

Arhipov kertoo tajunneensa vaunut suomalaisiksi sen jälkeen, kun yksi niistä oli törmännyt hänen vaunuunsa. Hän oli nähnyt, että vaunun torniin oli maalattu sininen juova ja sen tykki oli erilainen kuin heidän omansa.

Muuten suomalaisten ja venäläisten vaunut olivat saman näköisiä, koska venäläisten käyttämä T-26 oli brittiläisen Vickersin neuvostokopio.

Arhipovin mukaan suomalaisvaunut törmäilivät sokeasti oikealle ja vasemmalle venäläisten tulituksessa. Hän kirjoittaa myös yhden suomalaisen vaunumiehistön ja joukon jääkäreitä antautuneen. Tästä ei ole tietoa suomalaisissa lähteissä.

Arhipov väittää, että taistelussa tuhottiin 14 Vickers-vaunua ja vallattiin kolme ehjänä. Väite on vahvasti liioiteltu, sillä niin monta suomalaisvaunua ei ollut edes paikalla. Arhipovin oma komppania ei johtajansa mukaan menettänyt yhtään vaunua.

Myöhemmin talvisodan neuvostopanssareista kirjan kirjoittanut Maksim Kolomiets lainaa 35. panssariprikaatin taistelukertomuksia. Ne kuittaavat Honkaniemen tapahtumat lyhyesti ja ylimalkaisesti. Venäläisten omista tappioista ei ole mainintaa.

Panssarivauni talvimaisemassa.
Neuvostoliittolainen T-26 panssarivaunu Kollaan maastossa talvisodassa.SA-kuva

Honkaniemen taistelua tutkinut Erkki Kauppinen muistuttaa, että suomalaiset panssarimiehet olivat ensimmäistä kertaa rintamalla.

Ensimmäinen taistelu menee monesti oppirahojen piikkiin, Kauppinen sanoo. Jatkosodassa suomalaisetkin osasivat paremmin panssarisotaa.

Honkaniemen taistelun jälkeen Vickers-vaunut, joita oli rintamalla vielä kahdeksan, osallistuivat muutamiin pienempiin taisteluihin. Niissä menetettiin kolme Vickersiä lisää, joskin jokunen venäläisvaunukin tuhottiin. Talvisota loppui 13. maaliskuuta.

Vaikka talvisodan taistelut olivat Suomen panssareille tappiollisia, Suomella oli sodan jälkeen enemmän panssareita kuin ennen sotaa. Se johtui siitä, että Raatteen tieltä ja muilta rintamilta saatuja sotasaalisvaunuja kunnostettiin omaan käyttöön toista sataa.

Keitä sitten olivat Honkaniemessä taistelleet 4. Panssarivaunukomppanian panssarimiehet?

Kantahenkilökuntaa oli vain komppanian päällikkö ja kaksi aliupseeria. Vaunujen johtajat ja miehistöt olivat reserviläisiä.

Sikäli kun heistä on löytynyt tietoja, heidän joukossaan oli hämäläisiä ja pirkanmaalaisia maanviljelijöitä sekä metallityöläisiä ja autonkuljettajia Tampereelta ja muista taajamista. Monet olivat 22- tai 23-vuotiaita, vanhimmat kolmikymppisiä.

Useimmat jatkoivat panssarimiehinä jatkosodassa, jotkut kaatuivat tai haavoittuivat.

Panssarimiehiä
Suomalaisia panssariupseereita Aunuksessa jatkosodassa syyskuussa 1941.SA-kuva

Entä miten kävi maanviljelijän ja luutnantin, joka pääsi Honkaniemessä pisimmälle?

– Väinö Mikkola otti kertoman mukaan erittäin raskaasti vaununsa muun miehistön kohtalon Honkaniemen taistelussa. Hän ei meinannut päästä siitä millään yli, muistelee Erkki Kauppinen.

Mikkolakin soti jatkosodan panssareissa. Hän johti panssarivaunujoukkuetta hyökkäyksessä Syvärille ja muualle Itä-Karjalaan 1941. Sittemmin hän yleni kapteeniksi ja komppanianpäälliköksi.

Jatkosodan lopun suurtaisteluissa Kannaksella hänet määrättiin 25. kesäkuuta 1944 rynnäkkötykkikomppanian päälliköksi. Stu 40 -rynnäkkötykit olivat parhaita vaunuja, mitä Suomella oli. Niillä torjuttiin neuvostoarmeijan ylivoimaista hyökkäystä.

Illalla 27. kesäkuuta Mikkolan komppania valmistautui taas yhteen vastaiskuun. Vihollisen tykistö ampui kuitenkin keskityksen vaunujen sekaan, ja vaunusta ulkona ollut Mikkola haavoittui pahasti.

Väinö "Isäntä" Mikkola kuoli vammoihinsa seuraavana päivänä sotasairaalassa Kouvolassa.

Lähteet:

4. Panssarikomppanian sotapäiväkirja

Erkki Kauppisen esitelmä ja haastattelu

Panssari-lehti 3/1994

Hovilainen: Tankkirykmentistä Panssaripataljoonaan 1919-1949, Hämeenlinna 1949

Keskinen, Salminen: Suomen panssarisota, Porvoo 2016

Kolomiets: Pansar i Vinterkriget, Stockholm 2008

Käkelä: Laguksen rynnäkkötykit, Porvoo 1996